Näytetään tekstit, joissa on tunniste pahuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pahuudesta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. joulukuuta 2008

Voimaa (2) ja elävää kuvaa elämästä, joka on kuolemaksi

Viikko takaperin katson elokuvan, josta en ole koskaan kuullut. Miksiköhän en? Pretty Persuasionilta ei voi toivoa enää enempää. Tyylitaituruudella ja aidolla ajatuksella rakennettu tarina alkaa kuin komedia. Tosin häkellyttävän hyvä sellainen.
Kuvien karttuessa ne kehkeytyvät kuitenkin kertomaan muusta kuin huvittavasta. Varsin synkkä käsitykseni mustastakaan ei enää riitä rajaamaan nähtyä kokonaisuutta huumoriksi. Vauva teinin vartalossa ei ole naurun asia. Pikkusielusuuriaivo, jolla on älliä rikkoa älykkyysosämääräänsä testaava (elokuva sijoittuu yllättäen Yhdysvaltoihin, jossa älykkyyttä yleisesti kuvitellaan voitavan ja täytyvän testata kuin painoa tai pituutta) kone.
Kuvien kuluessa käy ilmeiseksi, ettei tuhoava toiminta rajoitu yksin koneisiin. Pikkuinen osaa, eikä epäröi, painella nappeja kanssaihmisissään. Kehitellään kannetta hyväksikäyttävästä lehtorista, kutsutaan kavereita mukaan, käydään oikeutta ja annetaan kaikkien luulla, että kyse on juuri siitä. Tosiasiassa tähtäyspiste on täydellisen toisaalla. Koska kukaan ei huomaa asiaa ainakaan ajoissa, tyllerö tuntee johtavansa kokonaista elävien soitinten sinfoniaorkesteria. Eikä vain tunne. Loppusoinnuissa liian monet huomaavat soittaneensa itsensä suohon. Ei oikeasti, mutta oikeasti.

Miksi soittaa sydämettömänä sieluja särkevää sinfoniaa? Jos päämäärä vain olisi suurenmoinen, tuntuisi tilanne vähemmän kuristavan kohtuuttomalta. Suuret panokset suurille voitoille.
Turha toivo. Pikkusielusuuriaivon visiona on televisio. Että katsoisivat. Minua.

Viimeisessä kohtauksessa toivetta on toteutettu. Pikkutuhman saippuasarjan sisäkkö katselee itseään sänkynsä laidalta. Vaihtaa kanavaa. Ruudulla väreilevät kouluampujan kasvot ja haastattelijan mikrofoni. Niin lähikuva, että ihohuokoset erottuvat. Sängyn laidalla istujan kasvoilla kareilee kysymys: mikä minut erottaa ihmiskyllästyksessään summittaisesti koulutovereitaan surmanneesta? Molemmathan me painoimme liipasinta tai "liipasinta" tappavassa tavarassa tai "tavarassa". Ja kiitos sen, katselemme nyt itseämme ruudusta, joka sekin on esine. Maailmoissamme ei taida ylipäänsä olla läsnä muita kuin esineitä, käsittäen itsemme.

En vie koskaan kerran käytettyä kuppia tiskiin. Voiman (9/2008) sivuilla 28-29 kohtaan muutamaa päivää myöhemmin näyn, joka tuntuu laajentavan elokuvan teemaa yhtä överillä, mutta muodon mahtipontisuudesta huolimatta sisällöllisesti ajattelemisen arvoisella tavalla. Design-aseita. Fendi, Chanel, Versace, Burberry, D&G, Jeesus Kristus. Syyn ja seurausten ketjun molemmat päät silminhavaittavassa muodossa samassa esineessä.
Ei tokikaan ole uusi tieto, että taloudella ja (maailman)politiikalla on läheistä tekemistä keskenään. Asian visualisointeja ei useinkaan ole osunut silmään yhtä yksinkertaisesti (ja samalla toki yksinkertaistavasti) toteutettuna. Täytyypä kysyä seuraavalta vastaan kävelevätlä burberryhuivitädiltä, että onko sulla tohon lupa.

Kukaan ei voine kieltää, etteikö (kerska)kulutuksen ja väkivallan välinen suhde olisi kuvattua säikeikkäämpi ja solmuisempi. Säikeet ja solmut eivät silti oikeuta suhteen täydellistä hämärtämistä tai antautumista sen ajattelemattomuudelle, koska...

