Pian on joulu. Jouluna Jumala syntyi. Paras poika pakkasella. Enkelit pitivät iloa.
Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.
Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.
Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.
Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?
Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?
Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.
Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.
Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.
Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste estetiikasta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste estetiikasta. Näytä kaikki tekstit
perjantai 21. marraskuuta 2008
tiistai 11. marraskuuta 2008
Paperi pysyy halpana, vaikka sisältö siskoistuu. Eli ei kuvaa, kuvaus kyllä.
Eräs on kerännyt ulkoiskeskeisten blogien tyyppipiirteitä. Lista jaksaa huvittaa, vaikka samalla sortuukin selittämättömiin stereotypioihin. Mistä kuusta ja maasta kumpuaakaan se oletus, että juuri muotiblogien tyyli edutaisi sitä elämälle vierainta persoonallista. Suurempaa luovaa kekseliäisyyttä näkee kyllä katsoessaan ikkunan kuin läppärin luukusta. Ja, jos on vaatteet/naama/hiukset-blogisti, jolla ei ole tyylillistä tajua tai sitäkään silmää, niin eipä kauan ole. Tässä yhteydessä taju ja silmä viittaavat kykyyn soveltaa (joskus harvoin jopa luoda) omiin ulkoistaan koskeviin valintoihin niitä konventioita, joita viiteryhmä (pukeutumisesta/naamasta/hiuksista kiinnostuneet, joita meitä tuntuu riittävän) välittää.
Omistan muuten ihan itsekin joitakin vaatteita. Ne on hankittu pääsääntöisesti sekä käytännöllisin että esteettisin perustein. Kuten ne kirkkaankeltaiset krokotiilitossut, joilla olen viileästi kulkenut aina pääkaupunkimme keskeisille kaduille saakka. Jopa niiden yli. Tossuissa on surrealismia yhtä paljon kuin mulkoilun kestävää mukavuuttakin. Ja muuta vielä. Niin, ostin ne kiiltävät trikoot, koska keinokuiduthan kestävät ja timanteista tytöt tykkää. Lisäksi punaisessa nahkatakissani on aitoa avaruushenkeä. Tai sitten se on vaan kasari, mikä sekin kyllä käy. Paljettipaitani on kuin ohutta posliinia. Pelkään, että jostain se kumminkin käytössä rikkuu. Mutta mitäpä sitten siitäkään, koska juuri elähtäneenä se ehkä onkin parhaimmillaan. Kuin sukkahousut tarkoitettuine silmänpakoineen. Siinä päivän asu.
Ei koskaan korkokenkiä, sillä korkokenkien "hyvät jalkaan" tarkoittaa korkokenkein "hyvää jalkaan". Kosmetiikkaa? Perus peitteet. Ja ripsiväri, koska vuosia sitten MeSiskot-lehdessä joku meikkitaiteilija oli mieltä, että ripsiväri mitään meikkiä vielä ole kuulkaa ollenkaan. Sitähän TULEE olla aina. Kyllä rouva. Huulipunaakin tapasin sitten "oikeasti meikatessani" käyttää, muta sekin juuri loppui lyhyeen, kun anopin viisi vuotta sitten itselleen liian synkkänä lahjoittama viininpuna ehtyi. Olen suunnitellut ostavani samanlaisen tilalle, mutta unohtanut, ettei maailma ole ihan niin pitkäjänteinen.
Niin. Hiuksetkin on nykyään. Got2b, ettei kukaan vaan kurtistaisi kauneudentajullista kulmakarvaansa.
Armoton esteetikko siis. Vähän niin kuin ne kaikki, joita kleninkikaupoissa kiertely ja kiertelynsä seurauksista kertoilu erityisesti kiinnostaa (tekijänä tai lukijana). Se on se elämäntapaesteetikon särkyväinen sielu, kaveruussuhde kauneuteen, joka on lupa kaikkeen ja muutamaan muuhunkin, kun ne oli niin hyvässä alessa.
Olkoon sitten niin. Mutta se, mikä on lupa voi olla myös perätön peruste sille luvalle. Missä ja milloin keksittiinkään se oivan näköisen ja omistamisen katkaisematon kohtalonyhteys? Milloin lakattiin voimasta mitään millekään, kun ollaan vaan niin?
