Näytetään tekstit, joissa on tunniste oikeasta ja väärästä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oikeasta ja väärästä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Ole(e)n vammainen, ja mitä siitä taiteelleni seuraa

Olipa Ylioppilaslehdessä tällä kertaa tottavie muutakin lukemisen arvoista kuin totuus by Kari Heusala. Ikävä kyllä se toinen lukemisen arvoinen oli niin ikään lyhytsanaista (mutta aiheesta on luettavissa lyhyesti - jälleen - lisää erään siitä monessa mielessä osallisen ansiosta).
Siis, sivun 20 jutussa Sepät syntyessään pohditaan perustellusti perustavia asioita. Miten suhteutuvat toisiina käsitteet vammainen, taiteilija, vammais- ja taide? Entisestään tiivistäen: kuinka tekeminen on tekemisissä olemisen kanssa? Saako tekemisensä (taide) anteeksi olemalla (vammainen)? Tuleeko "kaikkensa yrittävää" (joka vammainen ei vammansa puolesta mitenkään automaationa ole) ylistää liiotellusti tai tyystin aiheetta?
Ja, saako sen, ettei ole (vammainen), anteeksi tekemällä (taide)? Voiko vammaisuuden kokemuksesta kertovaa, ja siksi sisällöltään erityisesti vammaisille merkityksellistä, vammaistaidetta olla olemassa irrallaan tekijän vammaisuutta tai vammattomuutta koskevasta kysymyksestä?

Aihe on askarruttanut aiemminkin (ja epäilemättä monia mielevämpiä muitakin, mutta myös itseäni): Saako teos elää tekijästään itsenäisen elämän, ja tämän itsenäisen elämän myös, mitä kritiikkiin tulee? Näkökulma on nyt tosin toinen: Saallitaanko tekijälle osuva palaute teoksesta, joka palaute on kaiken kehittymisen oleellinen edellytys? Ja suodaanko taiteen kokijalle (vammainen tai vammaton, nainen tahi mies, rikas taikka köyhä) "tämä kertoo minusta, siitäkin huolimatta että tekijä ei ole meitä"-kokemus?

Omistan joitakin kehitysvammaisen taiteilijan töitä. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja hurjalla tavalla kauniita. Mutta ne eivät ole vammaistaidetta, eivätkä teknisesti korkeatasoisia. Saiko tämän sanoa?

lauantai 6. joulukuuta 2008

Voimaa (2) ja elävää kuvaa elämästä, joka on kuolemaksi

Viikko takaperin katson elokuvan, josta en ole koskaan kuullut. Miksiköhän en? Pretty Persuasionilta ei voi toivoa enää enempää. Tyylitaituruudella ja aidolla ajatuksella rakennettu tarina alkaa kuin komedia. Tosin häkellyttävän hyvä sellainen.
Kuvien karttuessa ne kehkeytyvät kuitenkin kertomaan muusta kuin huvittavasta. Varsin synkkä käsitykseni mustastakaan ei enää riitä rajaamaan nähtyä kokonaisuutta huumoriksi. Vauva teinin vartalossa ei ole naurun asia. Pikkusielusuuriaivo, jolla on älliä rikkoa älykkyysosämääräänsä testaava (elokuva sijoittuu yllättäen Yhdysvaltoihin, jossa älykkyyttä yleisesti kuvitellaan voitavan ja täytyvän testata kuin painoa tai pituutta) kone.
Kuvien kuluessa käy ilmeiseksi, ettei tuhoava toiminta rajoitu yksin koneisiin. Pikkuinen osaa, eikä epäröi, painella nappeja kanssaihmisissään. Kehitellään kannetta hyväksikäyttävästä lehtorista, kutsutaan kavereita mukaan, käydään oikeutta ja annetaan kaikkien luulla, että kyse on juuri siitä. Tosiasiassa tähtäyspiste on täydellisen toisaalla. Koska kukaan ei huomaa asiaa ainakaan ajoissa, tyllerö tuntee johtavansa kokonaista elävien soitinten sinfoniaorkesteria. Eikä vain tunne. Loppusoinnuissa liian monet huomaavat soittaneensa itsensä suohon. Ei oikeasti, mutta oikeasti.

