Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeästä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeästä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Onneksi

Olen erehtyväinen.

Korvaan puhuessani lähes poikkeuksetta sanan sukupolvi sanalla sukupuoli. Onneksi se ei haittaa, koska sukupolvenvaihdos ja sukupuolenvaihdos eivät merkitykseltään juuri eroa toisistaan.

En käytä kaupassa kolikoita, koska kuvittelen vieväni kaikkien kaiken ajan. Onneksi se ei haittaa, koska voin kuluttaa kertyneet kolikot kesäisin pelailemalla Linnanmäen Derbyä.

En muista, että alanko muistamaan vai muistaa. Onneksi se ei haittaa, koska Iso (miksi ei Suuri, joka kuulostaisi paremmalta) suomen kielioppi vain kuvailee, eikä ollenkaan käske.

Seuraan Kotikatua. Onneksi se ei haittaa, koska toistelen jatkuvasti mielessäni sarjan kökköyttä.

Painoin kerran ratikan ovinappia, vaikka oltiin vain liikennevaloissa, eikä ollenkaan pysäkillä. Onneksi se ei haittaa, koska kaikki näyttelivät, että eivät huomanneet.

Kielten tunneila lasken edelleen, mikä lause omalle kohdalleni lankeaa. Onneksi se ei haittaa, koska ei se läksyjään tekemättömien takia ikinä niin mee.

En tykkää oikein kovasti kasviksista. Onneksi se ei haittaa, koska vastapainoksi tykkään oikein kovasti karkista.

Kehitän itselleni lievän ahdistuksen kuvittelemalla imusolmukesyövän, koska kainaloissa on välillä patteja. Onneksi se ei haittaa, koska sairauden varalle on jo uusi piristävä blogiotsikko olemassa. Kohti kuolemaa, tai sen yli.

En pidä ihmis(nais-)tyypistä, joka ajautuu opettajaksi. Onneksi se ei haittaa, koska ajaudun itsekin opettajaksi, ja itsestään saa olla pitämättä.

En lue uudestaan Tuntematonta sotilasta. Onneksi se ei haittaa, koska miehen teini-ikäinen serkkukin totesi, että se ei oikein "sytyttänyt".

torstai 6. marraskuuta 2008

Oppimispäiväkirja 2: "Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää."

Pikemmin kuin syyllisyydestä, puhumme häpeästä.

Syyllisyys liittynee tekoon, ajatukseen ja tunteeseen - siihen, minkä pidämme itsellämme. Häpeä kasvaa tekojen, ajatusten ja tunteiden julkitulosta - määritelmistä, jotka meistä tehdään, ja joilla on suora yhteys siihen osaan identiteettiämme, joka tutkii itseämme ulkopuoleltamme, siis olemiseemme nähtynä. Kannan kenties syyllisyyttä siitä, että petin puolisoani. Mutta häpeän sitä, että jäädessäni kiinni tulin viiteryhmääni nähden epätoivottavalla tavalla määritellyksi. Pettäjä.
On mielestäni ok lähetellä sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle. Siitä en syyllisty. Hävettää kuitenkin, jos tulen julkijulistetuksi ministerismieheksi, joka lähettää sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle.

Näettäväksi tarkoitetun olemisen ensisijaisuus on kenties väistämätöntä ajassa, jossa olemme vastuussa yhteisömme hyvän sijasta lähinnä omasta onnistumisestamme. Ennenkuulumaton onkin tarpeemme kertoa mahdollisimman monille toisille elämän mittaisia nuotiotarinoita siitä, keitä olemme, ja keitä varsinkaan emme ole. Kun sitten joku juonikas astuu rinkiin ja kiristää ilmapiirin kertomalla minusta tarinan, joka ei millään pidä yhtä sen ikioman seikkaperäisen sepitelmäni kanssa, sen, jonka parissa olen puhtinini, aikani ja rahani kuluttanut, niin totta ihmeessä kiusaannuttaa. Hävettää.
Todelliset teot, tunteet ja ajatukset esiintyvätkin tarinoidemme maailmassa korkeintaan luomustamme tukevina todistusaineistoina, joiden julkisuutta kiihkeästi kontrolloimme. Kontrolli kuitenkin pettää, kun aineistoihimme pääsee käsiksi joku, johon auktoriteettimme ei yletäkään. Taas hävettää.
Hyvin vähän välitämme siitä, onko yksityisen olemisemme (teot, ajatukset, tunteet) kokonaisuudella mitään yhteyttä tarinoidemme olemisen kokonaisuuteen (julkiset teot, ajatukset ja tunteet). Ja niin sisustuslehti sinfonioi ja Kallion keskiluokkaistuessaan kälättää, Roosa nauha rokkaa ja Toisenlainen lahja torvea soittaa, lääkiksen pääsykoejonossa lällätellään ja lehden kannessa leperrellään, merkkilaukku mekastaa ja muotiblogi musisoi, magein maailmankatsomus marakassia heiluttaa ja ne oikeat korkeakirjat kilisyttävät triangelia. Niin edelleen. Tahdomme soittaa musiikkia ja pitää ääntä, julkisesti julkiolla. Emme siksi, että nauttisimme soittamisesta, vaan siksi, että nautimme siitä, kun soittomme kuullaan ja kuulemisesta kuiskutellaan ihailevasti. Jos menee buranaksi, hävettää.

