Tutkimushaastattelu. Jännittävää. Pieni samppanjanvärinen nauhuri ja kaikkea.
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuudesta. Näytä kaikki tekstit
tiistai 25. marraskuuta 2008
perjantai 21. marraskuuta 2008
Melkein kuin
Pian on joulu. Jouluna Jumala syntyi. Paras poika pakkasella. Enkelit pitivät iloa.
Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.
Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.
Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.
Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?
Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?
Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.
Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.
Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.
Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.
Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.
Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.
Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.
Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?
Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?
Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.
Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.
Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.
Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.
perjantai 7. marraskuuta 2008
Nomen est omen. Nimeni on omani.
Ilmaisu pohjautuu Plautuksen näytelmään Persa. Orja opastaa isäntäänsä ostamaan uuden orjan, jonka nimi Lucris lupaa hyvää. Muistuttaahan se kovin sanaa lucrum, kauppavoitto.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
erilaisuudesta,
identiteetistä,
naisista,
nimestä,
perheestä,
sukupuolieroista,
vaimoudesta
MUSTA mies
Monet blogit kiirehtivät kertomaan, kuinka hienoa nyt onkaan. Yhdessäkään lukemassani onnittelutekstissä (ehkä tämä kertoo liikaa siitä, millaisia blogeja seuraan) ei pystytty argumentoimaan uuden uljaan tilanteen parhautta millään muulla kuin sillä nimenomaisella maitokahvinsävyisellä.
Sama se, ylistetäänkö vai alistetaanko, jos peruste on täsmälleen yhtä huono.
Voi tietysti olla, että blogistit vilpittömästi iloitsivat vain ja ainoastaan siitä, että on kiva maailma tällainen, jossa tumma mies voi vaikka mitä vaan. Ja onhan se. Myös sellainen maailma, jossa sitä kenties keskeisintä suurvaltaa johtaa erinomaisen etevä ja visusti viisas henkilö, olisi onnellisempi. Ehkä elämmekin pian sellaisessa maailmassa. Sen toteaminen kysynee kuitenkin ihoa syvällisempiä perusteita.
Sama se, ylistetäänkö vai alistetaanko, jos peruste on täsmälleen yhtä huono.
Voi tietysti olla, että blogistit vilpittömästi iloitsivat vain ja ainoastaan siitä, että on kiva maailma tällainen, jossa tumma mies voi vaikka mitä vaan. Ja onhan se. Myös sellainen maailma, jossa sitä kenties keskeisintä suurvaltaa johtaa erinomaisen etevä ja visusti viisas henkilö, olisi onnellisempi. Ehkä elämmekin pian sellaisessa maailmassa. Sen toteaminen kysynee kuitenkin ihoa syvällisempiä perusteita.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
erilaisuudesta,
ylistämällä alistamisesta
lauantai 18. lokakuuta 2008
Unelmien friikkisirkus
-Miksi et juo?
-Koska en ole toistaiseksi keksinyt hyvää syytä juoda.
-Vähän kuin solarium?
-Joo. Olen absolutisti siinäkin suhteessa.
-Entä vielä muussakin?
-En punge lähijunaan ennen kuin poistuvat ovat poistuneet. En mene edes vähääkään vaikeuttamaan heidän poistumistaan.
-Oletko kokeillut?
-Olen. Myöhästyin silti töistä.
-Ei vaan...
-Jaa, olen.
-Ja...
-En edelleenkään käsitä, miksi joisin jotakin, jonka mausta melkein pidän, ja jonka vaikutuksista käyttäytymiseeni en pidä alkuunkaan.
-Kysytäänkö asiasta usein?
-Sen vain sanon, etten ole juuri keskustellut säästä.
-Häiritseekö se?
-Ketä muka kyrsisi kauniin kelin sijaan kertoa ikiomasta itsestään.
Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä. Raivoraitis, transvestiitti, cp-vammainen, naispappi... Laina-aika parikymmentä minuuttia. Palautus vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin lainattaessa.
Tämän kaltainen kehollisten kirjojen lainasto on toteutettu toistaiseksi ainakin Sorin Sirkuksessa Tampereella. Eläkäämme toivossa, että jatkoa seuraisi viljalti. Toiminnasta voisi tehdä kaikin mokomin myös lakisääteisen. Päiväkotiryhmät ja koululuokat tutustumaan elävään kirjastoon siinä missä elämättömäänkin. Koulunsa käyneille velvollisuus viettää vähintään kolme kertaa kaksikymmentä minuuttia elävän ennakkoluulonsa kera kerran vuodessa. Siedätyshoitoa sietämättömyyteen.
