Koulun alaluokilla kirjoitettiin kirjeitä korvatunturille. Tein sen, koska käskettiin. Ja oli tavallaan kiva fantasioida sillä, mitä voisikaan pyytää pukilta, jolla todella olisi mitä antaa, toisin kuin vaatimattomilla veronpalautuksilla lahjaostoksensa läpäisevillä vanhemmilla. Hämmentävintä kirjelaadinnoissa oli, että opettaja tuntui oikeasti olettavan, että uskomme kirjeiden kulkeutuvan Korvatunturille. Vasta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, että ehkä uskoimmekin. Nimittäin, lastentarhanopettajaläheiseni on maininnut vähintäänkin vielä esikouluikäisten yhä uskovan joulupukkiin. Vastaan osuu tyypillisesti vain jokusia hieman epäilevällä kannalla asian suhteen olevia kuudetta joulua käyviä.
Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.
Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)
Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.
Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.
Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumalasta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumalasta. Näytä kaikki tekstit
torstai 4. joulukuuta 2008
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Uskonpuhdistuksen muistopäivän mietteitä
Uskonjalostus saapui puhdistamaan kirkkoa kuonasta, jonka se oli puolentoista tuhatvuotisensa aikana elimiinsä kerryttänyt. Oleelliseksi osaksi kirkkovanhuksen rapistumista tunnistettiin tuolloin muun muassa sielunmessu. Se perustui pitkälti sakramenttiteologiseen näkemykseen ehtoollisen toimittamisesta pikemmin papin (seuraknunnan edustaja) palveluksena Jumalalleen kuin Jumalan palveluksena seurakunnalleen. Papin puuhailu leivän ja viinin parissa tuotti kuitenkin palautteenaan jumalallisen pelastavan hyödyn koko kirkkoon kuuluvalle kansalle, riippumatta siitä, olivatko paikalla vai poissa - eläviä vaiko kuolleita. Kiirastuli sen kuin loiveni, kun messun tehoja kulloistakin vainajaa koskevin rukouksin nostettiin.
Entäs nyt. Uskonpuhistuskin on viidessä sadassa vuodessa ennättänyt keski-ikään, laiskaan tyytyväisyyteen. Sunnuntain sieluttomat messut pauhaavat tyhjyyttään kumiseville kirkkosaleille. Ollaanpa kuitenkin tyytyväisä, että sentään yli seitsemänkymmentä prosenttia kansasta pelastaa elämänsä kirkossa, jolle ovat uskomisensa ulkoistaneet. Kirkollisveron verrallahan saa ihan mukavasti pappien, kanttorien, diakonien, suntioiden, vahtimestarien, nuorisotyöntekijöiden ja lastenohjaajien tuottamaa peeärrää Jumalan puoleen. Bonuksena kirkon tutkimuskeskuksen vielä ihan kivojen lukujen lumoamille, niissä kirkosta jo virallisesti eroamaan ehtineissähän on paljon kasteessa Jumalan lapseuteen otettuja. Lapseuspa on siinä mitassa perustava suhde, että se ei eroakirkostaklikkauksella lakkaa. Että tässä mielessä.
Vastalause. Onhan kirkolla oikeasti merkitystä suomalaisen sielunmaiseman kannattelijana ja elämän käännekohtien kuuntelijana. Kierkegaardin sanoja mukaillen voisimme siis joukolla iloita siitä, että meillä on reilusti yli puolta kansaa palveleva, erinäisten asioiden päälleheittämisiin erikoistunut syvällisyysvirasto. Vettä syntyneelle, riisiä avioituneelle, multaa kuolleelle. Jouluna ei heitellä millään, mutta tarjotaan kyllä kollektiivista aikamatkaa lapsuuden onneen, joka on aina onni riippumatta siitä, oliko se onni. Siinäpä se, keskimääräinen suomalainen suhde seurakuntaansa.
Voisiko ilman vesiä, riisiä (ohraa tai saippuakuplia), multaa ja sulosointuja menneisyydestä, alkuunkaan elää? Ei tekisi tiukkaakaan. Kaste ymmärretään joka tapauksessa nimenannoksi. Vesi jää vaille pointtia, mutta on se jotenkin niin kaunis elementti. Kirkkohäät ovat porvarillista pönötystä, jossa ollaan enemmän huolissaan papin kuvauksellisuudesta kuin siitä, mitä se taas keksiikään sanoa. Ja, kuolemaa kukaan halua ajatella. Siksi myös loppua lähestyttäessä alati loittoneva mennyt ahdistaa siinä määrin, että nykyisen muistelu tuntuu voitokkaammalta idealta.
Sitä paitsi, Nietzschehän on jo eläessään kertonut Jumalan kuolleen. Aikuisiän diabetes. Ei jäärä muutanut vakavanhoja elämäntapojaan. Ei, vaan jotakin paljon dramaattisempaa: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?" (Iloinen tide, osa 125)
Minäkökin tapoin Jumalan? No joo, vastaa Shirley McCoy Hal Sirowitzin runoteoksessa eiintyvän sitaattinsa kautta: "Minulta kysytään usein, mistä voin tietää, että nukke on kuollut. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Nukke on kuollut, kun sillä ei enää voi leikkiä."
Poistuma sen ihmisen tietoisuudesta, joka nukenkin idean olemassaoloa kannattelee, on lopullisempaa kuin kuolema tietoisuuksista riippumattomassa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka mahdollistaa olemassaolon ilman, että kukaan siitä mitään koskaan saisi tietää.