Eräässä eurooppalaisessa valtiossa toimittiin viime vuosisadan alkupuolella, kuten demokraattisesti valittu esivalta esitti. Tein vain, mitä vaadittiin. Kaikki tekivät.
Toisaalla tapahtui jotakin, jota on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi ollut, jos riittävän moni olisi kysynyt, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Eräässä ajankohtaisessa länsimaailmassa toimitaan tavalla, jonka aukottomat villin ja vapaan talouden perusteet välttämättömäksi ihan kaikkien kannalta väittävät.
Ostin vain, mitä halusin. Kaikki ostivat.
Toisaalla tapahtuu sellaista, mitä on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi, jos riittävän moni kysyisi, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Kaikki eivät tokikaan tarvitse tavaraa, vaan tähtäävät suorempia teitä sinne, mihin jokainen valinta kuitenkin vie. Ollapa joukosta, ei joukossa. Katsoapa kasvojaan elämänsä kuvaruudussa tietäen, että ei ole ollenkaan ainoa, joka ne näkee hyvällä ja/tai ihailulla ja/tai kateudella. Päämäärän voi toki saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla kuin kahdellatoista ruumiilla tai tovereiden vokottelulla valehteluun, jolla on sittenkin aivan liian pitkät jäljet.
Juuri siksi oleellista ei ole menetelmä, vaan mieli, joka on valmis asettamaan toiset torsoiksi statisteiksi tuijottamaan omaa olemassaoloaan. Kuin oleellisinta kanssaolioissa olisi katse. Kääntää katse kohtaamisen sijaan.
Tuo (tyypillisesti tiedostamaton) toive markkinavetoisesti, tai muilla tavoin, tuotteistettuna toteutumisensa tilaisuuksiksi, luovuttaa aseen jokaiseen käteen, jolla on valta valita. Ja jokaisella on. Valta ja vastuu. Valinta tapahtuu vain paljon aikaisemmin kuin kuvittelemme. Ei tavallisen ja reilun kahvin välillä. Ei missään, mihin voisi yksiselitteisen tarkasti osoittaa. Mutta liian pitkällä ollaan, jos lähimmäinen - lähellä tai kaukana - nähdään sampona, josta tarkoituksena on (silloin kun sille jotain ehkä annankin) ainoastaan saada. On jo onnistuttu astumaan torsojen todellisuuteen, jossa raajattoman rakkauden mitaksi tulee toisen teko, katse tai valinta. Koskaan ei omani.
Se koskee. Koskee ja koskee myös minua, sillä vain esine esineellistää. Toisaalla ei oikeasti ole koskaan toisaalla.
Muun muassa Paulo Freire on käsitellyt teemaa tavattoman täydellisellä tavalla kirjassaan Sorrettujen padagogiikka, joka on monen avaramman katseen onneksi suomennettu. Sorron todellisuus ei rajoitu sorrettaviin, vaan sortaa saaliikseen itse sortajankin. Se, joka asettaa toiset omien päämääriensä tuotantovälineiksi, tulee vedetyksi välineellistämiensä joukkoon, rivin jatkoksi. Ehkä eri rivin, mutta rivin. Pelkästään päämääriä tuottava (on sitten tuottaja, eli näennäissubjekti, tai tuotantoväline) on aina objekti, riippumatta siitä, ovatko päämäärät toisen omia vai ikiomia. Ihmisyyden (ja subjektiuden) oleellinen luonne on se, että päämäärä ei ole ulkopuolellamme, vaan meissä, minussa ja sinussa. Päämääränä itsensä ymmärtävä ei asetu riviin, eikä aseta muitakaan siihen. Ei pue uniformua, eikä vaadi sitä muilta. Ei kysy, seisonko tarpeeksi suorassa tai mihin olemme menossa, eikä myöskään mittaile toisten asentoja tai määritä määränpäitä.


