Näytetään tekstit, joissa on tunniste epäjohdonmukaisuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epäjohdonmukaisuudesta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Niin metsä vastaa kuin puulle huudetaan

Tapahtui elämäntyyliblogissa:

1. Nimimerkki nenna kommentoi:
susta saa kyllä nykyään kunnon johanna tukiais-vibat, sen verran tuhdissa kunnossa oot ! ja kyllä, tiedetään että olet raskaana, my anyways, HUHHUH ! :´D

2. Blogisti suhtautuu kommenttiin sen ansaitsemalla vakavuudella ja ihailtavalla itseironialla julkaisten kaksi marjaa -tyypin postauksen.

3. Lukijat varmistavat reaktiollaan, että lapsi saa sen, mitä lapsella on tapana etsiä, tavalla tai varsinkin sillä toisella: jakamattoman huomion. En viittaa tässä kohdin sikiöön, joka tapaukseen löyhästi liittyy.
Henkilökohtaisesti saan muhevan muistutuksen siitä, että kanssasisareni yhteisessä naiseudessamme osaavat sittenkin yllättää, vaikka aika-ajoin erehdyn pitämään meitä tavattoman tylsinä. Sitä tunteiden, arvoarvostelmien ja itse asioiden luovaa ja ehdottoman spontaania sekasotkua, johon toden totta kykenemme, en kenties koskaan lakkaa hengitystäni pidätellen ihailemasta. Tässä noukkimani huomiohelmet:

A) Erään ulkonäköön kohdistuvaa hyökkäystä vastaan käydään erään toisen ulkonäköön kohdistuvalla hyökkäyksellä. Henkilöllä, johon jälkimmäinen hyökkäys kohdituu ei ole suoranaista tekemistä asian kanssa.

B) Edellä mianitun, asiaan suoranaisesti liittymättömän, henkilön ulkonäkö sekoitetaan paitsi pukeutumis- ja ehostustyyliin, myös henkisiin ominaisuuksiin: "Toinen nyt kuitenkin on klassisen kaunis ja älykäs nainen ja toinen julkisuudenhakuinen tyrkky. Jokainen anonyymi voikin sitten omassa pienessä päässää miettiä että kumpi on kampi." MOT. "Anonyymi", johon lainauksessa viitataan ei muuten tarkalleen ottaen ollut anonyymi, vaan "nenna", kuten edellä on todettu.

C) "JOHANNA TUKIAINEN!?!? Anteeksi nyt vaan mutta voisikohan joku valottaa minulle, että mistähän kohtaa teissä on yhtään mitään samaa näköä??"
Ilomielin!! Kuvien nopeassa tarkastelussa löysin seuraavat yhteiset nimittäjän: pyöreät kasvot, silmien muoto, leveähkö nenä, ihonväri ja paksut, vaaleat hiukset!! Missään näistä asioista ei käsittäänkeni ole mitään hävettävää kummankaan osapuolen kannalta!!?!? Pidetään mielessä, että esimerkiksi ruumiinrakenteemme ja kasvojemme piirteet määräytyvät geneettisesti. Henkilöhistoriamme tai henkiset ominaisuutemme - tai varsinkaan jonkun toisen suhtautuminen henkilöhistoriaamme tai henkisiin ominaisuuksiimme - ei tyypillisessä tilanteessa vaikuta edellämainittuihin asioihin. Etsikäämme virheet seuraavasta virkkeestä: Et voi näyttää amerikan ex-presidentiltä, koska hän oli mielestäni tyhmä.
Ihan toinen keskustelunaihe on se, kannattaako kaikkia kulloinkin huomaamiaan yhteneväisyyksiä mainita loukkaavaan sävyyn. (Tai kannattaako ylipäänsä mitään mainita loukkaavaan sävyyn?) Vittuileva sävy ei kuitenkaan sinänsä vähennä esimerkiksi kolmion kulmien määrää.

Hämmentävää oli myös, että tapauksen aiheuttamaa tuohtumus ei kanavoitunut "nennalle" suoraan esitettäväksi kritiikiksi, vaan mihinkään johtamattomaksi taivasteluksi ja "loukatun" vakuutteluksi siitä, että ikinä ei ois muuten mulle tullut mieleen tehdä tota rinnastusta, kun teissä ei siin todellakaan ole pikkurillin kynnenkään vertaa mitään samaa, kun Jossuhan on possu ja sinä klassisen kauneutesi hehkeyttämä jumalatar.
Olen saanut tapaukseen keskeisesti liittyvästä blogistista kuvan. Se kuva kertoo, että hänpä tuleekin kirkkaasti selviämään hiekkalaatikkohuuteluista sekä nyt että tulevaisuudessa. Ja ihan ilman taivasteluja ja muita taivastahipovia pilvipäisyyksiä.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Nina - yhteinen ystävämme

Ensinnäkin. Onneksi on Nina. Kas voimme joukolla olla parempia ihmisiä. Olemmehan aidosti ihan käsittämättömän peloissamme siitä, että vielä on sivistysvaltiossamme täysivaltaisena jäsenenä nainen, joka ajattelee kuten koira näkee. Maailma on monimutkaisempi, niin paljon monimutkaisempi, voi miten monimutkainen onkaan maailma, hoemme toisillemme kuin se olisi kovinkin viisaasti sanottu. Tulkitsemme Mikkosen käsityksiä hyvästä äitiydestä täsmälleen kuin Mikkonen lastentarhan historiaa.
Ei pidä meidän unohtaman myöskään sitä, että käytös oli Ninalla niin kovin huononlaista. Tuhma Nina puhui päälle ja panetteli. Puhui pahoista sedistä, joista puhuu vain tosi törkeät ja ne, jotka ei ymmärrä. Kotona tietty kasvatettu. Me tarhassa kasvaneet - ja sitä myötä siis elämässämme fantastisesti menestyneet - tiedämme, että jos joku on epis, kannattaa kannella. Ja sitä olemme tehneet nyt jo puolitoista viikkoa toinen toisellemme ja toisemme toiselle ollen niin hämmästyttävän samaa mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta vieläkään ei ole täti tullut ja rankaissut nipistelevää Ninaa. Miten me ollenkaan kestetään.

