Mitähän siitä olisi aikaa, kun uutisoitiin, että Yle puuhaa sosiaalipornoo kuolemasta. Piispaa ja lukkaria myöten oltiin, että moraalitonta ja mautonta.
Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.
Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.
Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jakautuvasta kansasta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jakautuvasta kansasta. Näytä kaikki tekstit
perjantai 12. joulukuuta 2008
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Voima 1: Marahakassit
Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.
Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.
Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.
Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.
No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.
Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.
Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.
Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.
Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.
No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.
Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.
perjantai 28. marraskuuta 2008
Jos olet oikein kiltti, niin joulupukki tulee ja vie prosentin leluistasi
Eräässäkin blogissa käydään kiintoisaa keskustelua, johon itsekin uskaltauduin osallistumaan.
Verot. Oisko kiva, jos niitä sais tavalla tai toisella maksaa lisää? Oisko kiva päättää, kuka niitä lisiä saa? Oisko kiva ajatella, että tuon koulun/sairaalan/julkiliikennevälineen/kirjaston kohtaloihin olen puuttunut omalla joukosta erottuvalla (mikä määre nykyisin nostaa minkä hyvänsä asian arvoa arvaamattomaksi) panoksellani?
Enpä tosiaan tiedä, mutta jotenkin tulee olo, että voisko tuon varakkaiden hyväntekeväisyysitseilmaisun pitää kuitenkin kaikkien kansanosien yhteisestä asiasta, verotuksesta, erillään? Siitä samasta, joka ei lähtökohdistaan (hyvin syvässä mielessä) johtuen suostu tunnistamaan yksilöä, ei yksilön toiveita, tarpeita tai motiiveja. Olet anonyymi tulo, jota tarkan ja tasa-arvoisen taulkon mukaan karsitaan. On vapauttavaa tietää, että ainakin yhdessä asiassa ei voi kukaan koskaan millään päteä. Kaikilta otetaan, mutta kukaan ei anna. Ei sankareita, eikä kiitollisia köyhiä.
Lohdutukseksi niille, joilla rahat polttelevat tahdon jakaa -taskun pohjia. Epäilemättä on olemassa vapaaehtoisveroja korvaavia tapoja jo tällä hetkellä uhrata itsestään hyvälle. Onneksi niissäkin on toistaiseksi myös varakkuustasosta välittämättömiä valittavana. Ihan ensimmäisena mieleen tulee tietenkin -edullinen, mutta mittaamattoman arvokas teko- äänestäminen. Äänestyskopissa saa, ja suorastaan pitää, päästää yksilönsä valloilleen. Jos viisaasti tahdot ja valitse, saat ehkä tulevaisuudessa maksaa lisää veroja.
Verot. Oisko kiva, jos niitä sais tavalla tai toisella maksaa lisää? Oisko kiva päättää, kuka niitä lisiä saa? Oisko kiva ajatella, että tuon koulun/sairaalan/julkiliikennevälineen/kirjaston kohtaloihin olen puuttunut omalla joukosta erottuvalla (mikä määre nykyisin nostaa minkä hyvänsä asian arvoa arvaamattomaksi) panoksellani?
Enpä tosiaan tiedä, mutta jotenkin tulee olo, että voisko tuon varakkaiden hyväntekeväisyysitseilmaisun pitää kuitenkin kaikkien kansanosien yhteisestä asiasta, verotuksesta, erillään? Siitä samasta, joka ei lähtökohdistaan (hyvin syvässä mielessä) johtuen suostu tunnistamaan yksilöä, ei yksilön toiveita, tarpeita tai motiiveja. Olet anonyymi tulo, jota tarkan ja tasa-arvoisen taulkon mukaan karsitaan. On vapauttavaa tietää, että ainakin yhdessä asiassa ei voi kukaan koskaan millään päteä. Kaikilta otetaan, mutta kukaan ei anna. Ei sankareita, eikä kiitollisia köyhiä.
