Työn ja (perhe-)elämän yhteensovittaminen. Kuulostaa suunnilleen samalta kuin ydinvoima. Varmaan jotenkin hankalakin juttu jossain mielekkäässä mielessä. Mutta kun ei suoraan koske maanantaitani, matkakorttini saldoa, luennoivan lehtorin vinoja laseja tai tiskipöytäni kiiltävää pintaa, niin jep.
Kunnes. Huomaa vähitellen valmistuvansa vailla vakinaiseen työhön vaadittavaa kokemusta ja koulutusta. Huomaa suunnittelevansa asuntolainaa henkilön kanssa, joka jälleen sijaistaa äitiyslomalaista. Huomaa miettivänsä, että jännää: jos olisin äitini, laittaisin itseni alulle reilun puolen vuoden kuluttua. Jännää etenkin juuri siksi, että muistaa, miten kouluaikoina häpesi "vanhaa" äitiään vanhempien ikää koskevissa vertailussa.
Huomiot eivät ole ongelma yksi kerrallan, vaan nimenomaan yhteensovitettuina. Jos haluaa naulata talulun seinään kysymättä lupaa, on oltava työtä. Jos haluaa työn, on tuunattava kulutusta. Jos haluaa tuunata, on tehtävä joka tapauksessa jotakin työtä, jotta on millä rahoittaa tuunaus. Yhtäaikaisesta työstä ja tuunauksesta seuraa mielensairautta, joka jo pelkästään opiskellessakin on joskus veteen piirretyn viivan päässä laiturilla istuvan varpaista. Jos menettää mielenterveytensä, tulee ennemmin tai myöhemmin tehneeksi virheitä, jotka takaavat parisuhteen pikaisen päättymisen. Jos parisuhde päättyy, hajoaa pähkinöiksi. Jos hajoaa pähkinöiksi, tulee hyvä hamppuihminen ja heittää poloiset pähkinät pesukoneeseen itkemään lakanat luntakin valkeammiksi. Lunta, johon viimeisillä voimillaan voi elämästä voipunut tehdä kankean enkelin. Enkelin, joka on tavallisen tavoitteensa hukanneen viimeinen huuruinen huuto kylmälle taivaalle. Lääkkeet!
MOT
Ja hei, tossa ei ollut edes mainittu sitä perhe-elämää. Miten selvitä yhdestäkään etuliitteestä, kun jo pelkkä paljas elämäkin tuntuu tutun tukalalta? Kestovaipat ja itse sauvotut soseet, syöpäsairaat ja haudatut ylösnousseet. Miksi mittakaavat eivät pysy kurissa kuin korkeintaan seuraavaa tuntia kuvitellessa? Mistä missään on kysymys?
Voi olla, että "vähän töitä, hengitä, vähän opiskeluja, hengitä, hiljaa hyvä tulee, hengitä ja miehen palkasta lainan lyhennys, häpeä" -systeemissä on tulevaisuus ja toivo, vaikka usko ei jaksa sinne ylettää. Ja kun tuo muutaman vuoden kestävä kestettävä vaihe on ohi, kun voi virallisesti haaveilla palkallisista lomista, kulunee jälleen muutama vuosi lisää, jotta haaveen havaitsee toteutuneen. Siinä sivussa todistellaan moneen suuntaan, että olen paitsi oman tieteenalani aito asiantuntija, myös kasvattaja kaikkia kaikkien yhteisessä koulussa yksilöllisin keinoin kannustavalla k:lla. Jos osuu oikein sanansa valitsemaan, pääsee pelamaan monta matsia pingistä työhaastattelun kielipelihallissa. Suihkussa molemmat osapuolet miettivät, että eipä taas millään mitään tekemistä minkään kanssa ollut. Ei varsinkaan todellisuuden. Sen sijaan todella todellista on se tosiasia, että sitä käy jo neljättä kymmentään. Tissit roikkuvat entistä vaativammin. Silmäkulman pilke saa silti odottaa käsinkosketeltavampaa olemassaoloaan, sillä vaikka vihdoin vakiintuvaa työnantajaa kohtaan ei ole mitään syytä olla lojaali, on asuntolainaa aiemmista pakollisen pienistä lyhennyseristä johtuen vielä tarpeeksi pitämään taaperot loitolla. Vielä muutama vuosi korostetun kitsasta kuluttamista, jonka päätteeksi voikin vihdoin ryhtyä synnyttelemään downvauvoja. Jos nyt ylipäänsä yhtään mikään ottaa syntyäkseen. Mies kun on pitänyt liian kauan ja useasti kuumaa kannettavaa kiveksiensä välittömässä läheisyydessä ja omat munanjohtimeni ovat vetäneet herneet nenään pelkästä pitkästymisestä. Elämää pallotellessa kun ei pullota vatsa vaan ohimosuoni.