Toisaalta. Onneksi on Nina. Voidaan joukolla olla parempia äitejä. Meille äidiksi kasvaminen on ollut jotakin niin kokonaisvaltaista ja tunnemaailman mullistavaa, että ajatus "urasta", tai naisen eurojen verran korkeammasta elintasosta, ei mahdu edes samaan lauseeseen. Sen kanssa, että on oikeasti lähes kaikille (vähän kun tinkii niistä merkkimeikeistä, etelänlomista ja kakkosautoista), ihan todellakin upean mahdollista seurata kohtunsa hedelmän herkkää kasvua ja niin kovin nopeaa kehitystä täyspäiväisesti. Vauvauintia, äiti-lapsi -vyöhyketerapiaa, naperomuskaria, taaperoimetystä, lapsen nukuttamista paljasta ihoa vasten, seurakunnan kerhoa, satujumppaa, kuvakirjoja, pullataikinaa, ja millä nyt ympäröivään maailmaan ovensa avoinna lasten käydä pitävä oman Onnimanninsa paras asiantuntija päivät täyttää keksiikään. Pysyy tosiaan stressitasot alhaalla, ja kun äidillä on aina aikaa kuiskauksetkin kuunnella, niin eipä tarvitse lapsen nokkimisjärjestyksissä toisia töniä tai tönijöiden astinlaudaksi tallautua. Kavatamme kaikkienkavereita, jotka koulussa viimeistään viitoittavat voitokasta yhteisymmärryksen tietä kymmenkuukautisina tarhatuille kusipäille.

Mutta, ennen kaikkea, onneksi on Nina, sillä siinäpä harvinainen nainen, joka pelkillä sanoillaan tuntuu huutavassa hetkessä kuohitsevan miehet ympäriltään Nyyperiä myöten, jossa sentään olisi luullut olevan edes semisitkeän edestä haastetta. Ninalta lähtee niin ällistyttävää argumenttia niin häkellyttävässä tahdissa niin vahvoin sidossanoin höystettynä, että se käy jo melkein keskivertoisesta miehestä. Kaikkien maailman lasten Jeanne d'Arc.
Ja ihan turha inuttaa Ninan heikosta kasvatuksesta tai sosiaalisesta älyttömyydestä. Huono käytös edellyttää, että se sallitaan. Sen kaikki kotiäidit tietävät.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Ettehän puhuneet mistään tärkeästä, ettehän

Palatessani Suomeen huomasin Loirin kuolleen. Sampo ja Ukko kaipasivat kovin lehden kannessa. Vasta hetkeä myöhemmin oivalsin, että kyseessä saattaa tosiaan olla vähempi lopullisuus ja enempi Intiassa asuvien poikien tämänpuoleinen isänikävä. Vieläkään en ole varma, sillä tulipa tosiaan tunne kuin tavanomaisesta lööpisoitaisiin, mikä ei kai suoranaisesti liene lööpin olemuksen mukaista. Kuka olisi tullut ajatelleeksi, että lapsellakin saattaa olla ikävä, jos ne ei näe keskeistä ihmistä tosi pitkään aikaan.
Ei näin, haluan tietää anioastaan, mikäli Sampoa ja Ukkoa ei voisi vähempää liikuttaa sen heitä kasvonpiirteiltään erehdyttävästi muistuttavan läskin liikehdintä pallollamme. Sillähän on ihme pattejakin naama täynnä. Ja se laulaa niin, että lausuu välillä, eikä mikään maailmassa voi olla niin raivostuttavaa.
Tämän kirjoitettuani toivon todella, ettei Loiri ole kuollut, sillä, kuten taannoin taas kuultiin siltä, joka laulaa kulmakarvan toinen pää (ne kun on kasvaneet yhdeksi) vinossa: "vain se, mikä meissä on hyvää, meidän jälkeemme tänne jää".

Ikäero on lähes ikävän veroinen uutispommi. Missäpä oli Sauli, kun vaimonsa syntyi. Kaikille kiinnostuneille tiedoksi, kun mieheni syntyi, minä olin ihmisen sisällä. Jännittävää.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Ole(e)n vammainen, ja mitä siitä taiteelleni seuraa

Olipa Ylioppilaslehdessä tällä kertaa tottavie muutakin lukemisen arvoista kuin totuus by Kari Heusala. Ikävä kyllä se toinen lukemisen arvoinen oli niin ikään lyhytsanaista (mutta aiheesta on luettavissa lyhyesti - jälleen - lisää erään siitä monessa mielessä osallisen ansiosta).
Siis, sivun 20 jutussa Sepät syntyessään pohditaan perustellusti perustavia asioita. Miten suhteutuvat toisiina käsitteet vammainen, taiteilija, vammais- ja taide? Entisestään tiivistäen: kuinka tekeminen on tekemisissä olemisen kanssa? Saako tekemisensä (taide) anteeksi olemalla (vammainen)? Tuleeko "kaikkensa yrittävää" (joka vammainen ei vammansa puolesta mitenkään automaationa ole) ylistää liiotellusti tai tyystin aiheetta?
Ja, saako sen, ettei ole (vammainen), anteeksi tekemällä (taide)? Voiko vammaisuuden kokemuksesta kertovaa, ja siksi sisällöltään erityisesti vammaisille merkityksellistä, vammaistaidetta olla olemassa irrallaan tekijän vammaisuutta tai vammattomuutta koskevasta kysymyksestä?

