Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasa-arvottomuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasa-arvottomuudesta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. tammikuuta 2009

Nina - yhteinen ystävämme

Ensinnäkin. Onneksi on Nina. Kas voimme joukolla olla parempia ihmisiä. Olemmehan aidosti ihan käsittämättömän peloissamme siitä, että vielä on sivistysvaltiossamme täysivaltaisena jäsenenä nainen, joka ajattelee kuten koira näkee. Maailma on monimutkaisempi, niin paljon monimutkaisempi, voi miten monimutkainen onkaan maailma, hoemme toisillemme kuin se olisi kovinkin viisaasti sanottu. Tulkitsemme Mikkosen käsityksiä hyvästä äitiydestä täsmälleen kuin Mikkonen lastentarhan historiaa.
Ei pidä meidän unohtaman myöskään sitä, että käytös oli Ninalla niin kovin huononlaista. Tuhma Nina puhui päälle ja panetteli. Puhui pahoista sedistä, joista puhuu vain tosi törkeät ja ne, jotka ei ymmärrä. Kotona tietty kasvatettu. Me tarhassa kasvaneet - ja sitä myötä siis elämässämme fantastisesti menestyneet - tiedämme, että jos joku on epis, kannattaa kannella. Ja sitä olemme tehneet nyt jo puolitoista viikkoa toinen toisellemme ja toisemme toiselle ollen niin hämmästyttävän samaa mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta vieläkään ei ole täti tullut ja rankaissut nipistelevää Ninaa. Miten me ollenkaan kestetään.

Toisaalta. Onneksi on Nina. Voidaan joukolla olla parempia äitejä. Meille äidiksi kasvaminen on ollut jotakin niin kokonaisvaltaista ja tunnemaailman mullistavaa, että ajatus "urasta", tai naisen eurojen verran korkeammasta elintasosta, ei mahdu edes samaan lauseeseen. Sen kanssa, että on oikeasti lähes kaikille (vähän kun tinkii niistä merkkimeikeistä, etelänlomista ja kakkosautoista), ihan todellakin upean mahdollista seurata kohtunsa hedelmän herkkää kasvua ja niin kovin nopeaa kehitystä täyspäiväisesti. Vauvauintia, äiti-lapsi -vyöhyketerapiaa, naperomuskaria, taaperoimetystä, lapsen nukuttamista paljasta ihoa vasten, seurakunnan kerhoa, satujumppaa, kuvakirjoja, pullataikinaa, ja millä nyt ympäröivään maailmaan ovensa avoinna lasten käydä pitävä oman Onnimanninsa paras asiantuntija päivät täyttää keksiikään. Pysyy tosiaan stressitasot alhaalla, ja kun äidillä on aina aikaa kuiskauksetkin kuunnella, niin eipä tarvitse lapsen nokkimisjärjestyksissä toisia töniä tai tönijöiden astinlaudaksi tallautua. Kavatamme kaikkienkavereita, jotka koulussa viimeistään viitoittavat voitokasta yhteisymmärryksen tietä kymmenkuukautisina tarhatuille kusipäille.

Mutta, ennen kaikkea, onneksi on Nina, sillä siinäpä harvinainen nainen, joka pelkillä sanoillaan tuntuu huutavassa hetkessä kuohitsevan miehet ympäriltään Nyyperiä myöten, jossa sentään olisi luullut olevan edes semisitkeän edestä haastetta. Ninalta lähtee niin ällistyttävää argumenttia niin häkellyttävässä tahdissa niin vahvoin sidossanoin höystettynä, että se käy jo melkein keskivertoisesta miehestä. Kaikkien maailman lasten Jeanne d'Arc.
Ja ihan turha inuttaa Ninan heikosta kasvatuksesta tai sosiaalisesta älyttömyydestä. Huono käytös edellyttää, että se sallitaan. Sen kaikki kotiäidit tietävät.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Ole(e)n vammainen, ja mitä siitä taiteelleni seuraa

