Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolemasta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolemasta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. joulukuuta 2008

Katsokaa Areenaa ja lukekaa Kunderaa, jotta tietäisitte, että se on kuolema, joka ovella kolkuttaa

Mitähän siitä olisi aikaa, kun uutisoitiin, että Yle puuhaa sosiaalipornoo kuolemasta. Piispaa ja lukkaria myöten oltiin, että moraalitonta ja mautonta.

Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.

Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.

Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Pilleri nousi hattuun

Sittemmin valinnalleen on ollut mukava löytää myös hyviä perusteita. Oikeasti olen pelkkä pelkuri.

Lukioaikainen kaveri viilsi muutama vuosi takaperin pillerilaatalla (sillä juuri samanmerkkisellä) ohutta elämäänsä.
Kaksikymppisestä iästä huolimatta ensimmäistä kertaa kurkkua kuristi tietoisuus, joka jakaa vettä. Lapsetkin voi kuolla.
Ei koittanut enää päivääkään ilman vilua viimeisyydestä.
Iltaisin oli ahdasta. Joko saapuisi se sekunti, jona veri tulppaa sisälleni, eikä kukaan ehdi kissaa sanoa, kun olen jo nuori ja kaunis ja muisto.


Omasta ja muutaman muunkin kokemuksesta tiedän, ettei moni pilleripuoskari selvitä veritulppariskiä edelleenkään, vaikka se vähimmillään vaatisi vaivautumista vain muutamaan kysymykseen. Resepti vetämään ja rest in peace.

Tiedän, pilleri ei ole paha. Pilleri saattaa ehkäistä sitä ja tätä. On tutkimuksia. Ja toisia. Ja komansia. Ja näyttäisi siltä ja vaikuttaisi. Mieluummin melkein syö kuin jätä syömättä. Se on vain se paha muisto ja sen pieni pyöreä symboli, joka juuttuu kurkkuun.

Mutta, kun se ei ole vain. Yrityksistä huolimatta lepään kenties rauhassa vasta, kun.


Maaliskuulla sitä päätti, että tämä on laitimmainen pilleripalettipakkaus. Kolme kertaa vielä kierrän, pyörrän ja lopulta pysähdyn ja jään.

Myöhemmin asiasta tiedotettiin miestäkin.

"Miksi?", se kysyi, mutta vaikutti tyytyväiseltä.

Miksi? Kysyin pääni sisällä ja oletin, että kai sillä oli joku luomuvaimo mielessään. Olkoon.

"Saat jatkaa siitä, mihin minä jäin."

"Miksi? Etkö uskalla ostaa kortsuja?"

Paskahalvauksen partaalla. Luomuvaimo kelpasi, mutta ei luova vastuu.

Uskallan todellakin myöntää kaupan kassalla harrastavani seksiä. Uskallan samalla nimenomaisella kassalla myöntää myös eläväni leveäperseistä herkuttelijahedonistin elämää. Ei siis tee tiukkaakaan. Voisi lisäksi kuvitella, ettei juuri kenestäkään se, että nuorehko nainen harrastaa seksiä, ole kovin suuri häpeä. Pitäisikö suorastaan sanoa, että päin vastoin.

Kysyn, onko oikeasti kohtuuton ajatus, että kun juuri päättelen viidettä vuottani päivittäisten ehkäisytekojen parissa, mies aloittaisi ensimmäisen senttinsä satunnaisten suojaussatsausten suurella matkalla.

Yskä tuli ymmärretyksi. Etenkin, kun muutaman kerran jäi hellä hetki ohuemmaksi. Toinen piti kiinni periaatteesta ja toinen vaan unohti. Näissä asioissa kantapäätä ei kovin monasti kolhita.

Lisääntymiskykyni ohessa toivotin takaisin tervetulleeksi hien, kiiltävän ihon, nopeammin kiihtyvän mielen ja kielen, jokakuukautiset ja uutena tuttavuutena muutaman liikakilon. Mutta makaan kuitenkin juuri niin kuin petaan. Rauhassa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Varmanpäälle värien kanssa

Tuossa alkusyksyn sydämellä mies ostaa sattumalta jotakin lapselle tarkoitettua. Kommentoin, että tämäpä saattaa hyvin käydä sitten sille toukokuussa syntyvälle. Mies tuijottaa ja valahtaa kalpekasi. Ottaa tukensa keittiön työtasosta. Oivallan, ettei hän vielä liene kuullut uusimpia lähisuvun uutisia.

Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.

Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.

Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Ei saa unohtaa, leikittäiskö viisaampaa

"Jäädä saat julma maa
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa


Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.


Yksi niistä oli minun.




Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Hyvästi tarpeeton tarpeeton

"Eino epäröi, hän tunsi olonsa lievästi järkyttyneeksi. Päätti sitten, että nyt sai riittää. Hän täytti lusikan vatkulilla ja vei sen isän suuta kohti. Isä oli miettivän näköinen, silmien välissä oli syvät uurteet. Viimein hän avasi suunsa. Ja alkoi hitaasti syödä. Ja kiroilla. Syödä ja kiroilla. Aivan kuin ne olisivat kuuluneet yhteen. aivan kuin niin olisi kuulunut tehdä."

(Mikale Niemi: Mies, joka kuoli kuin lohi)

Valinnan (ainkain näennäisen) vapauden luvatussa maassamme on saareke, jossa ei ole vaihtoehtoja (ei näennäisiäkään). Se on se paikka, johon elämäänsä jo mahan täydeltä maistaneet viedään heidän käydessään niin kertakaikkisen hyödyttömiksi, etteivät enää palvele yhteistä hyvää edes itsestään huolehtimalla. Ja sehän nyt on ihan ehdoton alaraja arvokkuudelle. Isäni äiree muutettiin joitakin vuosia sitten hitaan odotuksen huoneeseen, yksilöttömyyden yösijoille. Viime tiistaina jatkoi matkaansa. Lauantaina itken loput suruni siitä, ettei kukaan perheessä enää puhu oikeaa pohojalaasta.

Omistan eräät kysymykset Mummalleni, joka ei koskaan ihmisistä pahaa puhunut, vaikka hyvää syytä olisi monasti ollut: Onko olennaista, että voi syödä silloin, kun on nälkä? Onko olennaista, että voi mennä vessaan silloin kun ei ole enää nälkä? Onko oleellista, että pääsee päivittäin ulos? Onko oleellista, että voi mennä nukkumaan silloin kun väsyttää? Onko oleellista, että elämä tarjoaa muitakin mahdollisuuksia sielun iloille kuin television? Onko oleellista, että voisi käyttää itse valitsemiaan vaatteita? Onko oleellista, että voisi nähdä ympärillään esineitä, joiden kanssa on kauan elänyt, ihmisistä puhumattakaan? Onko oleellista, että olisi itse muutakin kuin kellontarkasti huollettu esine, joka sattuu olemaan lihaa, verenkierrollista lihaa?

torstai 15. toukokuuta 2008

Laukuista lasarettiin

Kätilö soittaa. Onnittelee pojasta. Rauno kihahtaa kiukunpunaan ja painaa luurin paikalleen. Kätilö kertoo synnytyssalissa, että linjassa oli joku vika. Mutta vika ei ole linjassa. Vika vääntelehtii äitinsä sylissä. Väärät välineet jalkojen välissä.

Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...

Illalla Hannu pääsee.

Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.

Juuri näin minusta tuli sedätön.