Aihe on askarruttanut aiemminkin (ja epäilemättä monia mielevämpiä muitakin, mutta myös itseäni): Saako teos elää tekijästään itsenäisen elämän, ja tämän itsenäisen elämän myös, mitä kritiikkiin tulee? Näkökulma on nyt tosin toinen: Saallitaanko tekijälle osuva palaute teoksesta, joka palaute on kaiken kehittymisen oleellinen edellytys? Ja suodaanko taiteen kokijalle (vammainen tai vammaton, nainen tahi mies, rikas taikka köyhä) "tämä kertoo minusta, siitäkin huolimatta että tekijä ei ole meitä"-kokemus?

Omistan joitakin kehitysvammaisen taiteilijan töitä. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja hurjalla tavalla kauniita. Mutta ne eivät ole vammaistaidetta, eivätkä teknisesti korkeatasoisia. Saiko tämän sanoa?

lauantai 13. joulukuuta 2008

Lyhyt jälleentapaaminen

Asiayhteydestään irrotettu lause ei koskaan ole reilu. Mutta kun en mitenkään voinut olla riemastumatta vanhan tutun tapaamisesta:

"Eihän tämä yhteiskunta kehity mihinkään, jos ei ole niitä jotka haluaa tietää, mitä aivoissa tapahtuu seksin aikana."

(Sekspertti Kari Heusala, Ylioppilaslehti 18/2008, alunperin Image10/2008sta)

Täytynee vakavasti harkita lainatun lehden irto-ostamista, joka muutoin jäisi jälleen väliin. Muinoisena tilaajana kun saan edelleen säännöllisin väliajoin postia, jossa "jauhetaan" mitä mielikuvituksellisimmin muunnelmin "samaa" kuin lehden verkkosivuilla: "Image esittelee kiinnostavimmat ihmiset, tapahtumat ja puheenaiheet. Oli aiheena pop tai politiikka, Image on asiantunteva ja oivaltava. Imagessa on Suomen parhaat henkilöjutut. Ville Valo, Garri Kasparov, Olli Saarela, Maria Guzenina, Jouni Hynynen, Minna Haapkylä… Kun muut mediat jauhavat samaa, Image etsii jo uusia puheenaiheita ja välittää ne lukijoilleen ensimmäisenä."
Vähän kuin vitsi. Sen hauskuudesta päättää aina se, jolle se kerrotaan. Ja päätös on: en todellakaan tiedä, mutta te tunnutte todellakin tietävän, joten mieluummin ei.

Lehti siis saattaa jäädä ostamatta, mutta eipä huolta. Tokihan internetin reunan yli tihkuvien tietovarastojen avulla voin ilman Imageakin jotakin kuvaa Karista luonnostella. Kunhan pidän mielessä, että tietoa kyllä saa ja selaimella pääsee, mutta että muista, sieltä voi löytyä ihan mitä vaan.
Ja tosiaan, sieltähän löytyy ihan mitä vaan. Wikitellessä huomaan, että tämä Kari on tietokirjailija. Viisi teosta. Toisaalla Kari keskenänsä mainitsee, että ajautui seksitietäjäksi sattumalta. Että vähän piti muka vaan kokeilla ja kehitellä kielioppia peniskirjalla, mutta - ei oo todellista - "kirjasta tuli kuitenkin aikansa legenda". Hmmm, melko suorasukaista, mutta toisaalta valheellinen vaatimattomuus on vähintäänkin yhtä vastenmielistä. "Aika" muuten on 1998, ja "kirja" Penis - asento ja lepo.

No mitäpä tämä, mieluiten seksologiksi itseään tituleeraava mies (joka ei varsinaisesti titteleistä välitä, mutta on huomannut "suomalaisten" välittävän) ajatteleekaan vaikkapa seksikkyydestä? "Seksikkyys on sitä, että ihminen on tietoinen omasta ulkoisesta ja sisäisestä eroottisuudestaan. Jos jotain konkreettista tietoa haluaa, niin esimerkiksi naisessa pidetään ympäri maailmaa seksikkäänä symmetristä vartaloa ja vyötärön ja lantion välistä suhdetta, joka on 0,67–0,80." Siinäpä sisäisesti ristiriidaton vastaus. Mittailin juuri itseni, ja huomasin, etten taidakaan olla tietoinen omasta ulkoisesta ja sisäisestä eroottisuudestani. Onneksi Kari lohduttaa kertomalla, että "Hyvällä kropalla voi olla täysin seksitön." Asiayhteydestä selviää, että "seksitön" tarkoitta nimenomaan sitä, että ei ole seksikäs. Mahdollisuuteni "hyvään kroppaan" siis sentään pelastui Karin kynsistä.

Olen oikeastaan ihan suotta ollut epäluuloinen Karin sanomisien äärellä, sillä Kari on oikeasti mies suurella T:llä. Tuntee asiansa, ja on sitä paitsi Todella hauska: "Seksi on niin geenien ja hormonien ohjaamaa toimintaa, että siinä on vannoutuneella munkillakin vaikeuksia olla selibaatissa." MOT

Kari on kaikessa tuntemuksessaankin aivan muuta kuin teoreettinen todellisuuteen linkittämätön tietotyöläinen. Käytännössä kyllä löytyy. Tosin Kari ei kysyttäessä kykene kertomaan "huvittavaa seksiin/seksuaalisuuteen liittyvää kommellusta nuoruudestastaan". Mutta silti meidän on syytä tietää, että "Niitä on vaikka kuinka paljon, sillä rapatessa roiskuu."