Kuten kerrottu, olen itsekin. Juuri siksi tiedän, että on kokemaankykenemättömän paljon visuaalista parhautta, josta nauttiminen ei edellytä oman kynnyksen ylitse kantamista.
Siksi jokaiselle, joka väittää pukeutumisensa (=aika, voima, raha) perustuvan ensisijassa estetiikkaan, haluan lahjoittaa kuvan maailman mageimmasta vaatteesta ehkä ever. Etsikääpä se kuitenkin itse, koska lienette siinä hommassa epäilemättä lahjoittajaa kätevämpiä. Printatkaa yöpöydällenne (mustelaskun saa lähettää mulle). Ihailkaa aamuin ja illoin. Ja, jos visuaalisuusvajaus vaatii, vaikka vähän siinä välissäkin.
Omistan muuten ihan itsekin joitakin vaatteita. Ne on hankittu pääsääntöisesti sekä käytännöllisin että esteettisin perustein. Kuten ne kirkkaankeltaiset krokotiilitossut, joilla olen viileästi kulkenut aina pääkaupunkimme keskeisille kaduille saakka. Jopa niiden yli. Tossuissa on surrealismia yhtä paljon kuin mulkoilun kestävää mukavuuttakin. Ja muuta vielä. Niin, ostin ne kiiltävät trikoot, koska keinokuiduthan kestävät ja timanteista tytöt tykkää. Lisäksi punaisessa nahkatakissani on aitoa avaruushenkeä. Tai sitten se on vaan kasari, mikä sekin kyllä käy. Paljettipaitani on kuin ohutta posliinia. Pelkään, että jostain se kumminkin käytössä rikkuu. Mutta mitäpä sitten siitäkään, koska juuri elähtäneenä se ehkä onkin parhaimmillaan. Kuin sukkahousut tarkoitettuine silmänpakoineen. Siinä päivän asu.
Ei koskaan korkokenkiä, sillä korkokenkien "hyvät jalkaan" tarkoittaa korkokenkein "hyvää jalkaan". Kosmetiikkaa? Perus peitteet. Ja ripsiväri, koska vuosia sitten MeSiskot-lehdessä joku meikkitaiteilija oli mieltä, että ripsiväri mitään meikkiä vielä ole kuulkaa ollenkaan. Sitähän TULEE olla aina. Kyllä rouva. Huulipunaakin tapasin sitten "oikeasti meikatessani" käyttää, muta sekin juuri loppui lyhyeen, kun anopin viisi vuotta sitten itselleen liian synkkänä lahjoittama viininpuna ehtyi. Olen suunnitellut ostavani samanlaisen tilalle, mutta unohtanut, ettei maailma ole ihan niin pitkäjänteinen.
Niin. Hiuksetkin on nykyään. Got2b, ettei kukaan vaan kurtistaisi kauneudentajullista kulmakarvaansa.
Armoton esteetikko siis. Vähän niin kuin ne kaikki, joita kleninkikaupoissa kiertely ja kiertelynsä seurauksista kertoilu erityisesti kiinnostaa (tekijänä tai lukijana). Se on se elämäntapaesteetikon särkyväinen sielu, kaveruussuhde kauneuteen, joka on lupa kaikkeen ja muutamaan muuhunkin, kun ne oli niin hyvässä alessa.
Olkoon sitten niin. Mutta se, mikä on lupa voi olla myös perätön peruste sille luvalle. Missä ja milloin keksittiinkään se oivan näköisen ja omistamisen katkaisematon kohtalonyhteys? Milloin lakattiin voimasta mitään millekään, kun ollaan vaan niin?
Kuten kerrottu, olen itsekin. Juuri siksi tiedän, että on kokemaankykenemättömän paljon visuaalista parhautta, josta nauttiminen ei edellytä oman kynnyksen ylitse kantamista.
Siksi jokaiselle, joka väittää pukeutumisensa (=aika, voima, raha) perustuvan ensisijassa estetiikkaan, haluan lahjoittaa kuvan maailman mageimmasta vaatteesta ehkä ever. Etsikääpä se kuitenkin itse, koska lienette siinä hommassa epäilemättä lahjoittajaa kätevämpiä. Printatkaa yöpöydällenne (mustelaskun saa lähettää mulle). Ihailkaa aamuin ja illoin. Ja, jos visuaalisuusvajaus vaatii, vaikka vähän siinä välissäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)