Päivittäin pohdituttaa, mitä milläkin valinnallani lopulta valitsen. Häpeän ja ihailun (yhteisön määrittelemä funktionaalinen hyvä) trapetsin vai syyllisyyden ja jaetun oikean (yhteisön määrittelemä moraalinen hyvän) hiljaisemman tien? Ollako vai ollako? On siinä eronsa. Markku Heikkinen, hieno, ja sitä patsi myös viisas, mies kirjoittelikin osuvasti viimeisimmässä K&K:ssa. "Tänään peltoaukeiden pakettitaloissa janotaan menestystä, eikä ihmisellä ole aikaa olemassaoloon. Ennen pitkää ristikkäisviestintä virtahepojen olohuoneessa sairastuttaa perheen. Vie aikaa ja terapiakäyntien muodossa rahaa ennen kuin aikuiseksi venähtänyt lapsi oppii hiljaileen ymmärtämään, mitä toisen ihmisen lähellä lepääminen, toiseen luottaminen olisi voinut olla. Rakkaus on jotain hyvin ankaraa. Totuuteen pyrkivää."

Se alkuperäinen virtahepomies puheli eilen telkkarissa siitä, että ei ole ollenkaan hyvä, jos oleminen korvautuu olemisella vaikutuksen tekemiseksi.
Niin, oleminen tuossa ensinnä mainitussa mielessähän on sekin, rakkauden ohella, ankaraa; vetää soitot ja sepitelmät syrjään ja näkee teon, ajatuksen ja tunteen. Kaikki teot, ajatukset ja tunteet. Ja niin tehdessään pyrkii, rakkauden tavoin, totuuteen. Etten siis sanoisi, riisuttu oleminen ja rakkaus käyvät yksiin. Se, joka sallii olemiseni vailla tarinaa, on se, joka rakastaa.
Toki rakkaudestakin voi tehdä tarinan ja soittaa sonaatin. Se rakkaus on kuitenkin seitsemän kirjainta. Seitsemän kirjainta on ihan muuta kuin tietoisuus siitä, että 7/24 teen vaikutuksen johon kuhun astumalla alas tarinatrapetsilta sinne, missä on tosi. Se on pelottavinta. Alastonta.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Jälleen

Tuttavani kysyi maailman ihaninta irokeesivauvaansa tuudittaessaan: "Onko teillekin tulossa, vai harittavatko silmäni?". Auts. Mielessäni vastasin: "Silmäsi harittavat aika hemmetin paljon. Ainakin ajallisesti." Oikeasti vastasin hyvin hiljaa ja epäselvästi, että eipä kai tällä kertaa. Epämiellyttävää laittaa toinen häpeämään ja hävetä siinä samalla itsekin sitä, että se nyt vaan täytyy tehdä. Vastata. Valehtelu ei varsinaisesti kannata, koska siitä jäänee kyseisessä kysymyksessä helposti kiinni. Ellei sitten keksi toista valetta, josta ei jää kiinni, mutta joka taas tekee sen toisen ihan tavattoman surulliseksi. Niin surulliseksi, että itseäkin alkaa surra sitä, että se nyt vaan täytyy tehdä. Selittää. Suru vai häpeä, siinäpä julma pulma.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Mielimusiikkini

Ensimmäisenä päivänä peruskoulun ylemmällä asteella sai viimein sijamuotonsa, eksplisiittisesti. Tomi Vähäaivola katsoi ja kertoi: "Olet huora. Tosin asiakkaita sinulla ei ole. Noin rumaa ei pane kukaan." Ymmärsi ensimmäisen kerran hävetä. Rumuus ei sovi, ei naiselle. Ei edes huoralle, epänaiselle. Häpeässä jalostutti ulkoisensa. Huoraksi ei enää vuosiin ole haukuttu, ei rumaksikaan. Itseinho seuraa päivittäisessä paikatussa peilikuvassa. Suostuu sijaansa. Leipoo ja luovuttaa ruumiinsa miellyttäväksi katsottavaksi, vaikka se on hänen, häntä, hän. Huora hävisi huulilta, mutta humisee sisällä. Koristeeksi itsensä kaventavien kuoro. Lihasydämisen tavaran taikahuilu. Se on naiseuteni kipein laulu, SE.

Feministiksi tunnustautuva muotibloggari tohkaa, ettei se American Apparellin mainonta naisia todellakaan esineellistä. Nainen on kuvissa seksuaalinen subjekti, omilla ehdoillaan ruumiinsa esittäjänä.

American Apparel on yritys eettisellä virityksellä. Sen syvin syy, ja lopulta ainakin käytäntö, lienee sama kuin muidenkin vaatettajien. Kunpa naiset kuluttaisivat kuoreensa vielä vähän lisää. Ja naiset kuluttavat. Eettisesti kestävästi kuluttavat.

Etevimmänkään eettisen eepoksen leimaama postimerkki ei lämmitä, jos osoite viittaa aina vain sinne, missä mies katsoo ja nainen on katsottavana, kiihkeästi kelvattavana. Perustavan asetelman pysyessä vain pinnan pinnalliset arvot ailahtelevat eettisten trendien ajopuina. Kaikki hyötyvät kuluttajan kyetessä ulkoistamaan moraalinsa teoistaan tuotemerkeiksi. Mitä ei olisikaan vielä kyetty kauppaamaan?

Katse, jonka lähimpäni kohdistaa peittelemättömän totuuden paljastavaan, alastomaan alastomaan olemukseeni. Ei kohde, vaan kohdattava. Autenttisena sitä ei myydä, ei osteta. Se ei taivu tavaraksi. Hetkessä huoranhymni hiljenee ja soi syvän sinuuden sinfonia ja mutkattoman minuuden menuetti. SE siitä.