"Lapset ja lapsen lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista."
2. Moos. 34:7
Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.
Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?
Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.
Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.
Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31
Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.
Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.
En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.
Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.
Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.
Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.
Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.
Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.
En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistoista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistoista. Näytä kaikki tekstit
tiistai 16. joulukuuta 2008
Kirottuna kulkenut
Tunnisteet:
alkoholismista,
elämästä,
kohtaamisesta,
muistoista,
parisuhteesta,
perheestä,
rakkaudesta
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Elämänkoulussa, kirjaimellisesti
Olen joskus, aina ja toisinaan harkinnut vakavasti puoluetoimintaa. Mutta lopulta keksin kuitenkin saman toimmettomuuden tekosyyn, joka on ikuisesti yhtä vakuuttava. Kaikissa puolueissa on ihan liikaa nahkeakielisiä nousukkaita, avainhenkilöiden hännystelijöitä ja suurempiin sumeilematta suuntaavia, jotka kyllä tajuavat hävetä, mutta eivät silti sitä tee. Röyhkeää röyhkeyttä. Sitä on ollut vaikea sietää sitten syntymän.
Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.
Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.
Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.
Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)
Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.
Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.
Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.
Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.
Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.
Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)
Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.
Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.
Tunnisteet:
idiooteista,
miehistä,
muistoista,
naiseudesta,
opettajista,
pyrkyreistä,
tasa-arvottomuudesta,
tyttöydestä
perjantai 21. marraskuuta 2008
Too much information
Elna eli kauan sitten. Oli isoäidin täti. Vanha. Ja minä vielä pieni. Ehkä Elna oli satavuotias, ajattelin silloin. Mutta äiti kertoi, ettei sentään. En ilahtunut koskaan, kun kerrottiin minne oltiin menossa. Vanhuus kun on vaaleanruskeaa, haituvahiuksista, paksulinssistä, mulkosilmäistä. Silmien reunat ovat rypyllä. Kuulolaite näyttää muoviselta paiseelta. Typerä hymy kasvoilla, kun se ei kuitenkaan kuule, vaikka on se paise. Kaikki käskevät että puhua lujempaa. En haluaisi puhua. Ei ole puhuttavaa. Äiti puhuu. Me katsotaan telkkaria.
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.
Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.
Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.
Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.
Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?
Tunnisteet:
elokuvista,
lapsuudesta,
muistoista,
perheestä,
rumuudesta,
seksuaalisuudesta,
vanhuudesta
perjantai 10. lokakuuta 2008
Ja pojan nimi oli Julli
Historiansa jo opiskelleelle abikurssille esitetään kysymys. Sattuisiko kukaan muistamaan, minkä vation siirtomaa oli Kongo. Yksi viittaus. Vakavissaan. Oisko Rooman?
Tuon verran olen kokenut. Niin on kovin laihaa toistaiseksi. Korkeintaan yksi hymähdys. Itku naurua lähempänä.
Latinanopettaja kertoo saavansa sanalle "piscis" (kala) usein käännöksen "koira". Samaan tapaan eräs oppikirjan (käytössä jo toista vuosisataansa) lause, jossa merimiehet (nautae) uhraavat härkiä, kääntyy helposti nautojen rituaalisurmaksi. Kuivalla tavalla kivaa.
Ikuinen vängän väärän vastauksen suosikkini sijoittuu yläasteaikoihin. Maantiedossa opeteltiin nimeämään jääkauden jälkeensä jättämiä muodostumia. Suppa, eli "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne" oli niistä yksi. Muistisääntöä ei tarvinnut hakea.
Kokeen jälkeen tarkistimme kirjasta, josko osui oikeaan. Tyttöjoukosta yksi tuskaili nimittäneensä "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostuneen enemmän tai vähemmän pyöreä painanteen" supan sijasta mulliksi. Kuvittelen mielessäni tarkastavan opettajan hämmentyneen hämmästyksen, jo seuraavassa hetkessä saapuvaan ymmärrykseen ja lopulta riemullisen elämyksen luovan nuoren mielen äärellä. Puolikas piste?
Tuon verran olen kokenut. Niin on kovin laihaa toistaiseksi. Korkeintaan yksi hymähdys. Itku naurua lähempänä.
Latinanopettaja kertoo saavansa sanalle "piscis" (kala) usein käännöksen "koira". Samaan tapaan eräs oppikirjan (käytössä jo toista vuosisataansa) lause, jossa merimiehet (nautae) uhraavat härkiä, kääntyy helposti nautojen rituaalisurmaksi. Kuivalla tavalla kivaa.
Ikuinen vängän väärän vastauksen suosikkini sijoittuu yläasteaikoihin. Maantiedossa opeteltiin nimeämään jääkauden jälkeensä jättämiä muodostumia. Suppa, eli "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne" oli niistä yksi. Muistisääntöä ei tarvinnut hakea.
Kokeen jälkeen tarkistimme kirjasta, josko osui oikeaan. Tyttöjoukosta yksi tuskaili nimittäneensä "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostuneen enemmän tai vähemmän pyöreä painanteen" supan sijasta mulliksi. Kuvittelen mielessäni tarkastavan opettajan hämmentyneen hämmästyksen, jo seuraavassa hetkessä saapuvaan ymmärrykseen ja lopulta riemullisen elämyksen luovan nuoren mielen äärellä. Puolikas piste?
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
torstai 4. syyskuuta 2008
Mitä muistat lamasta?
Kysyi joku joskus Kirkossa ja kaupungissa. Se on lehti. Varmaan joku on kysynyt asiaa myös kirkossa. Kenties kaupungissakin.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
Tunnisteet:
jakautuvasta kansasta,
köyhyydestä,
lapsuudesta,
muistoista
torstai 15. toukokuuta 2008
"Ei joka laukunkantajalle"
"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)