Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvista. Näytä kaikki tekstit

maanantai 15. joulukuuta 2008

Elävää kuvaa vanhemmuudesta, joka muistaa mitä on elämä

Jos koskaan tulen isäksi, haluaisin olla pelokas mutta tyyni, asemastaan turvallisen tietoinen ja silti niin läpeensä lämmin John Cusack nörttilaseissaan, joita ei ole aikanaan ostettu siksi, että ne ovat viidentoista vuoden kuluttua muotia.

Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.

Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?

torstai 11. joulukuuta 2008

Elokuvamme nuoret epätoivot

Ruotsalaiset ovat karvan verralla kauniimpia, tipan tyylikkäämpiä, rahtusen rikkaampia ja ainakin aavistuksen avarakatseisempia. Mutta elokuvia osaavat he tehdä ihan epäuskottavan paljon meitä paremmin. Eikä tarvitse edes ennättää herra Bergmaniin. Jerusalem, Jalla! jalla!, Kopps, Niin kuin taivaassa, Ihanasti Rakastetut, Saariston lapset (se poikatukkainen pikkutyttö on ehkä sieluni), Kimpassa, Hip hei hutsu, Poppuläärimusiikkia Vittulajänkältä, Pekka Töpöhäntä, Takaisin maalle, och så vidare, och så vidare.

Toisinaan tuntuu, että meillä tehdään tasan kahdenlaisia elokuvia. Lapsellisille ja lapsille. Jälkimmäiset ovat olleet tyypillisesti onnistuneempia. Heinähattu ja Vilttitossu, Onni Von Sopanen, Pelikaanimies ja viimeisimpänä Risto Räppääjä (se Rastimon koiraelokuva on vielä katsomatta). Pakko purkautua Ristoa näyttelevän pojan ihmeellisyydestä. Pienisuuri idolini. Miten kymmen(?)vuotiaalla voi olla ehdottoman erehtymätön vivahteiden taju niin liikkeissä, ilmeissä, puheessa kuin laulussakin. Parempi kuin elokuvan yhdelläkään ammattinäyttelijällä. Lisää sitä lasta elävään kuvaan!

Suomalaisella mustavalkoisuuden jälkeisellä aikuisten elokuvalla on ollut toki hetkensä ja taitavatkin tekijänsä. Mutta yksi (Mollberg, Maa on syntinen laulu) on jo joukosta poissa. Ja tonen (Pölönen, Onnenmaa, Kivenpyörittäjän kylä, Emmauksen tiellä) aivokuollut (Karjalan kunnailla).
Lisäksi Lepän Perttukin on tullut tehneeksi kaksi lupaavaa tekoa (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja), mutta heittäytyi osittain jotenkin tehdyn vakavaksi uusimmassaan (8 päivää ensi-iltaan, josta on pakko sanoa se, että kolmipäinen katsojaseurueeni oli liittyä kummitusten joukkoon silkasta nauruhalvauksesta, kun ruutuun juoksutettiin kohtaus, jossa Leppilampi makaa pedatulla sängyllään kalsarit korostetun jalassa ja katsoo kaihoisasti kaukaisuuteen kyynel silmäkulmasta vierien. Mietin, miten ensi-illan kutsuvieraat saivat pokkaa ylläpidettyä.)
Ja tosiaan sekin vielä, että Jari Halosen Aleksis kiven elämä ei jostain syystä ole juuri kiitosta tai edes kiinnostusta kerännyt, vaikka puolestani ansaitsisi kumpaakin.