Miksi soittaa sydämettömänä sieluja särkevää sinfoniaa? Jos päämäärä vain olisi suurenmoinen, tuntuisi tilanne vähemmän kuristavan kohtuuttomalta. Suuret panokset suurille voitoille.
Turha toivo. Pikkusielusuuriaivon visiona on televisio. Että katsoisivat. Minua.

Viimeisessä kohtauksessa toivetta on toteutettu. Pikkutuhman saippuasarjan sisäkkö katselee itseään sänkynsä laidalta. Vaihtaa kanavaa. Ruudulla väreilevät kouluampujan kasvot ja haastattelijan mikrofoni. Niin lähikuva, että ihohuokoset erottuvat. Sängyn laidalla istujan kasvoilla kareilee kysymys: mikä minut erottaa ihmiskyllästyksessään summittaisesti koulutovereitaan surmanneesta? Molemmathan me painoimme liipasinta tai "liipasinta" tappavassa tavarassa tai "tavarassa". Ja kiitos sen, katselemme nyt itseämme ruudusta, joka sekin on esine. Maailmoissamme ei taida ylipäänsä olla läsnä muita kuin esineitä, käsittäen itsemme.

En vie koskaan kerran käytettyä kuppia tiskiin. Voiman (9/2008) sivuilla 28-29 kohtaan muutamaa päivää myöhemmin näyn, joka tuntuu laajentavan elokuvan teemaa yhtä överillä, mutta muodon mahtipontisuudesta huolimatta sisällöllisesti ajattelemisen arvoisella tavalla. Design-aseita. Fendi, Chanel, Versace, Burberry, D&G, Jeesus Kristus. Syyn ja seurausten ketjun molemmat päät silminhavaittavassa muodossa samassa esineessä.
Ei tokikaan ole uusi tieto, että taloudella ja (maailman)politiikalla on läheistä tekemistä keskenään. Asian visualisointeja ei useinkaan ole osunut silmään yhtä yksinkertaisesti (ja samalla toki yksinkertaistavasti) toteutettuna. Täytyypä kysyä seuraavalta vastaan kävelevätlä burberryhuivitädiltä, että onko sulla tohon lupa.

Kukaan ei voine kieltää, etteikö (kerska)kulutuksen ja väkivallan välinen suhde olisi kuvattua säikeikkäämpi ja solmuisempi. Säikeet ja solmut eivät silti oikeuta suhteen täydellistä hämärtämistä tai antautumista sen ajattelemattomuudelle, koska...

Eräässä eurooppalaisessa valtiossa toimittiin viime vuosisadan alkupuolella, kuten demokraattisesti valittu esivalta esitti. Tein vain, mitä vaadittiin. Kaikki tekivät.
Toisaalla tapahtui jotakin, jota on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi ollut, jos riittävän moni olisi kysynyt, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Eräässä ajankohtaisessa länsimaailmassa toimitaan tavalla, jonka aukottomat villin ja vapaan talouden perusteet välttämättömäksi ihan kaikkien kannalta väittävät.
Ostin vain, mitä halusin. Kaikki ostivat.
Toisaalla tapahtuu sellaista, mitä on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi, jos riittävän moni kysyisi, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Kaikki eivät tokikaan tarvitse tavaraa, vaan tähtäävät suorempia teitä sinne, mihin jokainen valinta kuitenkin vie. Ollapa joukosta, ei joukossa. Katsoapa kasvojaan elämänsä kuvaruudussa tietäen, että ei ole ollenkaan ainoa, joka ne näkee hyvällä ja/tai ihailulla ja/tai kateudella. Päämäärän voi toki saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla kuin kahdellatoista ruumiilla tai tovereiden vokottelulla valehteluun, jolla on sittenkin aivan liian pitkät jäljet.
Juuri siksi oleellista ei ole menetelmä, vaan mieli, joka on valmis asettamaan toiset torsoiksi statisteiksi tuijottamaan omaa olemassaoloaan. Kuin oleellisinta kanssaolioissa olisi katse. Kääntää katse kohtaamisen sijaan.
Tuo (tyypillisesti tiedostamaton) toive markkinavetoisesti, tai muilla tavoin, tuotteistettuna toteutumisensa tilaisuuksiksi, luovuttaa aseen jokaiseen käteen, jolla on valta valita. Ja jokaisella on. Valta ja vastuu. Valinta tapahtuu vain paljon aikaisemmin kuin kuvittelemme. Ei tavallisen ja reilun kahvin välillä. Ei missään, mihin voisi yksiselitteisen tarkasti osoittaa. Mutta liian pitkällä ollaan, jos lähimmäinen - lähellä tai kaukana - nähdään sampona, josta tarkoituksena on (silloin kun sille jotain ehkä annankin) ainoastaan saada. On jo onnistuttu astumaan torsojen todellisuuteen, jossa raajattoman rakkauden mitaksi tulee toisen teko, katse tai valinta. Koskaan ei omani.
Se koskee. Koskee ja koskee myös minua, sillä vain esine esineellistää. Toisaalla ei oikeasti ole koskaan toisaalla.
Muun muassa Paulo Freire on käsitellyt teemaa tavattoman täydellisellä tavalla kirjassaan Sorrettujen padagogiikka, joka on monen avaramman katseen onneksi suomennettu. Sorron todellisuus ei rajoitu sorrettaviin, vaan sortaa saaliikseen itse sortajankin. Se, joka asettaa toiset omien päämääriensä tuotantovälineiksi, tulee vedetyksi välineellistämiensä joukkoon, rivin jatkoksi. Ehkä eri rivin, mutta rivin. Pelkästään päämääriä tuottava (on sitten tuottaja, eli näennäissubjekti, tai tuotantoväline) on aina objekti, riippumatta siitä, ovatko päämäärät toisen omia vai ikiomia. Ihmisyyden (ja subjektiuden) oleellinen luonne on se, että päämäärä ei ole ulkopuolellamme, vaan meissä, minussa ja sinussa. Päämääränä itsensä ymmärtävä ei asetu riviin, eikä aseta muitakaan siihen. Ei pue uniformua, eikä vaadi sitä muilta. Ei kysy, seisonko tarpeeksi suorassa tai mihin olemme menossa, eikä myöskään mittaile toisten asentoja tai määritä määränpäitä.