Kenet itse lainaisin? Sunnuntaiabsolutistina ja naispappeutta lähinnä pappeutena lähestynvänä edellä mainituista esimekeistä transvestiitti ja cp-vammainen vetäisisivät sisimmästäni sen pitemmän kysymyssikermän. Ja jos listalta vain löytyy, lainaisin lisäksi seuraavat teokset, noin alkajaisiksi: Ikäiseni lestadiolaisvaimon. Väkivaltarikoksesta tuomitun. Esperantoa äidinkielenään puhuvan. Skientologin. Korkeasti koulutetun prostituoidun. Autistin. Teiniäidin. Viisi kertaa avioeronneen. Kuurosokean. Kolmen tunnin yöunilla toimeentulevan. 7-päiväätoimittajan. Patologin. Omaisuutensa hyväntekeväisyyteen lahjoittaneen. Sateenkaariperheessä kasvaneen heteron. Kalliisiin ja selkeästi näkyviin tuotemerkkeihin pukeutuvan. Riimunavetan omistajan. Hirveän hoitovirheen tehneen lääkärin. Ikäiseni leukemiaa sairastavan. Lapsensa alle vuoden ikäisenä päiväkotiin laittaneen. Nuoren iskelmälaulajan. "Eheytyneen" homon. Sisäkkönä toimineen. Raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen äidin. Mitäs me spartalaiset -elokuvalle vilpittömästi nauraneen. Papin, joka ei usko yliluonnolliseen. Sodan aikana pika-avioliiton solmineen. Ikäiseni suomenruotsalaisen. Burkhaan pukeutuvan suomalaisnaisen. Viipurissa asuneen. Lainakohdun omistajan. Vaimonsa vammaisen lapsen vuoksi jättäneen. Miehensä/naisensa intiimikohtauksia kestämättömän näyttekijän puolison. Taikurin. Ja, työikäisen naisen, joka antaa parta- ja viiksikarvojensa kasvaa.
Miksi tunnen itseni sosiaalipervertikoksi? Elääkö minussakin muinainen matalamieli, joka nauttii kauhistellessaan kyttyräselkäistä lasta kaltereiden takana?
Ehkäpä elävä kirjasto ajaisi oleellisimman asiansa juuri kaltaisteni kohdalla. Vapaasta ja vakaasta tahdostaan kohdattavissa oleva kyttyräselkä kertoo ja minä kuuntelen. Ei kaltereita kumpaankaan suuntaan. Kasvotusten käy kauhistelu kovin hankalaksi.
-Koska en ole toistaiseksi keksinyt hyvää syytä juoda.
-Vähän kuin solarium?
-Joo. Olen absolutisti siinäkin suhteessa.
-Entä vielä muussakin?
-En punge lähijunaan ennen kuin poistuvat ovat poistuneet. En mene edes vähääkään vaikeuttamaan heidän poistumistaan.
-Oletko kokeillut?
-Olen. Myöhästyin silti töistä.
-Ei vaan...
-Jaa, olen.
-Ja...
-En edelleenkään käsitä, miksi joisin jotakin, jonka mausta melkein pidän, ja jonka vaikutuksista käyttäytymiseeni en pidä alkuunkaan.
-Kysytäänkö asiasta usein?
-Sen vain sanon, etten ole juuri keskustellut säästä.
-Häiritseekö se?
-Ketä muka kyrsisi kauniin kelin sijaan kertoa ikiomasta itsestään.
Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä. Raivoraitis, transvestiitti, cp-vammainen, naispappi... Laina-aika parikymmentä minuuttia. Palautus vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin lainattaessa.
Tämän kaltainen kehollisten kirjojen lainasto on toteutettu toistaiseksi ainakin Sorin Sirkuksessa Tampereella. Eläkäämme toivossa, että jatkoa seuraisi viljalti. Toiminnasta voisi tehdä kaikin mokomin myös lakisääteisen. Päiväkotiryhmät ja koululuokat tutustumaan elävään kirjastoon siinä missä elämättömäänkin. Koulunsa käyneille velvollisuus viettää vähintään kolme kertaa kaksikymmentä minuuttia elävän ennakkoluulonsa kera kerran vuodessa. Siedätyshoitoa sietämättömyyteen.
Kenet itse lainaisin? Sunnuntaiabsolutistina ja naispappeutta lähinnä pappeutena lähestynvänä edellä mainituista esimekeistä transvestiitti ja cp-vammainen vetäisisivät sisimmästäni sen pitemmän kysymyssikermän. Ja jos listalta vain löytyy, lainaisin lisäksi seuraavat teokset, noin alkajaisiksi: Ikäiseni lestadiolaisvaimon. Väkivaltarikoksesta tuomitun. Esperantoa äidinkielenään puhuvan. Skientologin. Korkeasti koulutetun prostituoidun. Autistin. Teiniäidin. Viisi kertaa avioeronneen. Kuurosokean. Kolmen tunnin yöunilla toimeentulevan. 7-päiväätoimittajan. Patologin. Omaisuutensa hyväntekeväisyyteen lahjoittaneen. Sateenkaariperheessä kasvaneen heteron. Kalliisiin ja selkeästi näkyviin tuotemerkkeihin pukeutuvan. Riimunavetan omistajan. Hirveän hoitovirheen tehneen lääkärin. Ikäiseni leukemiaa sairastavan. Lapsensa alle vuoden ikäisenä päiväkotiin laittaneen. Nuoren iskelmälaulajan. "Eheytyneen" homon. Sisäkkönä toimineen. Raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen äidin. Mitäs me spartalaiset -elokuvalle vilpittömästi nauraneen. Papin, joka ei usko yliluonnolliseen. Sodan aikana pika-avioliiton solmineen. Ikäiseni suomenruotsalaisen. Burkhaan pukeutuvan suomalaisnaisen. Viipurissa asuneen. Lainakohdun omistajan. Vaimonsa vammaisen lapsen vuoksi jättäneen. Miehensä/naisensa intiimikohtauksia kestämättömän näyttekijän puolison. Taikurin. Ja, työikäisen naisen, joka antaa parta- ja viiksikarvojensa kasvaa.