Ja Kari perkule, teetkö tän tahallas kaikille meille perskoulun kasiluokalle kaksimielisyydessämme ikuisesti kahlituille? "Minulla on sormet mukana niin monessa sopassa, etten pääse töistä irti edes vapaa-aikanani." Ja kun me muut vaan käytetään lusikkaa.
"--olin noin ½-vuotias, kun vanhempani pistivät minut ensimmäisen kerran kanootin aukosta sisään." Me muut tullaan ulos, ja puoli vuotta aikaisemmin.

Kas, kokosinpa Karista tarpeisiini nähden täysin tyydyttävän kuvan. Enää uupuu vain tieto siitä, millainen nainen seksin ihkaoikeaan asiantuntijaan vetoaa. "Maikkarin porukasta Heidi Suomi on sellainen, joka veisi minua kyllä kuin pässiä narussa." Kiitos, sain jopa enemmän kuin pyysin. Kuin kukaan pyysi.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Eräs itsenäisyyspäivä

Eräänä itsenäisyyspäivänä pesin vessan valkoisella aineella ja sinisellä rätillä. Niin vain tapahtui. Sininen ja valkoinen, värit ovat puhtauden.

Kävin syömässäkin. En sinistä, mutta valkoista tomusokeria oli kieltämättä jälkkärin päällä.

Ja nyt vaan mietin, että miksi koskaan en ole kuullut kenenkään muun miettivä, että onko siinä järkee, että Mikin paras kaveri on koira. Ja sitten sen lemmikkikin on koira. Että toisesta se sanoo hän ja toisesta se. Ja ne molemmat ovat koiria. Toinen vaan kävelee lahdella jalalla.
Onhan tätä jonkun muunkin täytynyt miettiä.

Ja miksi puhutaan halvasta kopiosta. Vähän kuin kiellettäisiin tekemästä luvattomia ilman lupaa. Tosin muistan vuosien takaa Tanja Karpelan(?) ministerivuosilta pikkukohun, jonka sen piraattiprada aiheutti. Jos se on piraatti, niin maksoin laukustani ihan liikaa. Jotain sellaista se kommentoi. Enkä se oli sitten se kallis kopio.

Mies kertoi, että olin ravintolassa kännissä. En tasan ollut. It's just my face.

torstai 4. joulukuuta 2008

Tieto lisää mielikuvitusta?

Koulun alaluokilla kirjoitettiin kirjeitä korvatunturille. Tein sen, koska käskettiin. Ja oli tavallaan kiva fantasioida sillä, mitä voisikaan pyytää pukilta, jolla todella olisi mitä antaa, toisin kuin vaatimattomilla veronpalautuksilla lahjaostoksensa läpäisevillä vanhemmilla. Hämmentävintä kirjelaadinnoissa oli, että opettaja tuntui oikeasti olettavan, että uskomme kirjeiden kulkeutuvan Korvatunturille. Vasta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, että ehkä uskoimmekin. Nimittäin, lastentarhanopettajaläheiseni on maininnut vähintäänkin vielä esikouluikäisten yhä uskovan joulupukkiin. Vastaan osuu tyypillisesti vain jokusia hieman epäilevällä kannalla asian suhteen olevia kuudetta joulua käyviä.

Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.

Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)

Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.

Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.

Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Voima 1: Marahakassit

Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.

Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.

Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.

Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.

No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.

Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Hammasharjoista, herkistä hävyistä ja huonolaatuisista puikoista

Hammaslääkäri muistuttaa pehmeästä harjasta kuulemma kaikkia tasapuolisesti. Markkinoiden ristivedossa on vara kuitenkin valita. On keksikovaa ja kovaa. Kenelle? Mitään pehmeitä harjoja perkele -ihmiset, esittäytykää.

Tuosta tuli heti mieleen, että mustia hammasharjoja ei ole. Ihan varsikin vain riittäisi. Kummallista. Moni ostaisi. Luulin jo eläväni ajassa, jossa ei enää tulisi mieleen ensimmäistäkään asiaa, jota rahalla ei saisi.
Ja saahan riittävällä rahalla toki tämän kyseisenkin. Epäilemättä rikkaalle ja epätoivoiselle järjestyy mustia huippumuotoiltuja hammasharjoja kaikissa värin (joo, ei se ole väri) seitsemässä sävyssä by jokunimijonkanimissätehdäänfeikkejäkinjo.

Karvanpoistoaineita saa herkkäihoisille. Huonompaa, tietenkin. Vai miksi muka muuten kaikille ei voisi myydä sitä hellempää. Ei kai hellyys vahvaihoistakaan häiritsisi. Ehkä molemmissa tuubeissa onkin ihan samaa. Elämys siitä, että minun herkkää ihoani on taas muistettu täsmätuotteella, lämmittää sydäntä kassan kautta.

Ja vielä. Älä osta X-tra vanupuikkoja (S-kaupat). Siis kuinka vaikeaa voi olla valmistaa muutaman sekunnin käyttöön riittävän tukeva tikku, jonka päihin pyöritellään suunnilleen sama määrä vanua niin, ettei se tikku tunge siitä lähes läpi?

perjantai 21. marraskuuta 2008

Melkein kuin

Pian on joulu. Jouluna Jumala syntyi. Paras poika pakkasella. Enkelit pitivät iloa.

Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.

Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.

Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.

Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?

Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?

Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.

Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.

Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.

Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Paperi pysyy halpana, vaikka sisältö siskoistuu. Eli ei kuvaa, kuvaus kyllä.