Miten on, onko taiturimaisia suunnitelmiaan toteuttava teinityttö paha? Onko koulun käytävällä kavereitaan rei'ittävä puberteettipoika paha? Onko burberryhuivihelena paha? Onko bloginsa kävijämääriä murhetiva nuori nainen paha? Onko aina lojaalista ystävästään seläntakaisesti muita viihdyttääkseen puhunut nuori nainen paha? Onko muiden olemisesista, tekemisistä ja aikaansaannoksista katkeruuksissaan kaunanaiheita kaiveleva nuori nainen paha? Onko appiukolleen muutamaa huolimatonta huulta anteeksiantamaan kykenemätön, ja siksi kylmäkiskoisesti käyttäytyvä, nuori nainen paha? Onko oikeamielisyydestään meteliä pitävä nuori nainen paha? Onko vääryyksistä virttä veisaava, mutta mukavuutensa nimissä todellisiin tekoihin tarttumaton nuori nainen paha? Onko hetkessä hiljenevä, mutta jälkeenpäin muut mielettömiksi meuhkaava nuori nainen paha? Onko siitä, etteivät eräät tärkeät ole kysyneet gradun teemasta, loukkaantunut nuori nainen paha? Onko muiden sanomisia omassa sanomisenkiireessään vain puolella korvalla kuunteleva nuori nainen paha? Onko mielevyydestään vakuuttuneena miehensä idioottimaisuuksia halveksiva nuori nainen paha?

On, on, on, on, on, on, on, on ,on, on, on, on, on. Paha on banaalia, jugurttia ja viipaloitua banaania.
Kaikkea muuta kuin puolipersoonallista tai itsensä piruparaatilla ilmaisevaa. Ei sellaisenaan sijoitettavissa liipasimen painallukseen. Ei edes painajaan. Ei yhdessä, vaan monessa. Ja juuri siksi myös eräässä oleellisessa yhdessä, minussa ennen muita. Siksi, vain jos väännyn näkemään sen itsessäni, voin aloittaa korpimatkamme kohti, jos ei hyvää, niin vähemmän väärää. Tikkua toisen silmästä kun en saa kaivettua kuin kynsimällä. Mutta hirren voin haroa omastani. Monet voivat. Aloittaa kannattaa ajattelemalla aamuisin, että ehkä elämässä ei ole sittenkään kyse minusta, vaan elämästä.

Mitä opin?
Vastauksen kysymykseen siitä, mikä minut erottaa kouluampujasta (tai ampujasta ylipäänsä)?
En ole ampunut ketään. Se on pirun pieni ero se.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Voima 1: Marahakassit

Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.

Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.

Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.

Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.

No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.

Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Jos olet oikein kiltti, niin joulupukki tulee ja vie prosentin leluistasi

Eräässäkin blogissa käydään kiintoisaa keskustelua, johon itsekin uskaltauduin osallistumaan.

Verot. Oisko kiva, jos niitä sais tavalla tai toisella maksaa lisää? Oisko kiva päättää, kuka niitä lisiä saa? Oisko kiva ajatella, että tuon koulun/sairaalan/julkiliikennevälineen/kirjaston kohtaloihin olen puuttunut omalla joukosta erottuvalla (mikä määre nykyisin nostaa minkä hyvänsä asian arvoa arvaamattomaksi) panoksellani?

Enpä tosiaan tiedä, mutta jotenkin tulee olo, että voisko tuon varakkaiden hyväntekeväisyysitseilmaisun pitää kuitenkin kaikkien kansanosien yhteisestä asiasta, verotuksesta, erillään? Siitä samasta, joka ei lähtökohdistaan (hyvin syvässä mielessä) johtuen suostu tunnistamaan yksilöä, ei yksilön toiveita, tarpeita tai motiiveja. Olet anonyymi tulo, jota tarkan ja tasa-arvoisen taulkon mukaan karsitaan. On vapauttavaa tietää, että ainakin yhdessä asiassa ei voi kukaan koskaan millään päteä. Kaikilta otetaan, mutta kukaan ei anna. Ei sankareita, eikä kiitollisia köyhiä.

Lohdutukseksi niille, joilla rahat polttelevat tahdon jakaa -taskun pohjia. Epäilemättä on olemassa vapaaehtoisveroja korvaavia tapoja jo tällä hetkellä uhrata itsestään hyvälle. Onneksi niissäkin on toistaiseksi myös varakkuustasosta välittämättömiä valittavana. Ihan ensimmäisena mieleen tulee tietenkin -edullinen, mutta mittaamattoman arvokas teko- äänestäminen. Äänestyskopissa saa, ja suorastaan pitää, päästää yksilönsä valloilleen. Jos viisaasti tahdot ja valitse, saat ehkä tulevaisuudessa maksaa lisää veroja.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Silmätön sivistyneistö

Tutkimushaastattelu. Jännittävää. Pieni samppanjanvärinen nauhuri ja kaikkea.

Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä

Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.

Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.

Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee

Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.

Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?

perjantai 21. marraskuuta 2008

kISSa

Henkilöstötiedotteessa kerrotaan, että nyt olisi kisaa tiedossa. Kehitäpä siis idea palvelusta, jonka asiakkaalle voisi tuottaa, ja josta voisi laskuttaa vähintään tuhat euroa. Kerro ideasi työnantajallesi. Parhaat palkitaan.

Todellakin, työntekijäthän ovat paitsi työnsä, myös asiakkaansa ja kohteensa parhaita asiantuntijoita. Pistetään ne leikin varjolla ja palkintopuheilla tuotekehittelyhommiin. Pääsevät perkeleet aikansa kehiteltyään vielä muiden töidensä ohella (ja kuinkas muutenkaan kuin ilman eri korvasuta) vielä toteuttamaankin luomuksensa.

Myöhemmin luen kilpailun ratkenneen. Voittajat palkittiin repuilla. Palkitsijan logoja taskujen päällä.

Kissa putoaa aina jaloilleen.

torstai 23. lokakuuta 2008

Tahdotko päästä taivaaseen ottamalla Jeesuksen sovitustyön vastaan?

Toisinaan kannattaa ottaa etäisyyttä ja kysyä kysymykseltä, mistä tulit, minne menet ja mikä on mielesi.

Jonakin päivänä sitä vääjäämättä huomaa, ettei aamulla puettu ruumiin uhkeimpien ulokkeiden tukirakenne enää ansaitse nimeään. On aika vierailla liikkeessä, joka mitä ilmeisimmin ansaitsee nimensä, sillä sen nimen alkusointu mätsää kivasti tuotteeseen, jota sieltä monien muiden tapaan haen. Ja joo, on se kyllä fyysisestikin lähinnä. Täytää siis paitsi käytännölliset, myös esteettisesti äärimmäisen tiukat vaatimukseni.