Suomalaisessa nykyelokuvassa toimii suunnilleen muutama kokonaisuuden kannalta lopulta periferinen osa-alue, kuten lavastus tai puvustus. Varmaan maskeerauskin, mutta eipä siitä sitten syvempiä tiedä, kun ei ole asian kummoinenkaan havaitsija. Kuvauskaan ei ehkä töki. Ongelma lienee etupäässä elämästä irrallisissa käsikirjoituksissa, ja näennäisnäyttelijätyöskentelyssä sekä sen ohjauksessa.
Ruotsalaiset ovat oivaltaneet löytää etsimänsä läheltä ja suuren vähästä. Että elämässä sinänsä ihan on kyllin kuvattavaa, mikäli halutaan kuvata nimenomaan elämää. Ei tarvitse käsikirjoittaa käsittämättömintä, äärimmäisintä ja kärjistetyintä, mitä käsille sattuu. Mieluummin pikemmin sellaista välttää, koska käsittämätön, äärimmäinen ja kärjistetty käsikirjoitus tuottaa käsittämätöntä, epäuskottavaa ja tarpeettoman dramaattista elokuvaa.
Ei sillä, etteikö epätavallisuuksiakin voisi kenties onnistuneestukin kuvata, mutta sepä vaatisi elokuvan kehyskertomukselta sekä henkilöhahmojen kokemusten ja suhteiden kehittelyltä huomattavasti liikaa enemmän kuin mihin suomalaisilla elokuvakynänkäyttäjillä on toistaseksi ollut kykyä, ja ohjaajilla/näyttelijöillä välineitä. Ja niinpä me aina vaan ja uudestaan näemme tarinoita, joiden ongelma on juuri se, että missään vaiheessa kukaan ei oikein mitenkään selitä, miksi kukakin henkilöhahmo tekee mitäkin elämääsuurempaa valintaa mihinkäkin suuntaan. Sääli, sillä pinnallinen toiminnan tarina, ilman olemisen ulottuvuutta, kun vaan ei mene kenenkään sielusta läpi.

Elokuvaväki on solidaarisen sisäsiittoisuuden saari. Haapkylä, Björkman, Björklund, Bardy, Edelman, Franzen, Louhimies, Leppilampi, Virtanen, Malmivaara ja mitä vielä muutamia näitä on. Menevät keskenään naimisiin ja viettävät ammatillista kimppakivaa niin, ettei kukaan lopputulosten katselija enää kykene erottamaan eri projekteissa jaettuja rooleja toisistaan. Toisaalta asiaa vaikeuttaa sekin, että "eturivin" (onko edes muita rivejä?) näyttelijämme näyttelevät uskomattoman uskollisesti aina samalla tavalla maneereja myöten. Ja aina yhtä pinnalla kelluen, koska kyse on pikemmin näyttelemisen näyttelemisestä kuin varsinaisesti näyttelemisestä.
Vikaa on toki jälleen käsikirjoituksessakin. Miksi dialogiin pitää itsepäisesti sijoittaa se, mitä tosielämässä ei sanota, vaan ilmaistaan. Eleitä ehkä (suuria sellaisia), mutta varsinkaan ilmeitä ei jaksa kukaan kovasti kehitellä. Toisaalta, enpä mene vannomaan, että niitä nykyisellä näyttelijätyön tasolla irtoisikaan. Eli edelleen puhutaan ja heitellään tavaroita. Huonoksi havaittua, mutta parempaakaan ei vaan kukaan pöytään paiskaa. Ja selvä, sillä mennään, mutta juuri siksi puheen olisi parasta olla aika perusteellisen tyylipuhdasta sellaista. Mutta eipä tärppää tässäkään. Vuorosanat karttavat todellista tapaa käyttää äidinkieltämme. Mistä maasta vai kuusta ne tulevat? Keitä kummajaisia ovat he, jotka sijoittavat sanallisen vuorovaikutuksen valovuosien päähän siitä, mihin itse koskaan olen teilläni törmännyt? Vai tulenko maata kiertämästä todella sieltä jostakin, missä kukaan muu ei ole koskaan käynyt? Ruotsalaisissa elokuvissa annetaan enemmän tilaa näennäiselle tapahtumattommuudelle ja hiljaisuudelle. Ja kun puhutaan, puhutaan niin kuin puhutaan. Ei niin kuin elokuvissa puhutaan.

Tämä koko ennakko-oletusten totinen taakka tuntemuksissani tartuin eilen suomalaiseen elokuvaan (Korkein Oikeus) ajatellen antavani sille vielä uuden sukupolven aidon mahdollisuuden. Kuulostaahan ihan kivalta ajatus nuorista taiteentekijöistä, joilla on vähän varoja, mutta epäilemättä rahaa enemmän sitä oleellisinta, uusia lähestymistapoja ja luovaa potentiaalia.
Mutta, jo paljon ennen kuin ehdittiin "paskaan seksiin", tuli selväksi, että edessäni soljuu pikemmin paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Jälleen, aina ja ikuisesti. Turha on toivoa uutta toivoa. Ei sitä synny, ei rahalla, eikä rahatta. Ja koko kysymys rahasta alkaa kääntyä hävettävän huonoksi selitykseksi. Ainainen inutus siitä, ettei fantastiljoonaeurollista arvostusta ryöpy, ei nimittäin ole kovin onnistuneesti sovellettu syy huonolle käsikirjoitukselle ja heikolle näyttelijätyölle. Ei tässä low budget -tapauksessakaan. Hyvä kun ei paitsi maksa huonoa enempää, ei myöskään ole vapaaehtoistoteutuksena yhtään sen vähemmän ilmaista.