Eräs on kerännyt ulkoiskeskeisten blogien tyyppipiirteitä. Lista jaksaa huvittaa, vaikka samalla sortuukin selittämättömiin stereotypioihin. Mistä kuusta ja maasta kumpuaakaan se oletus, että juuri muotiblogien tyyli edutaisi sitä elämälle vierainta persoonallista. Suurempaa luovaa kekseliäisyyttä näkee kyllä katsoessaan ikkunan kuin läppärin luukusta. Ja, jos on vaatteet/naama/hiukset-blogisti, jolla ei ole tyylillistä tajua tai sitäkään silmää, niin eipä kauan ole. Tässä yhteydessä taju ja silmä viittaavat kykyyn soveltaa (joskus harvoin jopa luoda) omiin ulkoistaan koskeviin valintoihin niitä konventioita, joita viiteryhmä (pukeutumisesta/naamasta/hiuksista kiinnostuneet, joita meitä tuntuu riittävän) välittää.

Omistan muuten ihan itsekin joitakin vaatteita. Ne on hankittu pääsääntöisesti sekä käytännöllisin että esteettisin perustein. Kuten ne kirkkaankeltaiset krokotiilitossut, joilla olen viileästi kulkenut aina pääkaupunkimme keskeisille kaduille saakka. Jopa niiden yli. Tossuissa on surrealismia yhtä paljon kuin mulkoilun kestävää mukavuuttakin. Ja muuta vielä. Niin, ostin ne kiiltävät trikoot, koska keinokuiduthan kestävät ja timanteista tytöt tykkää. Lisäksi punaisessa nahkatakissani on aitoa avaruushenkeä. Tai sitten se on vaan kasari, mikä sekin kyllä käy. Paljettipaitani on kuin ohutta posliinia. Pelkään, että jostain se kumminkin käytössä rikkuu. Mutta mitäpä sitten siitäkään, koska juuri elähtäneenä se ehkä onkin parhaimmillaan. Kuin sukkahousut tarkoitettuine silmänpakoineen. Siinä päivän asu.
Ei koskaan korkokenkiä, sillä korkokenkien "hyvät jalkaan" tarkoittaa korkokenkein "hyvää jalkaan". Kosmetiikkaa? Perus peitteet. Ja ripsiväri, koska vuosia sitten MeSiskot-lehdessä joku meikkitaiteilija oli mieltä, että ripsiväri mitään meikkiä vielä ole kuulkaa ollenkaan. Sitähän TULEE olla aina. Kyllä rouva. Huulipunaakin tapasin sitten "oikeasti meikatessani" käyttää, muta sekin juuri loppui lyhyeen, kun anopin viisi vuotta sitten itselleen liian synkkänä lahjoittama viininpuna ehtyi. Olen suunnitellut ostavani samanlaisen tilalle, mutta unohtanut, ettei maailma ole ihan niin pitkäjänteinen.
Niin. Hiuksetkin on nykyään. Got2b, ettei kukaan vaan kurtistaisi kauneudentajullista kulmakarvaansa.

Armoton esteetikko siis. Vähän niin kuin ne kaikki, joita kleninkikaupoissa kiertely ja kiertelynsä seurauksista kertoilu erityisesti kiinnostaa (tekijänä tai lukijana). Se on se elämäntapaesteetikon särkyväinen sielu, kaveruussuhde kauneuteen, joka on lupa kaikkeen ja muutamaan muuhunkin, kun ne oli niin hyvässä alessa.
Olkoon sitten niin. Mutta se, mikä on lupa voi olla myös perätön peruste sille luvalle. Missä ja milloin keksittiinkään se oivan näköisen ja omistamisen katkaisematon kohtalonyhteys? Milloin lakattiin voimasta mitään millekään, kun ollaan vaan niin?

Kuten kerrottu, olen itsekin. Juuri siksi tiedän, että on kokemaankykenemättömän paljon visuaalista parhautta, josta nauttiminen ei edellytä oman kynnyksen ylitse kantamista.
Siksi jokaiselle, joka väittää pukeutumisensa (=aika, voima, raha) perustuvan ensisijassa estetiikkaan, haluan lahjoittaa kuvan maailman mageimmasta vaatteesta ehkä ever. Etsikääpä se kuitenkin itse, koska lienette siinä hommassa epäilemättä lahjoittajaa kätevämpiä. Printatkaa yöpöydällenne (mustelaskun saa lähettää mulle). Ihailkaa aamuin ja illoin. Ja, jos visuaalisuusvajaus vaatii, vaikka vähän siinä välissäkin.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kun ei ole mieltä

Mies sisustaa. On hankkinut kasveja. Pohtii, kuinka sijoitella ne niille kahdelle ikkunalaudallemme. Että molemmat tähän vai tää tähän ja toi tohon. Ja onko nää nyt hyvät ollenkaan. Onko nää astiat hyvät. Miksi sun on niin vaikee sanoo vaivainen mielipide.

Kun mulle on oikeesti ihan yhdentekevää.

Mies lähtee kauppaan. Kysyy haluanko jotakin. Kysyn, mitä se itselleen ostaa. Se ei tiedä.

Pyydän sitä samaa.

Kun sisustussuruista ja valintamyymälän vaikeudesta on päästy, alkaa paitapäätösten piina. Laitanko tämän vai sen harmaan. Kumpi on parempi.

Miksi ostaa useampi paita, jos haluaa aina laittaa sen paremman.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Nomen est omen. Nimeni on omani.

Ilmaisu pohjautuu Plautuksen näytelmään Persa. Orja opastaa isäntäänsä ostamaan uuden orjan, jonka nimi Lucris lupaa hyvää. Muistuttaahan se kovin sanaa lucrum, kauppavoitto.

Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.

Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.

Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.

Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.

No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.

Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.

Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.

Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.