Vierailen harvakseltaan vaatekaupoissa. Vielä harvemmin niiden kassoilla. Maailma on edellisestä käynnistä muuttunut. Kassa ei olekaan enää paikka, jossa vain pienesti sanotaan hei ja kiitos. Nykyisin on lisäksi vastattava maailmaasyleilevään kysymykseen, ja kenenkään etukäteen varoittamatta.

"Haluatko osallistua rintasyöpäkampanjaan kahden euron hintaan?"

Hetki pysähtyy. Mitä tohon nyt sanois.

"Ilman muuta." Onhan se kokolailla kuvottavan itsekästä ostaa tässä vain itselleen kahdet uudet rintaliivit - ja vielä puoleen hintaa - kun toisilla ei edes ole rintoja. Tai puolia niistä. Saanko heti vaikka toisenkin nauhalenkin. Vien sen miehelleni, sillä haluaisin hänenkin viestivän sen kaltaista empatiaa rintapuolia kohtaan, että se ylittäisi miehille tyypillisen häveliäisyyden, joka estää heteroherraa paitsi pukeutumasta pinkkiin muussa kuin ehheh-mielessä, myös puhumasta kahvipöydässä avoimesti suvunsa naisten rintamataisteluhistoriasta. Olen nimittäin jo aikaa sitten päättänyt, että meidän kahden tiedostavan aikuisen perheessämme ollaan avoimia, otetaan tissiasiatkin asioina ja pidetään lauta lähimmäinen mielessä. Miehenikin tykkää ideasta.

"Olen ostanut jo omani. Se on toisen takin rinnuksessa."
En tietenkään ole koskaan ostanut ensimmäistäkään vaaleanpunaista vaatetta, saati nauhanpätkää. Mutta välitän siinä määrin kassahenkilön ajatuksista, etten tohdi antaa itsestäni vaikutelmaa omaan napaansa nauravana naisena, joka ei auta silpomisuhan alaista siskoaan syvässä hädässä, vaan peilityynellä mielellä tyytyy ostamaan uusia kannattimia oman rikkumattoman ruumiinsa painoa tukemaan. Ei koske minua kuoppa kenen hyvänsä rinnassa. Mutta julkijulkeaksi en kuitenkaan ryhdy.

"Ei kiitos."
Syöpätutkimus on hyvästä, mutta tilanne auttamattoman absurdi. Että ihanko tässä samalla, kun sijoitan parikymmnetä euroa rintavaan elämänlaatuuni, voin myös tehdä syyskauden vapaaehotisenpakollisen katu-uskottavan hyvyyshankinnan. Voisinko samaan saumaan osallistua myös kiinan konehalleissa rintaliivejäni henkensä pitimiksi puputtavien nuorten naisten itseilmaisumahdollisuuksia tukevaan Näköiseni nauha-kampanjaan, jossa valittavana on nejä erilaista nauhamallia kuudessa värissa ja seitsemällä eri kuosilla, jotta jokaiseen asukokonaisuuteen löytyy sopiva kombinaatio. Sielläkin kellertäväihoisten sisarieni joukossa on monta sisäistä elämäntapaesteetikkoa, jotka sopivan tuen voimin ovat mieli visioita väpättäen valmiina esittämään minuuttaan ammatillaan, harrastuksillaan, vaatevalinnoillaan, vartalollaan, kotinsa sisustusratkaisuilla, tuntemillaan ihmisillä, musiikki- ja elokuvamauillaan, puolisoidensa valinnalla, lastensa elämällä, ja tosiaankin, myös eettisillä valinnoillaan. Ollapa hyvä sanan kaikissa vivahteissa. Se nyt on ihmisoikeus jos joku.

