Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansankirkosta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansankirkosta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 2. joulukuuta 2008

Kello kymmentä sinun yksin tulee palveleman ja häntä kumartaman

Käyn kirkossa (rakennus) kolmisen kertaa viikossa. Syitäkin on kolme: tilaa, paljon ja hiljaista. Istun laivan keskivaiheilla, kunnes alkaa tuntua siltä, että "kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyivät hyväksi".

Myönnettäköön, tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa, koska koen käyttäväni palvelua, jonka rahoittamiseen en osallistu. Olen taloudessani myös se ainoa, joka selailee Kirkon ja kaupungin, vaikka olen jäsen vain jälkimmäisessä, eikä lehdessä siksi lue nimeäni. Ruoho tosiaan lienee vihreämpää aina aidan toisella puolella. Syönpä siis ruohot nimenomaan sieltä, ja muilta osin pysyttelen omassa osassani.

Kaksi päivää sitten oli lähellä, etten tullut käyneeksi kirkossa (tilaisuus). Kahdesta syytä: Hoosi-aa-a-aa-an-naa on aika vetävä viisu. Lisäksi ajattelin korvata kirkkotilan käyttöäni rahan sijasta hyvällä mielellä. Ehkä joku saa osittain minunkin läsnäolostani johtuen kiksejä laskeskellessaan kirkkoväen miesvahvuutta ja miettiessään, että kyllä nurjamielinen nuorisokin vielä kirkkoon käy.

Kuinkas sitten kävikään. Herään yhdeksältä aamulla todellisuuteen ja jatkan uniani.

Vilpitön kysymys. Kirkko (tai ainakin monet, jotka sitä edustavat) myöntää, että joo, Raamattu ja opit, ne on vähän sellaisia sydämenasioita, ja että ainahan me kaikki kuitenkin tulkitaan kokemuksistamme käsin, ja kuka lopulta voi puhua suulla suuremmalla, ja ei ne jakeet ja opinkappaleet niinku sillä tavalla tietenkään oo totta, vaan ne on paljon syvällisemmin totta, totta ihmisyydestä. Hyvä, mutta jos on näin, miksi sama kirkko pitää pysyvimpänä kirjaimellisesti käsitettävänä ja totuuslauseen omaisena dogminaan pääjumalanpalveluksen kellonaikaa, jonka äärellä äkkiseltään ei luulisi olevan ehkä vaikeinta harjoittaa kontekstuaalista tulkintaa?

Mitä valitankaan, olisinhan voinut mennä perhemessuun neljältä. Saarnat ovat tällaisen harvakseltaan niitä havainnoivan maltillisen maallikon mielestä ihan riittävän yksinkertaisia (eikä hyvällä), ilman mitään "Ville ja Matti pitivät kovasti jääkiekonpeluusta. Kerran sitten heidän kentällä kisaillessaan, pyysi vieras poika tulla peliin mukaan..." -tarinointeja.
Kuudelta olisi varmaan jossain tarjottu jotain pop-messuakin tai muuta matalamusiikkivetoista. Ei, ei, en vaan voi kuunnella mitään poppipappia, koska jo sen titteli on niin kaukana sieltä, mitä pidän todellisuutena, etten pysty keskittymään muuhun. Ja, ihan kuin kirkon keskeinen ongelma olisi se, että siellä soitetaan urkuja ja puhujana on pappi, joka ei osaa laulaa, eikä varsinkaan värjää tukkaansa. Se pauhaavaa piiparointihan on oikeastaan jotenkin oleellista. Ja missä muualla sitäkään muka kuulisi? Populaarimusiikkia saattaa osua eteen kirkon ulkopuolellakin. Ja nimenomaan ulkopuolella on olemassa mahdollisuus, että se on jopa hyvää sellaista.

Käydäänkö siis kauppaa, äiti kirkko? Viivästytä palveluksiasi, vähintäänkin tärkeinä pyhinä, noin kahdella tunnilla. Ja minä lupaan joulun ajan uskoa, että eräs immenkalvo puhkaistiin sisältäpäin. Ai niin, mut eihän se nyt ihan sillä tavalla ookaan totta. No hyvä, uskon, että se on totta tavalla, joka kertoo jotain oleellista minulle siitä, mitä tähän sataprosenttiseen ihmisyyteeni kaikkea kuuluukaan. (Niin, miten oikeastaan henkisikiäminen sitä seikkaa selventää? Heti ei tuu mieleen, mutta lupaan lakkaamatta miettiä.)