Lohdutukseksi niille, joilla rahat polttelevat tahdon jakaa -taskun pohjia. Epäilemättä on olemassa vapaaehtoisveroja korvaavia tapoja jo tällä hetkellä uhrata itsestään hyvälle. Onneksi niissäkin on toistaiseksi myös varakkuustasosta välittämättömiä valittavana. Ihan ensimmäisena mieleen tulee tietenkin -edullinen, mutta mittaamattoman arvokas teko- äänestäminen. Äänestyskopissa saa, ja suorastaan pitää, päästää yksilönsä valloilleen. Jos viisaasti tahdot ja valitse, saat ehkä tulevaisuudessa maksaa lisää veroja.
tiistai 25. marraskuuta 2008
Silmätön sivistyneistö
Tutkimushaastattelu. Jännittävää. Pieni samppanjanvärinen nauhuri ja kaikkea.
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Nukkaposkinuhaan, oireiden ilmetessä.
Sekin on jonkun lapsi. Silläkin on äitinsä. Pieni punertavatukkainen pallero.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Kasvattajia kapealla katseella
Käytävillä kuhisee. Sitä kuulee aina vain kaikenlaisempaa. Kollega kertoi ykkösnorssin rehtorin myönnelleen, että onhan se totta tietysti. Lukiolaiset meillä Ratakadulla ovat varsin valikoitunutta ainesta. Mutta että yläasteen puolellehan oppilaat tulevat tästä lähiympäristöstä (Eira, Ullanlinna) samalla tavalla kuin "oikeissa" kouluissakin. Että samankaltaista ainesta, samankaltaista.
Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.
Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?
Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.
(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)
Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.
Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?
Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.
(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Ei saa unohtaa, leikittäiskö viisaampaa
"Jäädä saat julma maa
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
Tunnisteet:
alkoholismista,
ihmisarvosta,
jakautuvasta kansasta,
kuolemasta,
perheestä,
politiikasta
torstai 4. syyskuuta 2008
Mitä muistat lamasta?
Kysyi joku joskus Kirkossa ja kaupungissa. Se on lehti. Varmaan joku on kysynyt asiaa myös kirkossa. Kenties kaupungissakin.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
Tunnisteet:
jakautuvasta kansasta,
köyhyydestä,
lapsuudesta,
muistoista
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Maailman terveimmät lapset
Ajankohtaiset asiaohjelmat yltävät poikkeuksetta huvittamaan enemmän kuin varta vasten- hauskakuudet. Säännöllisin väliajoin televisiolupansa maksaneiden varoilla paneudutaan Neuvostoliiton(!) ja DDR(!):n aikaisiin vakoilu(!)vyyhteihin. Peitetyt silmät, muunneltu ääni, mustatut tekstipätkät, kasvoton haastateltava, hiostava taustamusiikki, arkiston käytävät, huolestunut otsan uurre, vakavuuden läsnäolo.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
jakautuvasta kansasta,
köyhyydestä,
lapsista,
mediasta
torstai 31. heinäkuuta 2008
Todellisia tarinoita
Ei Suomessa varsinaisesti ole yhteiskuntaluokkia. Ja jos olisikin, niin kaikillahan on suurin piirtein yhtä hyvät mahdollisuudet valita elämänsä. On tasapääperuskoulu, puhumattakaan kaikesta muusta hairahtaneiden hyysästä. Että sen on ihan itestä kiinni mihin lokeroon loikkaa.
Tuntuiko lähes omalta ajatukselta? Kehotan hakeutumaan hetkeksi siivousalalle. Laitoshuoltotyöyhteisö on paitsi työyhteisö myös sinällään maailmaasi muuttava, lähemmäs eksistentiaalinen elämys. Luokkaretki.