Puuttuu vain se, että ydinjätteen loppusijoituspaikaksi äänestetään takapihani. Ja ihan riippumatta siitä missä milloinkin asun.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämästä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämästä. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Keväinen kaksipiippuisuus
Asutamme nykyisin kahta osoitetta. Ja silti on suhde. Se on viikot vierailla mailla. Vai olenko se sittenkin minä? Puhelimessa sanotaan asioita, joista puhuttiin viimeksi yli viisi vuotta sitten. Aikana armeija.
Yksiön ovettomassa tilassa se salpasi toisinaan hengen, mutta sen saman yksiön yksinäisyydessä hyperventiloin pelkästä taustahöperöinnin puutteesta.
Ratkaisu lienee kaksisataa kilometriä pohjoisessa ja kahdessa huoneessa. Ei tarvitsisi sen enää soittaa kitaraa vessassa.
Yksiön ovettomassa tilassa se salpasi toisinaan hengen, mutta sen saman yksiön yksinäisyydessä hyperventiloin pelkästä taustahöperöinnin puutteesta.
Ratkaisu lienee kaksisataa kilometriä pohjoisessa ja kahdessa huoneessa. Ei tarvitsisi sen enää soittaa kitaraa vessassa.
tiistai 16. joulukuuta 2008
Kirottuna kulkenut
"Lapset ja lapsen lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista."
2. Moos. 34:7
Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.
Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?
Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.
Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.
Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31
Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.
Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.
En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.
Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.
Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.
Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.
Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.
Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.
En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.
2. Moos. 34:7
Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.
Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?
Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.
Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.
Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31
Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.
Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.
En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.
Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.
Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.
Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.
Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.
Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.
En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.
Tunnisteet:
alkoholismista,
elämästä,
kohtaamisesta,
muistoista,
parisuhteesta,
perheestä,
rakkaudesta
Hurjaa ja hullunkurista - eli laulettavaksi tarkoitettu tilaustyö
Elämä on meille karkkipussin suu,
kirjopyykin tuoksua ja saarnimetsän puu.
Sinä olet siinä ja kukapas muu,
kainalosi kuopassa hikeenkin ihastuu.
Siksipä meille tapahtua voi
alennuspullaa ja ruokopilli soi.
Paikka kun sisässäsi minulle on,
paikka johon suljet silloin kun oon mahdoton.
Tiesin nähdessäni sinut kello kahdeksan,
on riisi kypsynyt.
Nauroit saadessasi ainokaisen haarukan,
et koskaan lähtenyt.
Katsoo hän silmiin kun nauraa ja itkee,
rohkea rakkaani on
Elämä on meille liian ihanaa,
vaarallista, jännittävää joskus satuttaa.
Sinä siinä vielä ja kukapas muu,
partakarvoissasi kaikki pelko unohtuu.
Siksi voi meille tapahtua taas
haaksirikko-Robinson ja kaikki ahdistaa,
sinut kun tahdon kuuhun ampua,
raketilla hakea ja soittaa rumpua.
On haarukoita kaks.
Tiesin silmistäsi silloin kello kuinkavaan,
on mennyt viimeinen,
bussi ja siihen et ennätä koskaan,
kiitäköön kauaksi pois
Elämä on meille räntää ja maa,
ilmaisnäyte kuoressa kun posti kolahtaa.
Sinä olet siinä, huippua on näin,
pakkomielteisesti oomme toisiamme päin.