MUSTA mies

Monet blogit kiirehtivät kertomaan, kuinka hienoa nyt onkaan. Yhdessäkään lukemassani onnittelutekstissä (ehkä tämä kertoo liikaa siitä, millaisia blogeja seuraan) ei pystytty argumentoimaan uuden uljaan tilanteen parhautta millään muulla kuin sillä nimenomaisella maitokahvinsävyisellä.

Sama se, ylistetäänkö vai alistetaanko, jos peruste on täsmälleen yhtä huono.

Voi tietysti olla, että blogistit vilpittömästi iloitsivat vain ja ainoastaan siitä, että on kiva maailma tällainen, jossa tumma mies voi vaikka mitä vaan. Ja onhan se. Myös sellainen maailma, jossa sitä kenties keskeisintä suurvaltaa johtaa erinomaisen etevä ja visusti viisas henkilö, olisi onnellisempi. Ehkä elämmekin pian sellaisessa maailmassa. Sen toteaminen kysynee kuitenkin ihoa syvällisempiä perusteita.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Suorittava soturinna ja ääretön äiti

"En ole tullut esimerkiksi ajatelleeksi, että kova suorittaminen ja yli voimien tekeminen voisivat olla tytön kosto, tarve näyttää kaikkivaltiaalle äidille, että sittenkin olen sinua parempi, hävisit!"
(Kirkko ja kaupunki, nro 39/2008, artikkeli Viha, rakkaus ja kosto koskien äitisuhteen merkitystä tytön kasvulle)

Tuota, en minäkään. Ja ehkä syystä.

En ole myöskään tullut ajatelleeksi, että aikakauslehtien keräys voisi johtua siitä, että kaikkiin suomen odotushuoneisiin on turvattava taatusti vanhaa luettavaa. Tai että ratikassa haisee pissa ihan vain, jotta keski-ikäiset miehet - joilla ei ole alkoholiongelmaa - saisivat syyn olla kajoamatta ensimmäiseenkään julkiseen kulkuvälineeseen.

Miten suorituskeskeisen elämäni muuttaisikaan kokonaan toiseksi tieto siitä, että kaiken takana on vain vanha tarve haistattaa äiskälle? Että joo, oo koo, tää olikin vaan tällasta lapsellista. Nyt varmaan aikuistun ja opettelen ajattelemaan, että oon jo hirmu hyvä ihan tällaisena mitään tekemäti. Ja kun tässä aikani asiaa ajattelen, ja ehkäpä raapustelen jotakin muistikirjaan, ja pyydän muitakin raapustamaan, ja toimitan sitten kasvukirjasen, niin pääsenpä vielä hämyiseen myöhäisillan telkkariohjelmaankin kuvailemaan kipeää, mutta kaunista, suhdettani äitiin. Ja ihan siinä lopuks aion sanoa, että "rakkaus riittää", koska se kuulostaa jotenkin hyvältä, eikä kellään enää oo tarkemmin aikaa kysyä, mitä se tarkalleen tarkottais.

Naiset. Kun kerrankin ajattelette, miksi ajattelette mitä sattuu?

"Yli voimien tekeminen". Sillä ei liene mitään yhteyttä siihen auttamattomaan asiantilaan, että työtehtävät ovat melkeinpä toimessa kuin toimessa lisääntyneet, samalla, kun niihin varattu palkallinen työaika ei ole. Myöskään sillä ei liene merkittävää merkitystä, että työsuhteet ovat satunnaisia ihan kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, ja siksi työtä on syytä patteripupuna painaa, kun sitä taas vaihteeksi on. Entä työsuhteiden ketjutus, jossa kertyneet lomat siirretään kalenterista suoraan tilille? Entä aidosti raskas opetustyö, josta lempataan kesäksi marketin akateemiseksi kassalippaanavaajaksi ja korkeakouluteuksi kortinlukijaksi? Syksyllä onneksi entinen vuosikurssikaveri soittelee Ainanlinnan alakoulun rehtorina jälleen perään. Kai.
Toisinaan kieltämättä äiti käy mielessä. Mutta jotenkin on vaan tasan tarpeeksi ajateltavaa, ilmankin että sommittelisi sopivia sanoja kertoakseen sille vielä viisi vuotta vakivirassa vielä viihtyvälle, kotinsa jo omistavalle, lapsenlapsien perään kovasti kyselevälle, erihyvän varhaiseläkkeensä jo säästäneelle, että hävisit sittenkin.

Totta, olen ehdottomasti liian kirjaimellinen. Ne on niin syvällä siellä tiedostamattomassa minäkerroksessa nämä äidinlyömäasiat. Sisäistynyt äiti on epäilemättä edustus, joka on enemmän oman mielivaltaisen mieleni kuin sen varsinaisen minut mahdollistaneen naisyksilön luomus. Olemme tekemisissä liiaksi suurempien ja ikiaikaisempien ihmismielen kehityskolhujen kanssa kuin mihin tietoinen minimieleni kykenisi yltää.
Voihan sen näinkin nähdä. Mutta miksi pitäisi? Enkö oikeasti opi ikipäivänä elämään ilman psykoterapiaa, jossa saan huutaa ja huitoa kaikkivaltiaan äitini itsestäni? Otan sen riskin.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Syntyi kultalusikka suussaan, funktiolaskin aivoissaan, tummankeltainen kusi pakahtuvassa päässään

Ikiaikaiset ovat tarinat lukion lukematta läpäisseistä ja lahjallisista, joiden ei harjoitella ole tarvis. Kuka meistä voisi välttyä kuulemasta sadat sankarsaagat siitä, ettei jälleenkään yhtään viitsinyt, ehtinyt tai kyennyt lukemaan, mutta tuli kumminkin numeroksi yhtä ja toista ja plussia, aikamoista. Kukapa ei olisi toisinaan itse sortunut laiskan lahjakkuuden lauluun.