Miten on, onko taiturimaisia suunnitelmiaan toteuttava teinityttö paha? Onko koulun käytävällä kavereitaan rei'ittävä puberteettipoika paha? Onko burberryhuivihelena paha? Onko bloginsa kävijämääriä murhetiva nuori nainen paha? Onko aina lojaalista ystävästään seläntakaisesti muita viihdyttääkseen puhunut nuori nainen paha? Onko muiden olemisesista, tekemisistä ja aikaansaannoksista katkeruuksissaan kaunanaiheita kaiveleva nuori nainen paha? Onko appiukolleen muutamaa huolimatonta huulta anteeksiantamaan kykenemätön, ja siksi kylmäkiskoisesti käyttäytyvä, nuori nainen paha? Onko oikeamielisyydestään meteliä pitävä nuori nainen paha? Onko vääryyksistä virttä veisaava, mutta mukavuutensa nimissä todellisiin tekoihin tarttumaton nuori nainen paha? Onko hetkessä hiljenevä, mutta jälkeenpäin muut mielettömiksi meuhkaava nuori nainen paha? Onko siitä, etteivät eräät tärkeät ole kysyneet gradun teemasta, loukkaantunut nuori nainen paha? Onko muiden sanomisia omassa sanomisenkiireessään vain puolella korvalla kuunteleva nuori nainen paha? Onko mielevyydestään vakuuttuneena miehensä idioottimaisuuksia halveksiva nuori nainen paha?

On, on, on, on, on, on, on, on ,on, on, on, on, on. Paha on banaalia, jugurttia ja viipaloitua banaania.
Kaikkea muuta kuin puolipersoonallista tai itsensä piruparaatilla ilmaisevaa. Ei sellaisenaan sijoitettavissa liipasimen painallukseen. Ei edes painajaan. Ei yhdessä, vaan monessa. Ja juuri siksi myös eräässä oleellisessa yhdessä, minussa ennen muita. Siksi, vain jos väännyn näkemään sen itsessäni, voin aloittaa korpimatkamme kohti, jos ei hyvää, niin vähemmän väärää. Tikkua toisen silmästä kun en saa kaivettua kuin kynsimällä. Mutta hirren voin haroa omastani. Monet voivat. Aloittaa kannattaa ajattelemalla aamuisin, että ehkä elämässä ei ole sittenkään kyse minusta, vaan elämästä.

Mitä opin?
Vastauksen kysymykseen siitä, mikä minut erottaa kouluampujasta (tai ampujasta ylipäänsä)?
En ole ampunut ketään. Se on pirun pieni ero se.

torstai 25. syyskuuta 2008

Oppimispäiväkirja 1: Suuren moista!

Kauhajokelaisten kauheuksien jälkeinen Hesari ei ole karistanut etusivultaan mainosta. Maksetun sellaisen kyllä. Suuressa kuvassa kaukainen koulu, läheiset kynttilät ja poliisinaru leikkaamassa maisemaa. Pienessä kuvassa nuoren miehen kasvot.

Kyse ei ole viidestätoista minuutista julkisuutta. Jo senkin eteen monet tekevät suuria ja positiivisia ponnistuksia. Nyt puhutaan kokonaisesta tulevaisuudesta. Vielä vuosikymmeniä tullaan toisinaan muistelemaan esiin kelmeäkasvoisen nuorukaisen tarina. Kuvien kera.

Tervetullut poikkeus kaavoihin kangistuneessa kaavassa on se, ettei kukaan ymmärrettävistä syistä tällä kertaa vaadi rikolliset parantavia pidempiä vankilatuomioita. Ei, nyt on aika ainoastaan saatavilla olevampien mielenterveyspalvelujen, ehjemmän lähimmäisyyden ja tiukempien aselakien. Psykologit, psykiatrit ja terapeutit avaavat meille oven autuuteen, jos vain saavat siihen korvamerkityn luvan.

Onko ihminen, joka ampuu toisia, aina psyykkisesti sairas tai vähintäänkin sylinkipeä? Vuosia sitten eräällä naisella naksahti ampumaradalla. Pahvimaalit vaihtuivat eläviksi. Nyttemmin eräs nuori mies suunnitteli hartaudella ja toimi suunnitelmiensa mukaan. Vaikuttaisi, että ei puhuta samasta asiasta. Teon moraalittomuus on eri asia kuin epärationaalisuus. Nuori mies ei kuvannut maailmankatsomustaan tai moraalikoodistoaan kenties kovin syvällisesti, mutta kuvatun perusteella tekoja voidaan pitää loogisina seurauksina. Ei selittämättöminä, tässä mielessä.