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Uskonpuhdistuksen muistopäivän mietteitä

Uskonjalostus saapui puhdistamaan kirkkoa kuonasta, jonka se oli puolentoista tuhatvuotisensa aikana elimiinsä kerryttänyt. Oleelliseksi osaksi kirkkovanhuksen rapistumista tunnistettiin tuolloin muun muassa sielunmessu. Se perustui pitkälti sakramenttiteologiseen näkemykseen ehtoollisen toimittamisesta pikemmin papin (seuraknunnan edustaja) palveluksena Jumalalleen kuin Jumalan palveluksena seurakunnalleen. Papin puuhailu leivän ja viinin parissa tuotti kuitenkin palautteenaan jumalallisen pelastavan hyödyn koko kirkkoon kuuluvalle kansalle, riippumatta siitä, olivatko paikalla vai poissa - eläviä vaiko kuolleita. Kiirastuli sen kuin loiveni, kun messun tehoja kulloistakin vainajaa koskevin rukouksin nostettiin.

Entäs nyt. Uskonpuhistuskin on viidessä sadassa vuodessa ennättänyt keski-ikään, laiskaan tyytyväisyyteen. Sunnuntain sieluttomat messut pauhaavat tyhjyyttään kumiseville kirkkosaleille. Ollaanpa kuitenkin tyytyväisä, että sentään yli seitsemänkymmentä prosenttia kansasta pelastaa elämänsä kirkossa, jolle ovat uskomisensa ulkoistaneet. Kirkollisveron verrallahan saa ihan mukavasti pappien, kanttorien, diakonien, suntioiden, vahtimestarien, nuorisotyöntekijöiden ja lastenohjaajien tuottamaa peeärrää Jumalan puoleen. Bonuksena kirkon tutkimuskeskuksen vielä ihan kivojen lukujen lumoamille, niissä kirkosta jo virallisesti eroamaan ehtineissähän on paljon kasteessa Jumalan lapseuteen otettuja. Lapseuspa on siinä mitassa perustava suhde, että se ei eroakirkostaklikkauksella lakkaa. Että tässä mielessä.

Vastalause. Onhan kirkolla oikeasti merkitystä suomalaisen sielunmaiseman kannattelijana ja elämän käännekohtien kuuntelijana. Kierkegaardin sanoja mukaillen voisimme siis joukolla iloita siitä, että meillä on reilusti yli puolta kansaa palveleva, erinäisten asioiden päälleheittämisiin erikoistunut syvällisyysvirasto. Vettä syntyneelle, riisiä avioituneelle, multaa kuolleelle. Jouluna ei heitellä millään, mutta tarjotaan kyllä kollektiivista aikamatkaa lapsuuden onneen, joka on aina onni riippumatta siitä, oliko se onni. Siinäpä se, keskimääräinen suomalainen suhde seurakuntaansa.

Voisiko ilman vesiä, riisiä (ohraa tai saippuakuplia), multaa ja sulosointuja menneisyydestä, alkuunkaan elää? Ei tekisi tiukkaakaan. Kaste ymmärretään joka tapauksessa nimenannoksi. Vesi jää vaille pointtia, mutta on se jotenkin niin kaunis elementti. Kirkkohäät ovat porvarillista pönötystä, jossa ollaan enemmän huolissaan papin kuvauksellisuudesta kuin siitä, mitä se taas keksiikään sanoa. Ja, kuolemaa kukaan halua ajatella. Siksi myös loppua lähestyttäessä alati loittoneva mennyt ahdistaa siinä määrin, että nykyisen muistelu tuntuu voitokkaammalta idealta.

Sitä paitsi, Nietzschehän on jo eläessään kertonut Jumalan kuolleen. Aikuisiän diabetes. Ei jäärä muutanut vakavanhoja elämäntapojaan. Ei, vaan jotakin paljon dramaattisempaa: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?" (Iloinen tide, osa 125)

Minäkökin tapoin Jumalan? No joo, vastaa Shirley McCoy Hal Sirowitzin runoteoksessa eiintyvän sitaattinsa kautta: "Minulta kysytään usein, mistä voin tietää, että nukke on kuollut. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Nukke on kuollut, kun sillä ei enää voi leikkiä."
Poistuma sen ihmisen tietoisuudesta, joka nukenkin idean olemassaoloa kannattelee, on lopullisempaa kuin kuolema tietoisuuksista riippumattomassa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka mahdollistaa olemassaolon ilman, että kukaan siitä mitään koskaan saisi tietää.

Jumala ei menettänyt ruumiintoimitojaan, vaan selitysvoimansa siinä erittäin samassa toisessa kopernikaanisessa kumouksessa, jossa ihmisen perspektiivin ohittamaton ensisijaisuus teki metafysiikasta silkkaa spekulaa. Kaste ei menettänyt vettä ja papin äänihuulillaan tuottamia sanoja, ainoastaan merkityksensä muuna kuin herkkänä hetkenä. Jälleennäkemisen toivo on piristävä ajatus siinä missä kirkasvalolamppukin. Siksi meillä on pappeja, jotka saarnaavat taivaan kaikille, mutta epäilevät kenenkään sinne pääsevän. Tässä lepää se lännen ihmisen tragedia, josta aina vain toivumme, sillä: "Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!" (Iloinen tiede, osa 108)

Mikä on kirkko, mikäli se mielii muuksikin kuin päivänvarjon kannattelijaksi? Siinä lähtökohtaa uudelle uskonpuhdistukselle.