Miksi tunnen itseni sosiaalipervertikoksi? Elääkö minussakin muinainen matalamieli, joka nauttii kauhistellessaan kyttyräselkäistä lasta kaltereiden takana?
Ehkäpä elävä kirjasto ajaisi oleellisimman asiansa juuri kaltaisteni kohdalla. Vapaasta ja vakaasta tahdostaan kohdattavissa oleva kyttyräselkä kertoo ja minä kuuntelen. Ei kaltereita kumpaankaan suuntaan. Kasvotusten käy kauhistelu kovin hankalaksi.
Tunnisteet:
avarakatseisuudesta,
erilaisuudesta,
kohtaamisesta
tiistai 30. syyskuuta 2008
Geeliä kahdelle, kermaa kermalle
Hankin johtavan suihkugeelivalmistajan tuotteen tuplatussa koossa. Ensimmäinen käyttökerta tuotti hämmästyksen. Ainoastaan pakkauksen tilavuutta ei oltu kaksinkertaistettu, vaan myös normaalisti pienehkön annostelureiän halkaisija. Ja heti alkoi käydä järkeen. Tässäpä siis tuote teille monille, jotka käytätte suihkugeeliä tuplasti sen verran kuin tarvitsisitte. On se eri hyvä, että melkein kaiken tarpeellisen alkaa jo kaupasta saada. Tuplakokoisia vanupuikkoja odotellessa.
Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.
Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).
Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.
Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.
Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).
Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Kuka pelkää kaljua naista?
En minä ainakaan.
Miehet ovat yksinkertaisia. Katseet vähenevät, kun leikkaa hiuksensa liian lyhyeksi. Kun ajaa hiuksensa olemattomiin, katseet jälleen lisääntynevät, mutta niiden sävy ja lähde muuttuu. Naisetkin ovat nimittäin yksinkertaisia. Epänaiseus ei jää huomiotta, eikä tuomiotta. Uupumatonta kiinnostusta toisten ulkoisesta. Jos ei tarvitse kateuden kanssa kamppailla, niin jotakin muuta mielipahaa (kuten "ärsytystä") nyt kuitenkin keskiverrosta kumpaan suuntaan tahansa kaikkoavat saavat syntymään. Normi edustaa sitä, mitä mies katsoo, mutta ei liikaa. Pitää olla riittävän nainen välttykseen androgyynisille alueille arvottavilta katseilta (lesbo), mutta tarpeeksi tavanomainen päästäkseen panopuuksi panettelusta (huora). Isosisko valvoo isoveljen etuja ominaan.
Aito anarkisti viiltää päänahkansa pinnan verikostona valvovalle silmälle. Naiseuden voitte viedä, mutta ette vapautta.
Miehet ovat yksinkertaisia. Katseet vähenevät, kun leikkaa hiuksensa liian lyhyeksi. Kun ajaa hiuksensa olemattomiin, katseet jälleen lisääntynevät, mutta niiden sävy ja lähde muuttuu. Naisetkin ovat nimittäin yksinkertaisia. Epänaiseus ei jää huomiotta, eikä tuomiotta. Uupumatonta kiinnostusta toisten ulkoisesta. Jos ei tarvitse kateuden kanssa kamppailla, niin jotakin muuta mielipahaa (kuten "ärsytystä") nyt kuitenkin keskiverrosta kumpaan suuntaan tahansa kaikkoavat saavat syntymään. Normi edustaa sitä, mitä mies katsoo, mutta ei liikaa. Pitää olla riittävän nainen välttykseen androgyynisille alueille arvottavilta katseilta (lesbo), mutta tarpeeksi tavanomainen päästäkseen panopuuksi panettelusta (huora). Isosisko valvoo isoveljen etuja ominaan.
Aito anarkisti viiltää päänahkansa pinnan verikostona valvovalle silmälle. Naiseuden voitte viedä, mutta ette vapautta.
Tunnisteet:
erilaisuudesta,
miehistä,
naiseudesta,
naisista,
objektiudesta,
ulkonäkövaateista,
vapaudesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)