En ole vielä vastannut. Myyjän kysyvä ilme. Aavistan, että juuri nyt, tässä nimenomaisessa hetkessä moraali ja oma itseilmaisuni ovat aikeissa lyödä YYA-sopimuksen hengessä kättä päälle. Enkä sittenkään pidä siitä. Että eipä (todellakaan) kiitos. Se on vastaukseni. Nimittäin, kun malttaa aikansa työnnellä vaaleanpunaisia nauhoja näkökenttänsä edestä, saattaa tavoittaa kuvan, jossa kärsivä ihminen ja kaksi euroa keräyskassaan kilauttava kuluttaja katsovat toisiaan väliin jäävään mielikuvamaailman hiljetessä. Paitsi että he eivät koskaan katsoisi toisiaan. Kärsivä katselee kenties rajallisuutensa raadollista tosiasiaa ensimmäistä kertaa silmästä silmään, kilauttaja kuikuilee kuvaansa kerrokerrokenenelämäonparas-peilistä. Näkökenttään pukkaa pyytämättä kärsimyksen perverssin hyödyntämisen varjo. Hyödyntämisen sellaisiin tarkoitusperiin, jotka ovat osittain kieltämättä vilpittömiä, mutta samalla myös omia.
Onnistuimmeko lopulta siis tuotteistamaan kaikkinaisen hyvyyden lisäksi myös hyvyyden eettisessä merkityksessä? Se on jo jotain. "Eikä tässä vielä kaikki kaikki." Moraalista hyvää kielivä tuote ei voi olla kantamatta itsessään myös kärsimyksen tuotetta, johon sen olemassaolo ja oikeutus on sidottu. Vieraantumisemme reaalielämästä kohti mielikuvarakenneltua olemisen teatteria on edennyt pisteeseeen, jossa kaikki ympärillämme, riippumatta onko kyse eri tasoisesta elollisesta vai elottomasta, onnesta vai pohjattomasta pahasta, taipuu palvelukseemme, minuutemme näettäväksiluomisen salaattibuffetiksi, jossa on kyllä varaa keveinkin perustein valita, mutta, yksinomaan salaattiaineksista. Miten on, otetaanko vai jätetäänkö?

Kyllä kiitos, otetaan. On hieno juttu, että kunhan kaikelta muulta minuuteni tiettäväksitekemiseltä ennätän, niin voin napsia pikantiksi lisäksi annokseeni myös noita etiikkakurkkuja. Ilman edullista mahdollisuutta aiheuttaa vastaankulkijoissa sydämmellisyyssäväreitä tuskin ensimmäinenkään tuikitarpeellinen keräys keräisi kokoon kovin merkittäviä summia. Tarkoitus pyhittäköön aina vaan keinot, sillä elämmehän nyrjähtäneessä maailmassa ja niin se on. Niin se vain on. Nyrjähtäneessä maailmassa ei kenelläkään pitäisi olla varaa pitää kiinni yltiöitsekeskeisistä eetisistä ihanteistaan koskien auttamisaktien motiiveja. Paras ottaa ja heittää kolikko kassinpohjalta, asetella sulka hattuun ja olla tyytyväinen, että rintoja saadaan pelastettua rivikaupalla, kunhan vaan kaikki yhdessä uskotaan, että vaaleanpunaiset hyvyyspisteet tekevät meistä kaikin tavoin kauniimpia katsella.

Ei kiitos, hylkään koko pöydän. Myös etiikkakurkut. Rajoittamatton itseilmaisumme (joka liittyy liiaksi erinäisten asioiden omistamiseen ja kyvyttömyyteen kohdata kanssaeläjämme ulkopuolella tuon kaiken itseensä sisällyttävän yksilöllisen olemistarinamme) paletti on keskeinen syy suureen määrään moninaista inhimillistä kärsimystä paitsi välittömässä elämänpiirissämme, myös kaukoidän puputushalleissa ja niin edelleen. Niin etovan edelleen.
Saatan kieltämättä kuitenkin kunnioittaa erinäisiä keräyksiä lahjoittamalla jotakin jonnekin. Enkä lupaa pyytää pyhyyteni poltinmerkiksi ensimmäistäkään nauhaa, rintamerkkiä tai heijastinta. Saatan myös olla jakamatta ensimmäistäkään puupenniä. Valinta jääköön meidän kahden väliseksi, kärsimyksen ja minun. Kärsimyksen, jonka piirteistä - vaikka itse en voi sanoa omakohtaisesti sitä kovasti kokeneeni - olen vierestä seuraten jotakin osakseni saanut tavoittaa. Ja, niiden piirteiden punelmassa kaksi julkista euroa näyttäytyy, mahdollisimman dramaattisesti ilmaistuna, lähinnä juudaksen kolikkona sinne, missä eletään sen sisässä, jonka äärelläkään ei riitä edes sanattomuuden sanominen. Sekin kun on liiaksi kilsee ja kuvastaa yritystä määritellä eli hallita eli sietää. Kärsimys ei absoluuttisuudessaan kysy rahaa (ei vähää, eikä paljoa), vaan koko sielun. Ikävä kyllä, vaikka se kuulostaakin turhan suureelliselta ollakseen totta.