Mikä on, että aikuisen ihmisen (Olli ylinen, ohjaaja & käsikirjoittaja), olkoonpa kuinka nuori aikuinen hyvänsä, pitää taantua teini-ikäisen kapinamielisen koulun kevätjuhlanäytelmäkirjoittajan tasolle. Että tässä ois nyt tämmönen vitut kaikesta työtön, työtön, työtön, työtön -tyyppi (Noa, jotain symboliikkaako?), joka "tutkii eksistenssiä". Siis jotakin vitun syvällistä. Elokuvan syvällinen ja eksistenssikysymys tarkoittaa suunnilleen jotakin sellaista kuin, että "tuli on aineetonta". Hmm. vähän kuin ihmisen se ja tämä ja aikakin on sitä ja tätä, mutta ajatus, mitä ja mikä onkaan ajatus. En tietenkään tiedä tekijöiden omista eksistenssitutkimuksista, mutta mikäli syvällisyyden taso lähenee samaa kuin elokuvassa, ei olla ripari-iästä ihan hirveän pitkälle päästy. Olisivat kyselleet vaikka kavereiltaan, kehen kaksvitoseen koskee "siis aika on niinku niin tässä tälleen niin tiiviinä" -jutut. Käsi pystyyn. Niinpä. Voisko kädettömyydestä kenties tehdä jotakin johtopäätöksiä käsikirjoituksen suhteen? Henkilökohtaisesti ehdoittaisin Noan tutkittavaksi esimerkiksi erittäin eksistentiaalista ja ainakin itselläni kovasti työstön alla ollutta kysymystä, jonka käsittely ei edellytä ensinkään mitään niin "syvällistä" kuin inhimillisen aikaymmärryksen tuonpuoleisuuteen astumista: Kenelle olen? Kas, siinäpä oikea ongelma.
Vai, oliko kenties sittenkin tarkoitus sanoa, että liika ajattelu on tavallaan pahasta ja jotensakin niin elämälle vierasta? Ja liika ajatteluhan on avaruutta, kaikkeutta, aineettomuutta ja tiivistä aikaa. Ikävä kyllä näin elämälle vieraassa elokuvassa ei elämälle vieras oikein pääse oikeuksiinsa. Joten, jos ohitin pointin, olen oikeasti pahoillani. Niin vain tapahtui.
Eksistenssiä tutkiessaan Noa polttelee sivutoimena pilveä joka vitun päivä ja "hei lapset!", sillä on älläsdeetäkin(!) taskussa. Ja kohta se jo tapaakin kivan tytön ja kivan sedän, jolla on muuten mielenterveysongelma(!). Ja tyttö (Ronja, jotain symboliikkaako?) ei tykkää pössyttelystä, koska sillä on eri arvomaailma. Ja se näkyy siinä, että sen kavereilla on ihan tavalliset tukat ja yksiväriset, tai korkeintaan raidalliset, vaatteet ja hopeakoruja ja niiden mielestä Ronjan beigepohjainen paita, jossa on kuvioita(!) on "ainakin ihan hirvee!" Mutta onneksi se setä (Ilmari) taas tykkää pössyttelystä ihan omakohtaisestikin. Ja homma meneekin niin vitun yli siinä vaiheessa, kun se nostelee ties kenen tilejä tyhjiksi, ostaa kultasankaiset aurinkolasit, valkoisen puvun, Ferrarin (tms, joka todennäköisesti kuvattiin sisään kuviin vain siksi, että jollakin sattui olemaan just sopivia suhteita. Että ehkä ihan helvetin hyvä sattuma, saatiin kallis auto tähänkin köyhäilykyhäelmään.) ja polttaa viisikymppisiä(!) nuotiossa. Ja poliisit(!) tulee ja vie sen Lapinlahteen(!).
Tapahtumien päätteeksi Noalla on olo, että tulipa petettyä ehkä kaikki. Ja nyt siis ei enää todellakaan Noakaan tarvii älläsdeetä, koska "se ei ratkaise mitään". Helpon epäratkaisun välttämisestä seuraa tunnetusti vierotusoireita, joita kyherrytään jostakin sinänsä käsittämättömästä syystä kärsimään kirkon(!)penkkiin. Kun enkelit alkaa uskomattoman upeiden kuvatehosteiden avustuksella näyttää tosi pahoilta, pitääkin jo nousta ja juosta ulos kesään. Ja sieltä ulkoa Noa sitten ottaa ja soittaa maaseudun rauhaan vetäytyneelle Ronjalle puhelun, joka muuttuu pian vitun riipaisevaksi riidaksi (viihdyttävämpiä sellaisia olen käynyt ilman käsikirjoitustakin), joka huipentuu suunnilleen seitsenkeretaiseen "haista paskaaaa!"-huutoon jo suljetuun puhelimeen. Ehheh. Elokuvassa, jossa vittua käytetään juuri niin usein ja uskottavasti kuin kirjaston "nuoriso-osaston" hyllyillä, ei "haista paska" enää oikein kovasti kulminoi. Ei edes useampaan kertaan ja kieltämättä erinomaisen raivokkain ilmein huudettuna.
Puhelun päätyttyä onkin sopivasti jo suuren tuomion aika. Noa joutuu vieroituskuvitteellisen oikeusistuimen eteen. Syyttäjänä heiluu kolme ihan vitun Ronjan näköistä naista. Nunna, psykologi ja pvc-suttura (mitä syvällistä kulttuuristen symbolien käyttöä!). Ja kun nunna, psykologi ja pvc-suttura ovat syytöksensä sihisseet, Noa näkee kaksi mustaa ja niin pelottavaa hahmoa. Ja toiselta se lyö pään pois(!). Ja toinen on sitten varmaan vähän kuin tuomari. Ja kun Noa menee lähemmäksi sitä, se näkee, että voi oivallus, sehän oon mää ite. Että mää oon mun ylin tuomari. Että niinku se kaikista korkein oikeus on mun oman pään sisällä. Ja nythän mää tästä heti ensin vähän masennun ja mun siis ihana anarkisti(!)ystävä Elisa (Laura Birn, jonka maneerit alkaa jo oikeesti olla liikaa) lausuu mulle nuhaisella äänellä herkkistä ja aika tosi syvällistäkin eläinsatua ja silittelee mun tukkaa, kun mää vaan itken ja itken. Ja lopulta mä kyllä ihan varmasti vielä pussaan Ronjaa ja lakkaan vittuilemasta Kelassa. Mut anarkismistani mä en silti luovu ehkä koskaan, niinku ei luovu Elisakaan, joka on freelance-journalisti ja tekee juttuja esim. Voimaan(!) ja on niin tosi jotenki fiksu, että osaa muotoilla sellaisia niin killereitä iskulauseita kuin vaikkapa "yksityisautoilu on elintasosairaus" ja "yks elämä mä teen vittu ihan mitä mä haluun". Että kymmenen-nolla.