Siksipä meille tapahtua saa
vauvoja viisi ja runoiltamaa.
Uurre jos kädessäsi minulle on,
elämäni vaarallinen mutta peloton.
Lähtökohtamielikuviksi tarjottiin rakastumista, Paulan ja Miran molempia puolia ja kahta Palnan tyttäret-ajatusta, joista toinen oli jo aiemmin kohkattu Devin toteamus elämästä, joka on "ihanaa", "vaarallista" ja "ei sanaakaan". Myös käskettiin pitää mielessä Magi Viljasen (äiti) kuvaus siitä, kuinka hän ei ensinkään pelännyt passiiviseksi määritellyn tyttärensä surua, koska tiesi voittavansa sen.
kirjopyykin tuoksua ja saarnimetsän puu.
Sinä olet siinä ja kukapas muu,
kainalosi kuopassa hikeenkin ihastuu.
Siksipä meille tapahtua voi
alennuspullaa ja ruokopilli soi.
Paikka kun sisässäsi minulle on,
paikka johon suljet silloin kun oon mahdoton.
Tiesin nähdessäni sinut kello kahdeksan,
on riisi kypsynyt.
Nauroit saadessasi ainokaisen haarukan,
et koskaan lähtenyt.
Katsoo hän silmiin kun nauraa ja itkee,
rohkea rakkaani on
Elämä on meille liian ihanaa,
vaarallista, jännittävää joskus satuttaa.
Sinä siinä vielä ja kukapas muu,
partakarvoissasi kaikki pelko unohtuu.
Siksi voi meille tapahtua taas
haaksirikko-Robinson ja kaikki ahdistaa,
sinut kun tahdon kuuhun ampua,
raketilla hakea ja soittaa rumpua.
On haarukoita kaks.
Tiesin silmistäsi silloin kello kuinkavaan,
on mennyt viimeinen,
bussi ja siihen et ennätä koskaan,
kiitäköön kauaksi pois
Elämä on meille räntää ja maa,
ilmaisnäyte kuoressa kun posti kolahtaa.
Sinä olet siinä, huippua on näin,
pakkomielteisesti oomme toisiamme päin.
Siksipä meille tapahtua saa
vauvoja viisi ja runoiltamaa.
Uurre jos kädessäsi minulle on,
elämäni vaarallinen mutta peloton.
Lähtökohtamielikuviksi tarjottiin rakastumista, Paulan ja Miran molempia puolia ja kahta Palnan tyttäret-ajatusta, joista toinen oli jo aiemmin kohkattu Devin toteamus elämästä, joka on "ihanaa", "vaarallista" ja "ei sanaakaan". Myös käskettiin pitää mielessä Magi Viljasen (äiti) kuvaus siitä, kuinka hän ei ensinkään pelännyt passiiviseksi määritellyn tyttärensä surua, koska tiesi voittavansa sen.
maanantai 15. joulukuuta 2008
Elävää kuvaa vanhemmuudesta, joka muistaa mitä on elämä
Jos koskaan tulen isäksi, haluaisin olla pelokas mutta tyyni, asemastaan turvallisen tietoinen ja silti niin läpeensä lämmin John Cusack nörttilaseissaan, joita ei ole aikanaan ostettu siksi, että ne ovat viidentoista vuoden kuluttua muotia.
Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.
Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?
Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.
Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?
Tunnisteet:
elokuvista,
elämästä,
rakkaudesta,
vanhemmuudesta
perjantai 12. joulukuuta 2008
Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)
Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.
Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.
Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.
Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.
Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.
(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)
Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.
Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.
Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.
Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.
(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)
Katsokaa Areenaa ja lukekaa Kunderaa, jotta tietäisitte, että se on kuolema, joka ovella kolkuttaa
Mitähän siitä olisi aikaa, kun uutisoitiin, että Yle puuhaa sosiaalipornoo kuolemasta. Piispaa ja lukkaria myöten oltiin, että moraalitonta ja mautonta.
Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.
Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.
Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.
Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.
Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.
Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.
Tunnisteet:
elämästä,
jakautuvasta kansasta,
kuolemasta,
mediasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)