Käsitys älykkyydestä ja lahjakkuudesta aina syntymästä saakka viisasten kiveäkin kovemmalla geenien voimalla, ympäröivästä tyystin irrallisesti, yksilöä määräävänä ominaisuutena, on aiheuttanut mittaamatonta inhimillistä kärsimystä sekä moninaisia menetettyjä mahdollisuuksia, niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin todellisuuden kohdalla, aina yhteiskuntiin ulottautuen. Ja, aina vain mittaamme hengettömiä kuviokikkailulukuja ja pohjanmaanjoetnumeroita päättääksemme kenestä on ja mihin. Aina vain tyhmät synnyttävät tyhmiä, älykkäät entistä älykkäämpiä.

Mikäli haluat edelleen jatkaa masturbaatiotasi älykkyysosamääräsi tai ylioppilastodistuksesi äärellä, älä missään tilanteessa tartu Kai Hakkaraisen, Kirsti Longan ja Lasse Lipposen yhteisteokseen Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen synnyttäjinä. Vaikka ethän toki tarttuisikaan, sillä tunnet epäilemättä kirjan keskeiset sisällöt jo ihan verrattoman älysi perusteella. Sen sukkelan älyn, joka paneutumisen sijasta päättelee pikimmiten kaiken sen, josta ei koskaan ole kuullutkaan.

Mutta mitäpä muun muassa sanoo tuo päivän sana, jota me lahjattomat emme toistaiseksi mitättömistä mielistämme kykene kaivamaan: "Lahjakkuutta pidetään nimenomaan ahkeruuden vastakohtana, mistä seuraa, että ihmiset yrittävät salailla omaa ponnisteluaan vaikuttaakseen lahjakkuuksilta, joille kaikki on selvää ja helppoa. Tällaisen lahjakkuuden esittäminen on valitettavasti varsin tehokas oppimisen este, sillä eihän täydellisen ihmisen enää tarvitse oppia mitään. Omien rajoitustensa tiedostaminen saisi hänet vaikuttamaan heikolta ja pudottaisi hänet erikoislahjakkuuksien kategoriasta. Onneksi tämä lahjakkuustauti ei vaivannut esimerkiksi Albert Einsteinia. Hän myönsi avoimesti olleensa erityisen hidas oppimaan."
Eri hyvin sanottu.

Kirjan keskeisimpiä toteamuksia on se, ettei lahjakkuus ole mitenkään erotettavissa yksilön sisäiseksi saarekkeeksi. Sen synty ja olemassaolo on monisyisesti kehkeytyvä ja vuorovaikutteinen prosessi, johon osallistuu yksilön lisäksi myös ympäristö, niin fyysisessä, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Nojaamme älykkäässä toiminnassamme ja ajattelussamme erilaisiin välineisiin, yhteisöjemme käytäntöihin, tunteisiin ja menneiden sukupolvien käsittelliseen ja fyysiseen perintöön. Joka sanoo syntyneensä lahjakkuudeksi, sillä on suuri suu.

Lukion lukemattomista päästyään huomaa korkeakoulutasollakin kohtaavansa jatkuvasti heitä erityisiä, jotka käyttävät luennot (sekä omat että lähinnä istuvien) keskinäiseen keskusteluun kuulumisista, yhteiset keskustelut vaikenevaan ahdistumiseen siitä, kuinka kaikki äänessä olevat ovat juuri niin uskomattoman väärässä ja vääriä, ja lopulta lukevat tenttikirjansa vajaa puoliväliin Sinkkuelämää-boxin sisältöä sivusilmällä seuratessaan. Menestyksekäs numeroin ilmaistu opintomenestys ei uskoakseni heidän kohdallaan mittaa henkilökohtaista lahjakkuutta, vaan lähinnä järjestelmällistä ja järjestelmän vähä-älyisyyttä.

Ja se oleellisin. Miksi opiskeletkaan asioita, joita et halua varsinaisesti opiskella? Ja jos kuitenkin salassa opiskelet, miksi luulet kenenkään nostavan hattunsa välkkyysvalheesi voimasta korkeammalle? Älykästä, etten sanoisi.

Kulta, vain yhtä sinulta kysyä mielin; suostuisitko juridisjärjestelemään kanssani?

En välitä vakuutuksista. Niin virallista. Laitan vain vähän rahaa epäviralliseen muovirasiaan joka kuukausi.
Josko jotakin kallista kysymättä tapahtuisi? Onhan se ollut mielessä. Perustelen parhaillaan pientä kansanliikettä vakuutuksettomien oikeuksien vahvistamiseksi ja aseman vakauttamiseksi.


Avopuolisot joutuvat edelleen käväisemään virallisesti todistamassa harrastaneensa keskinäisesti seksiä tunnetuilla seurauksilla. Näin lapselle saadaan isä.
Ja muutakin on joutumista susirakastajilla. Joutuvat oikeudessa todistamaan puolisoaan vastaan. Joutuvat maksamaan toisilta perimästään testamentatusta omaisuudesta suhteettoman suurta veroa. Joutuvat avoleskinä muuttamaan kodistaan, mikäli eivät sitä itse kokonaan omista tai luota perikunnan suopeuteen. Joutuvat antamaan kokonaan muille ihmisille päätösvallan tiedottoman puolison hoidosta. Avoisä saattaa myös joutua vääntämään vahvasti oikeuksistaan tavata lastaan toivotun tiheästi.

Huolettaa. Pitäisi jo todellakin luoda lainsäädäntöä, joka hellemmin huomioisi avopareja. Perustaa se epävirallinen virallisesti todettu parisuhde. Että ei naimisiin tarvitse mennä. Kunhan liitätte sopivasti osoituksia avioliiton instituution kaukaa kiertävän liittonne olemassaolosta kaavakkeeseen numero 147.