Making ofissa, joka on näin estoitta epäkelvon elokuvan kohdalla aina katsottava, tekijäryhmä kertoo ihan itse, että Korkein Oikeus on syvämietteinen (vai mikä se oli). Aika erikoinen tapa puhua pinnasta, joka on niin pintaa, että on pinnastakin vielä pintaa. Myös sanapari "musta" huumori mainitaan. Aika erikoinen tapa puhua "tahattomasta". Mutta nään on niin näitä näkökulma-asioita.
Tuottaja tohkaa samaisessa tekemisvideossa, että kun huumeet on niinku tabu. Siis just näin. Ehkä rohkeeta ja rajojarunnovaa. Kyllähän me ehdottomasti vielä yksi huumeet voi saada pahaakin aikaan -elokuva tarvittiin. Samainen tuottaja jatkaa myöhemmin kertomalla, että ei aio tehdä koskaan elokuvia ilman, että niissä on jotakin moraalista pointtia. Moraalinen pointti, päivän sana. Mikähän se olikaan tässä elokuvassa? Että polttelethan pilvee vaan niin kauan, kun on kivaa. Ja älä anna vanhoille sedille älläsdeetä, kun niillä voi olla mielenterveysongelma. Ja älä myöskään tuota pettymystä kivalle tytölle, joka tykkää oikeesta susta. Ja älä hei koskaan lannistu. Ja jos senkin vielä ymmärtäisit, että sä itse kuitenkin oot se, joka sun valinnoista hei kärsii. Ei kukaan muu. Ja kellekään muulle et saa vastuuta vieritettyä. Näin on.
Kiitti, taas opittiin. Lisää tätä, niin alan jo ottaa yhteyttä Korkeimpaan oikeuteen, josko siis tosi törkeästä naiiviudesta jotain muuta kuin päänsisäistä tuomioo (=itsekritiikki, jota kaikilla ei näemmä ole, vähän niinku ei omatuntoakaan) olisi kuitenkin langetettavissa.