Miksi? Sana jokaisen huulilla perustotuuksia laukovasta pesulatyöntekijästä televisiossa murjottavaan piispaan. Tekijän subjektiivinen "miksi" on selvillä. Pieni kuva on tunnettu. Seuraavaksi tulisi kai miettiä, miksi syntyi se kysymys, johon teko oli vastaus. Joudutaan perheen, naapureiden, koulun henkilökunnan ja muiden pikavoittovastausten ohella miettimään siirtymään kohti suurempaa kuvaa yhteiskunnasta ja kulttuurista. Saksassa ei Toisen maailmansodan tienoilla ollut sen enempää mielenvikaisia tai kiusattuja erolapsia kuin muuallakaan. Mutta, kun ihminen onnistutaan paitsi esittämään esineenä, myös tosiasiassa muuttamaan sellaiseksi, seuraa väistämättä kärsimyksiä. Jokaisella on henkilökohtinen vastuu itsensä kohtelemisesta ihmisena, ei kulloisenkin sidosryhmän tavoiteltavana pitämiä tavaroita, arvoja, elämäntilanteita tai ulkonäköjä ähkyksi asti kahmivana koneena, jonka viimeisetkin siteet ikiomaan minuuteen vinkuvat äärimmäisessä venytyksessä. Kun tämän vastuunsa pyrkii epätäydellisenäkin täyttämään, saattaa huomata, että lähimmäisellä alkaa olla arvoa ilman yhtäkään attribuuttia, ja niistä huolimatta.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Herra, narri ja ruma rakenne

Raitiovaunu on tukalasti täynnä. Niskaan hengittää jokusen juhlajuoman jo juonut. Hesarilla korjaillaan kiskoja. Pysähdys. Odotetaan. "Tekis mieli sanoo, että aja päältä, mutta kun ne on työväenluokkaa, ne on työväenluokkaa", kuuluu takaa.

Appi ei ole pappi, mutta kertoo toisinaan miehestä, joka on. Hän joutui kerran, sairasta isäänsä tavatessaan täysin tavanomaiseen tilanteeseen, tunnistamatta sitä kuitenkaan sellaiseksi: Kukaan ei ehtinyt täyttä vaippaa vaihtamaan. Siitä sitten hoitajalle sanan miekalla sivaltamaan, että mietipä itsesi samaan tilaan. Ja vaippa vaihtui. Tuskin siksi, että hoitaja ryhtyi pohtimaan asiaa, jota epäilemättä oli jo aiemmin toisinaan noussut mielen päälle. Hoitaja tiesi sen, minkä pappikin: hankalista henkilöistä vain nyt ei yleensä pääse eroon hankaluudella. Eräästäkin puhutaan, että aina vain eläisi, vaikka kovasti kalmaksi ristiä yritettiin.

Alussa oli siis hyvä pappi ja paha hoitaja, mutta asetelma oli ikävän autio ja tyhjä.

Niin sanoin, "tehkäämme toinen tulkinta". Puiden kanssa on syytä olla tarkkana. Tämän pappikin muistanee. Ja ajatella, ettei siltikään sielunpäimenelle ollut keski-ikäisen elämänsä aikana astunut ajatukseen aavistusta, että lähin puu saattaisi ollakin se väärä. Haukkuja ei aina ansaitse se, joka tarjoaa mehukkaimman marinahedelmä. Hoitotyö on annosteltua, aikataulutettua. Jokainen saa kyllä helpotuksensa valuvista vaipoistaan, mutta, vasta vuorollaan. Papinkaan pappa ei ole poikkeus säännöstä. Syynä eivät ole julmat hoitajayksilöt, vaan repivät hoitotyön reunaehdot.

Paha pappi voinee miettiä teemaa tarkoin esimerkiksi ensi syksynä kunnallisvaaleissa äänestäessään. Sitä ennen sopisi noudattaa samansuuntaista neuvoa kuin se, jonka hyvä hoitaja häneltä haltuunsa sai. Että mietipä itsesi tilaan, jossa teet työtä resursseilla, jotka eivät mahdollista inhimillisyyttä, oikeutta olla sananmukaisesti hyvä työssään. Tästä näkökulmasta nähtynä pappikin on tehnyt joskus oikean valinnan. Ammatinvalinnan.