Johtopäätöksiä. En pidä siitä maailmasta, josta "Haluatko tukea rintasyöpätutkimusta kahdella eurolla ja saada tukesi todisteeksi pienen ja suloisen symbolin?"-kysymys on tulossa. En siitäkään, johon se on menossa. Ja vähiten sen mielestä. Tässä myötäelämisen esittämisen (enkä viittaa esittämiseen minään sinänsä valheellisena toimintana) maailmassa on eläminen, mutta ei koskaan tästä maailmasta. "Ei kiitos" vaaleanpunaiselle nauhalle rintapielessä, "kyllä kiitos" myötäelämisen väriselle nauhalle rinnan sisäpuolella.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Geeliä kahdelle, kermaa kermalle

Hankin johtavan suihkugeelivalmistajan tuotteen tuplatussa koossa. Ensimmäinen käyttökerta tuotti hämmästyksen. Ainoastaan pakkauksen tilavuutta ei oltu kaksinkertaistettu, vaan myös normaalisti pienehkön annostelureiän halkaisija. Ja heti alkoi käydä järkeen. Tässäpä siis tuote teille monille, jotka käytätte suihkugeeliä tuplasti sen verran kuin tarvitsisitte. On se eri hyvä, että melkein kaiken tarpeellisen alkaa jo kaupasta saada. Tuplakokoisia vanupuikkoja odotellessa.

Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.

Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).

Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Jos otat, et ole

Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.

No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.

Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.

Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.

Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.


P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Herra, narri ja ruma rakenne

Raitiovaunu on tukalasti täynnä. Niskaan hengittää jokusen juhlajuoman jo juonut. Hesarilla korjaillaan kiskoja. Pysähdys. Odotetaan. "Tekis mieli sanoo, että aja päältä, mutta kun ne on työväenluokkaa, ne on työväenluokkaa", kuuluu takaa.

Appi ei ole pappi, mutta kertoo toisinaan miehestä, joka on. Hän joutui kerran, sairasta isäänsä tavatessaan täysin tavanomaiseen tilanteeseen, tunnistamatta sitä kuitenkaan sellaiseksi: Kukaan ei ehtinyt täyttä vaippaa vaihtamaan. Siitä sitten hoitajalle sanan miekalla sivaltamaan, että mietipä itsesi samaan tilaan. Ja vaippa vaihtui. Tuskin siksi, että hoitaja ryhtyi pohtimaan asiaa, jota epäilemättä oli jo aiemmin toisinaan noussut mielen päälle. Hoitaja tiesi sen, minkä pappikin: hankalista henkilöistä vain nyt ei yleensä pääse eroon hankaluudella. Eräästäkin puhutaan, että aina vain eläisi, vaikka kovasti kalmaksi ristiä yritettiin.

Alussa oli siis hyvä pappi ja paha hoitaja, mutta asetelma oli ikävän autio ja tyhjä.

Niin sanoin, "tehkäämme toinen tulkinta". Puiden kanssa on syytä olla tarkkana. Tämän pappikin muistanee. Ja ajatella, ettei siltikään sielunpäimenelle ollut keski-ikäisen elämänsä aikana astunut ajatukseen aavistusta, että lähin puu saattaisi ollakin se väärä. Haukkuja ei aina ansaitse se, joka tarjoaa mehukkaimman marinahedelmä. Hoitotyö on annosteltua, aikataulutettua. Jokainen saa kyllä helpotuksensa valuvista vaipoistaan, mutta, vasta vuorollaan. Papinkaan pappa ei ole poikkeus säännöstä. Syynä eivät ole julmat hoitajayksilöt, vaan repivät hoitotyön reunaehdot.

Paha pappi voinee miettiä teemaa tarkoin esimerkiksi ensi syksynä kunnallisvaaleissa äänestäessään. Sitä ennen sopisi noudattaa samansuuntaista neuvoa kuin se, jonka hyvä hoitaja häneltä haltuunsa sai. Että mietipä itsesi tilaan, jossa teet työtä resursseilla, jotka eivät mahdollista inhimillisyyttä, oikeutta olla sananmukaisesti hyvä työssään. Tästä näkökulmasta nähtynä pappikin on tehnyt joskus oikean valinnan. Ammatinvalinnan.