Enkä mitenkään nyt halua lannistaa ketään. Tehkää edelleen. Mutta laskekaa ensin vaikka kymmeneen.

(Ehdin juosta piiloon.)

lauantai 6. joulukuuta 2008

Voimaa (2) ja elävää kuvaa elämästä, joka on kuolemaksi

Viikko takaperin katson elokuvan, josta en ole koskaan kuullut. Miksiköhän en? Pretty Persuasionilta ei voi toivoa enää enempää. Tyylitaituruudella ja aidolla ajatuksella rakennettu tarina alkaa kuin komedia. Tosin häkellyttävän hyvä sellainen.
Kuvien karttuessa ne kehkeytyvät kuitenkin kertomaan muusta kuin huvittavasta. Varsin synkkä käsitykseni mustastakaan ei enää riitä rajaamaan nähtyä kokonaisuutta huumoriksi. Vauva teinin vartalossa ei ole naurun asia. Pikkusielusuuriaivo, jolla on älliä rikkoa älykkyysosämääräänsä testaava (elokuva sijoittuu yllättäen Yhdysvaltoihin, jossa älykkyyttä yleisesti kuvitellaan voitavan ja täytyvän testata kuin painoa tai pituutta) kone.
Kuvien kuluessa käy ilmeiseksi, ettei tuhoava toiminta rajoitu yksin koneisiin. Pikkuinen osaa, eikä epäröi, painella nappeja kanssaihmisissään. Kehitellään kannetta hyväksikäyttävästä lehtorista, kutsutaan kavereita mukaan, käydään oikeutta ja annetaan kaikkien luulla, että kyse on juuri siitä. Tosiasiassa tähtäyspiste on täydellisen toisaalla. Koska kukaan ei huomaa asiaa ainakaan ajoissa, tyllerö tuntee johtavansa kokonaista elävien soitinten sinfoniaorkesteria. Eikä vain tunne. Loppusoinnuissa liian monet huomaavat soittaneensa itsensä suohon. Ei oikeasti, mutta oikeasti.

Miksi soittaa sydämettömänä sieluja särkevää sinfoniaa? Jos päämäärä vain olisi suurenmoinen, tuntuisi tilanne vähemmän kuristavan kohtuuttomalta. Suuret panokset suurille voitoille.
Turha toivo. Pikkusielusuuriaivon visiona on televisio. Että katsoisivat. Minua.

Viimeisessä kohtauksessa toivetta on toteutettu. Pikkutuhman saippuasarjan sisäkkö katselee itseään sänkynsä laidalta. Vaihtaa kanavaa. Ruudulla väreilevät kouluampujan kasvot ja haastattelijan mikrofoni. Niin lähikuva, että ihohuokoset erottuvat. Sängyn laidalla istujan kasvoilla kareilee kysymys: mikä minut erottaa ihmiskyllästyksessään summittaisesti koulutovereitaan surmanneesta? Molemmathan me painoimme liipasinta tai "liipasinta" tappavassa tavarassa tai "tavarassa". Ja kiitos sen, katselemme nyt itseämme ruudusta, joka sekin on esine. Maailmoissamme ei taida ylipäänsä olla läsnä muita kuin esineitä, käsittäen itsemme.