Jumala ei menettänyt ruumiintoimitojaan, vaan selitysvoimansa siinä erittäin samassa toisessa kopernikaanisessa kumouksessa, jossa ihmisen perspektiivin ohittamaton ensisijaisuus teki metafysiikasta silkkaa spekulaa. Kaste ei menettänyt vettä ja papin äänihuulillaan tuottamia sanoja, ainoastaan merkityksensä muuna kuin herkkänä hetkenä. Jälleennäkemisen toivo on piristävä ajatus siinä missä kirkasvalolamppukin. Siksi meillä on pappeja, jotka saarnaavat taivaan kaikille, mutta epäilevät kenenkään sinne pääsevän. Tässä lepää se lännen ihmisen tragedia, josta aina vain toivumme, sillä: "Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!" (Iloinen tiede, osa 108)
Mikä on kirkko, mikäli se mielii muuksikin kuin päivänvarjon kannattelijaksi? Siinä lähtökohtaa uudelle uskonpuhdistukselle.
Entäs nyt. Uskonpuhistuskin on viidessä sadassa vuodessa ennättänyt keski-ikään, laiskaan tyytyväisyyteen. Sunnuntain sieluttomat messut pauhaavat tyhjyyttään kumiseville kirkkosaleille. Ollaanpa kuitenkin tyytyväisä, että sentään yli seitsemänkymmentä prosenttia kansasta pelastaa elämänsä kirkossa, jolle ovat uskomisensa ulkoistaneet. Kirkollisveron verrallahan saa ihan mukavasti pappien, kanttorien, diakonien, suntioiden, vahtimestarien, nuorisotyöntekijöiden ja lastenohjaajien tuottamaa peeärrää Jumalan puoleen. Bonuksena kirkon tutkimuskeskuksen vielä ihan kivojen lukujen lumoamille, niissä kirkosta jo virallisesti eroamaan ehtineissähän on paljon kasteessa Jumalan lapseuteen otettuja. Lapseuspa on siinä mitassa perustava suhde, että se ei eroakirkostaklikkauksella lakkaa. Että tässä mielessä.
Vastalause. Onhan kirkolla oikeasti merkitystä suomalaisen sielunmaiseman kannattelijana ja elämän käännekohtien kuuntelijana. Kierkegaardin sanoja mukaillen voisimme siis joukolla iloita siitä, että meillä on reilusti yli puolta kansaa palveleva, erinäisten asioiden päälleheittämisiin erikoistunut syvällisyysvirasto. Vettä syntyneelle, riisiä avioituneelle, multaa kuolleelle. Jouluna ei heitellä millään, mutta tarjotaan kyllä kollektiivista aikamatkaa lapsuuden onneen, joka on aina onni riippumatta siitä, oliko se onni. Siinäpä se, keskimääräinen suomalainen suhde seurakuntaansa.
Voisiko ilman vesiä, riisiä (ohraa tai saippuakuplia), multaa ja sulosointuja menneisyydestä, alkuunkaan elää? Ei tekisi tiukkaakaan. Kaste ymmärretään joka tapauksessa nimenannoksi. Vesi jää vaille pointtia, mutta on se jotenkin niin kaunis elementti. Kirkkohäät ovat porvarillista pönötystä, jossa ollaan enemmän huolissaan papin kuvauksellisuudesta kuin siitä, mitä se taas keksiikään sanoa. Ja, kuolemaa kukaan halua ajatella. Siksi myös loppua lähestyttäessä alati loittoneva mennyt ahdistaa siinä määrin, että nykyisen muistelu tuntuu voitokkaammalta idealta.
Sitä paitsi, Nietzschehän on jo eläessään kertonut Jumalan kuolleen. Aikuisiän diabetes. Ei jäärä muutanut vakavanhoja elämäntapojaan. Ei, vaan jotakin paljon dramaattisempaa: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?" (Iloinen tide, osa 125)
Minäkökin tapoin Jumalan? No joo, vastaa Shirley McCoy Hal Sirowitzin runoteoksessa eiintyvän sitaattinsa kautta: "Minulta kysytään usein, mistä voin tietää, että nukke on kuollut. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Nukke on kuollut, kun sillä ei enää voi leikkiä."
Poistuma sen ihmisen tietoisuudesta, joka nukenkin idean olemassaoloa kannattelee, on lopullisempaa kuin kuolema tietoisuuksista riippumattomassa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka mahdollistaa olemassaolon ilman, että kukaan siitä mitään koskaan saisi tietää.
Jumala ei menettänyt ruumiintoimitojaan, vaan selitysvoimansa siinä erittäin samassa toisessa kopernikaanisessa kumouksessa, jossa ihmisen perspektiivin ohittamaton ensisijaisuus teki metafysiikasta silkkaa spekulaa. Kaste ei menettänyt vettä ja papin äänihuulillaan tuottamia sanoja, ainoastaan merkityksensä muuna kuin herkkänä hetkenä. Jälleennäkemisen toivo on piristävä ajatus siinä missä kirkasvalolamppukin. Siksi meillä on pappeja, jotka saarnaavat taivaan kaikille, mutta epäilevät kenenkään sinne pääsevän. Tässä lepää se lännen ihmisen tragedia, josta aina vain toivumme, sillä: "Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!" (Iloinen tiede, osa 108)
Mikä on kirkko, mikäli se mielii muuksikin kuin päivänvarjon kannattelijaksi? Siinä lähtökohtaa uudelle uskonpuhdistukselle.
Tunnisteet:
(kristin)uskonnosta,
Jumalasta,
kansankirkosta,
olemassaolosta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)