"En ole tullut esimerkiksi ajatelleeksi, että kova suorittaminen ja yli voimien tekeminen voisivat olla tytön kosto, tarve näyttää kaikkivaltiaalle äidille, että sittenkin olen sinua parempi, hävisit!"
(Kirkko ja kaupunki, nro 39/2008, artikkeli Viha, rakkaus ja kosto koskien äitisuhteen merkitystä tytön kasvulle)
Tuota, en minäkään. Ja ehkä syystä.
En ole myöskään tullut ajatelleeksi, että aikakauslehtien keräys voisi johtua siitä, että kaikkiin suomen odotushuoneisiin on turvattava taatusti vanhaa luettavaa. Tai että ratikassa haisee pissa ihan vain, jotta keski-ikäiset miehet - joilla ei ole alkoholiongelmaa - saisivat syyn olla kajoamatta ensimmäiseenkään julkiseen kulkuvälineeseen.
Miten suorituskeskeisen elämäni muuttaisikaan kokonaan toiseksi tieto siitä, että kaiken takana on vain vanha tarve haistattaa äiskälle? Että joo, oo koo, tää olikin vaan tällasta lapsellista. Nyt varmaan aikuistun ja opettelen ajattelemaan, että oon jo hirmu hyvä ihan tällaisena mitään tekemäti. Ja kun tässä aikani asiaa ajattelen, ja ehkäpä raapustelen jotakin muistikirjaan, ja pyydän muitakin raapustamaan, ja toimitan sitten kasvukirjasen, niin pääsenpä vielä hämyiseen myöhäisillan telkkariohjelmaankin kuvailemaan kipeää, mutta kaunista, suhdettani äitiin. Ja ihan siinä lopuks aion sanoa, että "rakkaus riittää", koska se kuulostaa jotenkin hyvältä, eikä kellään enää oo tarkemmin aikaa kysyä, mitä se tarkalleen tarkottais.
Naiset. Kun kerrankin ajattelette, miksi ajattelette mitä sattuu?
"Yli voimien tekeminen". Sillä ei liene mitään yhteyttä siihen auttamattomaan asiantilaan, että työtehtävät ovat melkeinpä toimessa kuin toimessa lisääntyneet, samalla, kun niihin varattu palkallinen työaika ei ole. Myöskään sillä ei liene merkittävää merkitystä, että työsuhteet ovat satunnaisia ihan kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, ja siksi työtä on syytä patteripupuna painaa, kun sitä taas vaihteeksi on. Entä työsuhteiden ketjutus, jossa kertyneet lomat siirretään kalenterista suoraan tilille? Entä aidosti raskas opetustyö, josta lempataan kesäksi marketin akateemiseksi kassalippaanavaajaksi ja korkeakouluteuksi kortinlukijaksi? Syksyllä onneksi entinen vuosikurssikaveri soittelee Ainanlinnan alakoulun rehtorina jälleen perään. Kai.
Toisinaan kieltämättä äiti käy mielessä. Mutta jotenkin on vaan tasan tarpeeksi ajateltavaa, ilmankin että sommittelisi sopivia sanoja kertoakseen sille vielä viisi vuotta vakivirassa vielä viihtyvälle, kotinsa jo omistavalle, lapsenlapsien perään kovasti kyselevälle, erihyvän varhaiseläkkeensä jo säästäneelle, että hävisit sittenkin.
Totta, olen ehdottomasti liian kirjaimellinen. Ne on niin syvällä siellä tiedostamattomassa minäkerroksessa nämä äidinlyömäasiat. Sisäistynyt äiti on epäilemättä edustus, joka on enemmän oman mielivaltaisen mieleni kuin sen varsinaisen minut mahdollistaneen naisyksilön luomus. Olemme tekemisissä liiaksi suurempien ja ikiaikaisempien ihmismielen kehityskolhujen kanssa kuin mihin tietoinen minimieleni kykenisi yltää.
Voihan sen näinkin nähdä. Mutta miksi pitäisi? Enkö oikeasti opi ikipäivänä elämään ilman psykoterapiaa, jossa saan huutaa ja huitoa kaikkivaltiaan äitini itsestäni? Otan sen riskin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykoanalysoinnista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykoanalysoinnista. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
perjantai 17. lokakuuta 2008
Rakkaudesta ja vaikeudesta, sekä melkein keski-ikäisistä melkein kartalla
Muutaman vuoden takaisessa radio-ohjelmassa oli puhetta rakkaudesta. No ei ihan niinkään. Pikemmin oli puhetta siitä, että luvassa olisi puhetta rakkaudesta. Vaan kävi niin, että varsinainen puhe rakkaudesta kaatui rakkaudesta puhumaan kutsutun vieraan kakovaan kykenemättömyyteen puhua rakkaudesta. Päädyttiin tosiasiassa puhumaan rakkaudesta puhumisen vaikeudesta. Siitä, kun on vaan vaikeeta. Vaikeeta siksi, kun on niin mahdottoman vaikeeta sanoa juuri mitään. Kun on niin iso asia. Että on niin tosissaan hankalaa. Ellei mahdotonta. Mutta vähintäänkin vaikeeta.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.
Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.
Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.
Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.
Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.
Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.
Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.
Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.
Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)