En vie koskaan kerran käytettyä kuppia tiskiin. Voiman (9/2008) sivuilla 28-29 kohtaan muutamaa päivää myöhemmin näyn, joka tuntuu laajentavan elokuvan teemaa yhtä överillä, mutta muodon mahtipontisuudesta huolimatta sisällöllisesti ajattelemisen arvoisella tavalla. Design-aseita. Fendi, Chanel, Versace, Burberry, D&G, Jeesus Kristus. Syyn ja seurausten ketjun molemmat päät silminhavaittavassa muodossa samassa esineessä.
Ei tokikaan ole uusi tieto, että taloudella ja (maailman)politiikalla on läheistä tekemistä keskenään. Asian visualisointeja ei useinkaan ole osunut silmään yhtä yksinkertaisesti (ja samalla toki yksinkertaistavasti) toteutettuna. Täytyypä kysyä seuraavalta vastaan kävelevätlä burberryhuivitädiltä, että onko sulla tohon lupa.

Kukaan ei voine kieltää, etteikö (kerska)kulutuksen ja väkivallan välinen suhde olisi kuvattua säikeikkäämpi ja solmuisempi. Säikeet ja solmut eivät silti oikeuta suhteen täydellistä hämärtämistä tai antautumista sen ajattelemattomuudelle, koska...

Eräässä eurooppalaisessa valtiossa toimittiin viime vuosisadan alkupuolella, kuten demokraattisesti valittu esivalta esitti. Tein vain, mitä vaadittiin. Kaikki tekivät.
Toisaalla tapahtui jotakin, jota on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi ollut, jos riittävän moni olisi kysynyt, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Eräässä ajankohtaisessa länsimaailmassa toimitaan tavalla, jonka aukottomat villin ja vapaan talouden perusteet välttämättömäksi ihan kaikkien kannalta väittävät.
Ostin vain, mitä halusin. Kaikki ostivat.
Toisaalla tapahtuu sellaista, mitä on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi, jos riittävän moni kysyisi, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Kaikki eivät tokikaan tarvitse tavaraa, vaan tähtäävät suorempia teitä sinne, mihin jokainen valinta kuitenkin vie. Ollapa joukosta, ei joukossa. Katsoapa kasvojaan elämänsä kuvaruudussa tietäen, että ei ole ollenkaan ainoa, joka ne näkee hyvällä ja/tai ihailulla ja/tai kateudella. Päämäärän voi toki saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla kuin kahdellatoista ruumiilla tai tovereiden vokottelulla valehteluun, jolla on sittenkin aivan liian pitkät jäljet.
Juuri siksi oleellista ei ole menetelmä, vaan mieli, joka on valmis asettamaan toiset torsoiksi statisteiksi tuijottamaan omaa olemassaoloaan. Kuin oleellisinta kanssaolioissa olisi katse. Kääntää katse kohtaamisen sijaan.
Tuo (tyypillisesti tiedostamaton) toive markkinavetoisesti, tai muilla tavoin, tuotteistettuna toteutumisensa tilaisuuksiksi, luovuttaa aseen jokaiseen käteen, jolla on valta valita. Ja jokaisella on. Valta ja vastuu. Valinta tapahtuu vain paljon aikaisemmin kuin kuvittelemme. Ei tavallisen ja reilun kahvin välillä. Ei missään, mihin voisi yksiselitteisen tarkasti osoittaa. Mutta liian pitkällä ollaan, jos lähimmäinen - lähellä tai kaukana - nähdään sampona, josta tarkoituksena on (silloin kun sille jotain ehkä annankin) ainoastaan saada. On jo onnistuttu astumaan torsojen todellisuuteen, jossa raajattoman rakkauden mitaksi tulee toisen teko, katse tai valinta. Koskaan ei omani.
Se koskee. Koskee ja koskee myös minua, sillä vain esine esineellistää. Toisaalla ei oikeasti ole koskaan toisaalla.
Muun muassa Paulo Freire on käsitellyt teemaa tavattoman täydellisellä tavalla kirjassaan Sorrettujen padagogiikka, joka on monen avaramman katseen onneksi suomennettu. Sorron todellisuus ei rajoitu sorrettaviin, vaan sortaa saaliikseen itse sortajankin. Se, joka asettaa toiset omien päämääriensä tuotantovälineiksi, tulee vedetyksi välineellistämiensä joukkoon, rivin jatkoksi. Ehkä eri rivin, mutta rivin. Pelkästään päämääriä tuottava (on sitten tuottaja, eli näennäissubjekti, tai tuotantoväline) on aina objekti, riippumatta siitä, ovatko päämäärät toisen omia vai ikiomia. Ihmisyyden (ja subjektiuden) oleellinen luonne on se, että päämäärä ei ole ulkopuolellamme, vaan meissä, minussa ja sinussa. Päämääränä itsensä ymmärtävä ei asetu riviin, eikä aseta muitakaan siihen. Ei pue uniformua, eikä vaadi sitä muilta. Ei kysy, seisonko tarpeeksi suorassa tai mihin olemme menossa, eikä myöskään mittaile toisten asentoja tai määritä määränpäitä.