Mikäli mielii olla tekemättä viranomaiselle selkoa seksielämästään. Mikäli mielii olla todistamatta läheisensä etuja vastaan. Mikäli mielii maksaa vähemmän veroa. Mikäli mielii asua kodissaan. Mikäli mielii saada sanoa jotakin siihen, otetaanko letkut irti vai vieläkö seuraillaan. Mikäli mielii käydä huoltajuusneuvottelut tasavertaisempina. Niin, on olemassa jo valmiiksi hyvä vaihtoehto. Myönnettäköön, sekin edellyttää pistäytymistä viranomaisen luona. Mutta samaan hintaan saa tehdä vaikka kuinka monta, ja vaikka kuinka monen eri isän, lasta virallisesti isällisiksi.

Avioliitto ei ole kristinusko. Ei korea kirkko. Ei Isä, poika ja Pyhä Henki. Ei sen siunatumpi tila. Ei urkumusiikki. Ei olkaimeton mekko ja penkinpäätykoriste. Ei seuraleikki. Ei seisova pöytä. Ei tilaisuus laulaa puolisolle mikrofoniin.
Avioliitto ei ole lopullisuuskaan. Ei ikuisuudenpyöreä sormus. Ei kaiken sen kestävä. Ei hopeavuosipäiväonnittelu sanomalehdessä. Ei lapsenlapsi. Ei vaihtuva nimi. Ei leiri, jossa opetellaan minäviestimistä. Ei Viivi ja Wagner- magneetti jääkaapin ovessa.

Sen syvin salaisuus on tämä: Avioliitto on yhteiskunnan lainsäädännöllä sääntelemä parisuhteen muoto. Niin mystistä, jumalallista, ja etenkin romanttista.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kasvattajia kapealla katseella

Käytävillä kuhisee. Sitä kuulee aina vain kaikenlaisempaa. Kollega kertoi ykkösnorssin rehtorin myönnelleen, että onhan se totta tietysti. Lukiolaiset meillä Ratakadulla ovat varsin valikoitunutta ainesta. Mutta että yläasteen puolellehan oppilaat tulevat tästä lähiympäristöstä (Eira, Ullanlinna) samalla tavalla kuin "oikeissa" kouluissakin. Että samankaltaista ainesta, samankaltaista.

Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.

Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?


Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.


(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)

Vaitonainen valvoja

Valvoja kirjoittaa taululle:"Tentti päättyy 10.45". Itse kirjoitan paperille: "Tutkivan oppimisen käytännöt asettavat merkittäviä haasteita... ja joopa, niinpä ja toisaalta..." Kyllä vaan, haasteet ovat merkittäviä. Niin merkittäviä, että niiden intensiivisen erittelyn huumassa herään havaitsemaan aikaa kello 9.43. Samalla kiinnitän huomiota siihen, että kanssaihmiset alkavat muodostaa jonoja luentosalin seinustoille. Numero kymmenen on vaihtunut taululla yhdeksäksi.

Te vastuulliset, jotka tulevaisuudessa tenttejä valvotte. Älkää syyttä suotta mainitko, jos napsaisette parista tunnista yhden pois. Kaikkihan joka tapauksessa seuraavat reaaliaikaisesti päivittyvältä liitutaululta tenttiajan kulloistakin mielivaltaisesti arvioitua kestoa.

Kun aika hupenee silmissä. Silloin sitä kirjoittaa kokonaisen konseptisivun elämänsä tahtiin, tärisevällä kädellä, kohtuuttomalla käsialalla ja tylsällä kynällä. Ja kerrankin kivuliaan kirjaimelliseti täsmälleen sitä, mitä mieleen juolahtaa. Siis, kuka vielä väittää, ettei kelvollista esseetä välittömästi toisen perään, ja tunnin sijasta kahteen minuuttiin, kuka tahansa kokoa. Ensimmäinen uusintamahdollisuuskin on heti jo kuukauden kuluttua. Silloin sitten, silmä kovana.

torstai 2. lokakuuta 2008

Vähän nopeasti

Ilmiöön viitataan käsitteillä "arkikäsitykset", "naiivit käsitykset", "intuitiiviset käsitykset", "ennakkokäsitykset" tai yksinkertaisesti "virhekäsitykset".
(Hakkarainen, Lonka, Lipponen: Tutkiva oppiminen)


"Tarvitsetko sitä niin paljon?", kysyy mies, kun kerron ostaneeni hintavahkon (painoksen pienuus) kuolleen kielen sanakirjan.

Kuinka en tullutkaan tuolta kannalta ajatelleeksi. Palautan kirjan pikimmiten. Samalla rustaan kauppalistasta Fairyn yli, sillä sitähän laitetaan ihan vain inanen tiskiveteen. Ja e-pillerit, nekin lienee hyvä jättää noutamatta. Yksinäinen pikkiriikkinen pilleri päivässä. Ei se kyllä "niin paljon" ole.


Vielä siistijänä ollessani toistui useasti tietty tilanne tietyin sanoin. Lattia on pesty. Asiakas saapuu paikalle. Vilkuilee hermostuneena ja kertoo ylittävänsä kosteikon "ihan vain nopeasti". Ja kyseiset asiakkaat, he ovat - eivät ainoastaan insinöörejä - vaan diplomi-insinöörejä kera tekniikan tohtorein. Kuka vielä ihmettelee, miksi hallien ja markettien katot varisevat sisälläolijoidensa harteille.



Nyt otan ja tiskaan. Ihan vain vihaisesti. Pursotan veteen Daily-astianpesuainetta, jota tarvitaan muuten todella paljon, jotta tyydyttävä pesutulos saavutettaisiin.