Olipa Ylioppilaslehdessä tällä kertaa tottavie muutakin lukemisen arvoista kuin totuus by Kari Heusala. Ikävä kyllä se toinen lukemisen arvoinen oli niin ikään lyhytsanaista (mutta aiheesta on luettavissa lyhyesti - jälleen - lisää erään siitä monessa mielessä osallisen ansiosta).
Siis, sivun 20 jutussa Sepät syntyessään pohditaan perustellusti perustavia asioita. Miten suhteutuvat toisiina käsitteet vammainen, taiteilija, vammais- ja taide? Entisestään tiivistäen: kuinka tekeminen on tekemisissä olemisen kanssa? Saako tekemisensä (taide) anteeksi olemalla (vammainen)? Tuleeko "kaikkensa yrittävää" (joka vammainen ei vammansa puolesta mitenkään automaationa ole) ylistää liiotellusti tai tyystin aiheetta?
Ja, saako sen, ettei ole (vammainen), anteeksi tekemällä (taide)? Voiko vammaisuuden kokemuksesta kertovaa, ja siksi sisällöltään erityisesti vammaisille merkityksellistä, vammaistaidetta olla olemassa irrallaan tekijän vammaisuutta tai vammattomuutta koskevasta kysymyksestä?

Aihe on askarruttanut aiemminkin (ja epäilemättä monia mielevämpiä muitakin, mutta myös itseäni): Saako teos elää tekijästään itsenäisen elämän, ja tämän itsenäisen elämän myös, mitä kritiikkiin tulee? Näkökulma on nyt tosin toinen: Saallitaanko tekijälle osuva palaute teoksesta, joka palaute on kaiken kehittymisen oleellinen edellytys? Ja suodaanko taiteen kokijalle (vammainen tai vammaton, nainen tahi mies, rikas taikka köyhä) "tämä kertoo minusta, siitäkin huolimatta että tekijä ei ole meitä"-kokemus?

Omistan joitakin kehitysvammaisen taiteilijan töitä. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja hurjalla tavalla kauniita. Mutta ne eivät ole vammaistaidetta, eivätkä teknisesti korkeatasoisia. Saiko tämän sanoa?

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Elämänkoulussa, kirjaimellisesti

Olen joskus, aina ja toisinaan harkinnut vakavasti puoluetoimintaa. Mutta lopulta keksin kuitenkin saman toimmettomuuden tekosyyn, joka on ikuisesti yhtä vakuuttava. Kaikissa puolueissa on ihan liikaa nahkeakielisiä nousukkaita, avainhenkilöiden hännystelijöitä ja suurempiin sumeilematta suuntaavia, jotka kyllä tajuavat hävetä, mutta eivät silti sitä tee. Röyhkeää röyhkeyttä. Sitä on ollut vaikea sietää sitten syntymän.

Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.

Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.

Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.

Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)

Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.

Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.

Voima 1: Marahakassit

Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.

Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.

Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.

Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.

No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.

Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kasvattajia kapealla katseella

Käytävillä kuhisee. Sitä kuulee aina vain kaikenlaisempaa. Kollega kertoi ykkösnorssin rehtorin myönnelleen, että onhan se totta tietysti. Lukiolaiset meillä Ratakadulla ovat varsin valikoitunutta ainesta. Mutta että yläasteen puolellehan oppilaat tulevat tästä lähiympäristöstä (Eira, Ullanlinna) samalla tavalla kuin "oikeissa" kouluissakin. Että samankaltaista ainesta, samankaltaista.

Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.

Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?


Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.


(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)

lauantai 4. lokakuuta 2008

Koti kullan kallis, -työ kullan kontolla

Vanhenemistani muistetaan pinssillä, jossa kuvataan maailmanhistorian toiseksi vanhinta ammattia. Kahvinkeittäjä. Kiitän kaikkia kahvia nurkumatta keittäneitä naisia siitä, että on jotakin taisteltavaa.