Ohi on kaksi kesää. Ensimmäisenä siivoustyöpäivänä evö kerron kysyttäessä, mitä opiskelen. "No onkos se Jumalan olemassaolo jo todistettu?", joku kysyy, ihan vilpittömänä. Toinen kertoo säilyttäneensä lapsensa kastevedet pullossa. Kehotan merkitsemään pullon hyvin, etteivät päädy pyhät vedet virtsana viemäristöön. Se oli kaikkien mielestä eri hauskaa.
Toisena työpäivänä työtoverit alkavat uskoa, että kirosana ei haavoita sieluani. Paitsi että kieli krouvistuu, päästään myös todellisten teemojen äärelle. Keski-ikäinen palveluohjaaja luo pitkän, hiljentävän katseen pieneen taukotilaan ja murahtaa käyneensä aikoinaan sossussa. Pakko oli ollut, silloin, että sai lapsille vaippoja ostaa. Vaan eivät antaneet. Eivät perkele antaneet. Vaan tulipa siinä ovesta lapsineen sisään mannevaimo. Emmaljungan rattaat. Sossu kysyi ainoastaan, kuinka paljon.
Seuraavana kesänä sain kesätyöseurakseni Pienokaisen, herttaisen ja huvittavan alta täysi-ikäisen pojan. Ensimmäisenä päivänä talon ainoa ikänsä (47) miehenä siivonnut laski luomensa raolleen ja nojautui tuolissaan taakse kääräisten samalla kätensä niskaan. Ele ilmoitti, Raimolla on pidempää asiaa. Seurasi tosikertomus siitä, kuinka kerran oli kertakaikkiaan mentävä sossuun. Ihan perkeleen pakko. Vaan eivät sossusta antaneet. Niin ajoipa pihaan manne. Mersulla. Sisään, kun pääsi jo kysyttiin, että kuinka paljon.
Tuntuiko lähes omalta ajatukselta? Kehotan hakeutumaan hetkeksi siivousalalle. Laitoshuoltotyöyhteisö on paitsi työyhteisö myös sinällään maailmaasi muuttava, lähemmäs eksistentiaalinen elämys. Luokkaretki.
Ohi on kaksi kesää. Ensimmäisenä siivoustyöpäivänä evö kerron kysyttäessä, mitä opiskelen. "No onkos se Jumalan olemassaolo jo todistettu?", joku kysyy, ihan vilpittömänä. Toinen kertoo säilyttäneensä lapsensa kastevedet pullossa. Kehotan merkitsemään pullon hyvin, etteivät päädy pyhät vedet virtsana viemäristöön. Se oli kaikkien mielestä eri hauskaa.
Toisena työpäivänä työtoverit alkavat uskoa, että kirosana ei haavoita sieluani. Paitsi että kieli krouvistuu, päästään myös todellisten teemojen äärelle. Keski-ikäinen palveluohjaaja luo pitkän, hiljentävän katseen pieneen taukotilaan ja murahtaa käyneensä aikoinaan sossussa. Pakko oli ollut, silloin, että sai lapsille vaippoja ostaa. Vaan eivät antaneet. Eivät perkele antaneet. Vaan tulipa siinä ovesta lapsineen sisään mannevaimo. Emmaljungan rattaat. Sossu kysyi ainoastaan, kuinka paljon.
Seuraavana kesänä sain kesätyöseurakseni Pienokaisen, herttaisen ja huvittavan alta täysi-ikäisen pojan. Ensimmäisenä päivänä talon ainoa ikänsä (47) miehenä siivonnut laski luomensa raolleen ja nojautui tuolissaan taakse kääräisten samalla kätensä niskaan. Ele ilmoitti, Raimolla on pidempää asiaa. Seurasi tosikertomus siitä, kuinka kerran oli kertakaikkiaan mentävä sossuun. Ihan perkeleen pakko. Vaan eivät sossusta antaneet. Niin ajoipa pihaan manne. Mersulla. Sisään, kun pääsi jo kysyttiin, että kuinka paljon.
torstai 15. toukokuuta 2008
"Ei joka laukunkantajalle"
"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)