Miten on, onko taiturimaisia suunnitelmiaan toteuttava teinityttö paha? Onko koulun käytävällä kavereitaan rei'ittävä puberteettipoika paha? Onko burberryhuivihelena paha? Onko bloginsa kävijämääriä murhetiva nuori nainen paha? Onko aina lojaalista ystävästään seläntakaisesti muita viihdyttääkseen puhunut nuori nainen paha? Onko muiden olemisesista, tekemisistä ja aikaansaannoksista katkeruuksissaan kaunanaiheita kaiveleva nuori nainen paha? Onko appiukolleen muutamaa huolimatonta huulta anteeksiantamaan kykenemätön, ja siksi kylmäkiskoisesti käyttäytyvä, nuori nainen paha? Onko oikeamielisyydestään meteliä pitävä nuori nainen paha? Onko vääryyksistä virttä veisaava, mutta mukavuutensa nimissä todellisiin tekoihin tarttumaton nuori nainen paha? Onko hetkessä hiljenevä, mutta jälkeenpäin muut mielettömiksi meuhkaava nuori nainen paha? Onko siitä, etteivät eräät tärkeät ole kysyneet gradun teemasta, loukkaantunut nuori nainen paha? Onko muiden sanomisia omassa sanomisenkiireessään vain puolella korvalla kuunteleva nuori nainen paha? Onko mielevyydestään vakuuttuneena miehensä idioottimaisuuksia halveksiva nuori nainen paha?

On, on, on, on, on, on, on, on ,on, on, on, on, on. Paha on banaalia, jugurttia ja viipaloitua banaania.
Kaikkea muuta kuin puolipersoonallista tai itsensä piruparaatilla ilmaisevaa. Ei sellaisenaan sijoitettavissa liipasimen painallukseen. Ei edes painajaan. Ei yhdessä, vaan monessa. Ja juuri siksi myös eräässä oleellisessa yhdessä, minussa ennen muita. Siksi, vain jos väännyn näkemään sen itsessäni, voin aloittaa korpimatkamme kohti, jos ei hyvää, niin vähemmän väärää. Tikkua toisen silmästä kun en saa kaivettua kuin kynsimällä. Mutta hirren voin haroa omastani. Monet voivat. Aloittaa kannattaa ajattelemalla aamuisin, että ehkä elämässä ei ole sittenkään kyse minusta, vaan elämästä.

Mitä opin?
Vastauksen kysymykseen siitä, mikä minut erottaa kouluampujasta (tai ampujasta ylipäänsä)?
En ole ampunut ketään. Se on pirun pieni ero se.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Too much information

Elna eli kauan sitten. Oli isoäidin täti. Vanha. Ja minä vielä pieni. Ehkä Elna oli satavuotias, ajattelin silloin. Mutta äiti kertoi, ettei sentään. En ilahtunut koskaan, kun kerrottiin minne oltiin menossa. Vanhuus kun on vaaleanruskeaa, haituvahiuksista, paksulinssistä, mulkosilmäistä. Silmien reunat ovat rypyllä. Kuulolaite näyttää muoviselta paiseelta. Typerä hymy kasvoilla, kun se ei kuitenkaan kuule, vaikka on se paise. Kaikki käskevät että puhua lujempaa. En haluaisi puhua. Ei ole puhuttavaa. Äiti puhuu. Me katsotaan telkkaria.
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.

Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.

Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?