Sen, joka ei pidä kotitöistä, on parempi valita elämä ilman kahvia. Muusta seuraa homehtuneita puruja sekä vastoinkäymisistä virallisesti, ja todistetusti, varoitetun jälkienselvittelijän väsynyttä väninää. Espressokeittimet ja maidonvaahdottimet. Käyttääkö niitä todella joku, joka tekee elämässään muutakin? Sama kysymys kilahtaa aina sitruspusertimen, kuorimaveitsen, silitysraudan, raastelingon ja surullisen monen muunkin koneen ja käyttöesineeseen kovaan kuoreen.
Jos sattuu näkemään tilanteen juurikin näin - ja samalla olemaan nainen - puhellaan kääntöpuolella laiskanpulskeudesta ja pikkaisesta saamattomuudesta. Niin suuria sanoja, kuin laiska ja saamaton pelkiltään, ei naisesta käytetä. Vähätellen jaksetaan vielä toivoa parasta, parantumista.
Suurpiirteisen (oikeastaan lähes piirteettömän) naisen miespuolista puolisoa oma äiti muistaa hymähtävissä mietteissään säälien. Se nainen, sellainen. Ei useinkaan siviilisäädyn mukaan vaimo, vaan nainen. Ja naisen mummi kysyy puhelimessa, että kai sinä sentään illalla ruokaa laitat.
Mies, joka välttää kotityöt, on mies. Naisena hänellä vaimo. E-sana jääköön mainitsematta, vaikka se edelleen käytössä laajalti onkin.


Yleisestä miehestä erityiseen. Mies on väsynyt hoitamattomaan kotitalouteen. Hänen sisäinen maailmansa etsii itseään silloin kun ulkoinen tekee täsmälleen sitä samaa. Etsintä helpottaa kuulemma heti, kun ulkoinen järjestäytyy. Onnekasta. Oma sisäiseni hakee ja hakee jatkuvasti. Täysin ja kokonaan riippumatta ulkoisesta. Olen jopa erehtynyt luulemaan elämän vain olevan suunnilleen sellaista.
Miksi siis pitäisi pistää tikkunsa ristiin vain, jotta toisen tuska helpottaisi ja omani lisääntyisi joutuessani suorittamaan tekoja, joiden äärellä kaikki voimavarani huutavat hupenevansa hetkessä. Agapeni ei ole toistaiseksi edennyt vaaditun valinnan vaatimalle tasolle. Toistaisen pituudeksi ei voi kukaan lyhyyttä luvata.

Boheemi? Siis siksikö että keskityn siihen, mistä haluaisin elämässäni olevan kyse. Moni (mies) saa tehdä niin ihan ilman erityisnimitystä.

tiistai 30. syyskuuta 2008

aivoni tarvitsevat minua.

1990, syyspuoli.

Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.

Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.

Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.

Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.

Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...

torstai 15. toukokuuta 2008

F-sanan sanottuaan

"Oletko? Etkä ole. Tai kai kaikki jotenkin on. Mutta että onhan miehet ja naiset niinku..."

"Ovatko?"

"No jos tutkitaan aivoja, niin... ja sitten joku juokseminen. Että miehet jaksaa."

"No jos jätetään jatkossakin miesten ammattimainen huippu-urheilu ihan miehille."

"No mut siis, ne aivot. Että käytetään eri aivoalueita. On tutkimuksia."

"Miltäpä tuntuisi kuulla elämän mittaisessa työhaastattelussa, että pätevimmätä sinänsä vaikutat, mutta itse paikan kyllä on jo pitkälti vienyt se, joka käyttää niitä juuri oikeita aivoalueita? Että jos vaikka siirtyisit siitä hoitoalalle tai vaihtoehtoisesti kasvatustehtäviin. Mahdollisesti myös johdon assistenttina, vaatemyyjänä tai jonkun kuultovalkoisella panelilla vuoratun söpön lahjatavaraputiikin pitäjänä aivosi pääsisivät oikeuksiinsa. Jos oikein koville ottaa olla tuota sukupuoliskoa, niin mene vaikka laitoshuoltajaksi. Niissähän on nykyisin paljon ihan miehiäkin. Vaikuttaisi nimittäin vähän siltä, että tummaihoisten uroiden aivoaluekäytäntö on lähempänä teikäläistä."

"Fituttais varmaan."

"Olet asian emättimessä."