"Lapset ja lapsen lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista."
2. Moos. 34:7
Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.
Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?
Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.
Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.
Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31
Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.
Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.
En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.
Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.
Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.
Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.
Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.
Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.
En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholismista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholismista. Näytä kaikki tekstit
tiistai 16. joulukuuta 2008
Kirottuna kulkenut
Tunnisteet:
alkoholismista,
elämästä,
kohtaamisesta,
muistoista,
parisuhteesta,
perheestä,
rakkaudesta
tiistai 25. marraskuuta 2008
Silmätön sivistyneistö
Tutkimushaastattelu. Jännittävää. Pieni samppanjanvärinen nauhuri ja kaikkea.
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Ei saa unohtaa, leikittäiskö viisaampaa
"Jäädä saat julma maa
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
Tunnisteet:
alkoholismista,
ihmisarvosta,
jakautuvasta kansasta,
kuolemasta,
perheestä,
politiikasta
torstai 15. toukokuuta 2008
Laukuista lasarettiin
Kätilö soittaa. Onnittelee pojasta. Rauno kihahtaa kiukunpunaan ja painaa luurin paikalleen. Kätilö kertoo synnytyssalissa, että linjassa oli joku vika. Mutta vika ei ole linjassa. Vika vääntelehtii äitinsä sylissä. Väärät välineet jalkojen välissä.
Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...
Illalla Hannu pääsee.
Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.
Juuri näin minusta tuli sedätön.
Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...
Illalla Hannu pääsee.
Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.
Juuri näin minusta tuli sedätön.
Tunnisteet:
alkoholismista,
kuolemasta,
perheestä,
rakkaudettomuudesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)