Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuudesta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. joulukuuta 2008

Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)

Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.

Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.

Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.

Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.

Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.

(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)

torstai 4. joulukuuta 2008

Tieto lisää mielikuvitusta?

Koulun alaluokilla kirjoitettiin kirjeitä korvatunturille. Tein sen, koska käskettiin. Ja oli tavallaan kiva fantasioida sillä, mitä voisikaan pyytää pukilta, jolla todella olisi mitä antaa, toisin kuin vaatimattomilla veronpalautuksilla lahjaostoksensa läpäisevillä vanhemmilla. Hämmentävintä kirjelaadinnoissa oli, että opettaja tuntui oikeasti olettavan, että uskomme kirjeiden kulkeutuvan Korvatunturille. Vasta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, että ehkä uskoimmekin. Nimittäin, lastentarhanopettajaläheiseni on maininnut vähintäänkin vielä esikouluikäisten yhä uskovan joulupukkiin. Vastaan osuu tyypillisesti vain jokusia hieman epäilevällä kannalla asian suhteen olevia kuudetta joulua käyviä.

Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.

Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)

Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.

Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.

Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Tiedän mitä teit viime elämässä

Immeisen imago on ohut asia. Satunnainen sana, tahaton teko. Olet kenties kertonut ikiajoiksi, kuka olet.
Monista esimerkeistä valikoin suloisen ja surullisen.

Ala-aste. Pyöreä ja punakka poika samalta luokalta. Sellainen keskinkertaisuus (ei pahalla, tavallisuus on taivaallista) kaikessa suhteessa, ettei juuri kenekään huomio kovin kiinnity. Erään kerran poika nousee ja liikkuu lupia kyselemättä kohti luokkahuoneen ovea. Opettaja havaitsee. Haluaa tietää, minnekö Jari on menossa. Jari menee hämilleen. Näyttää huolestuneelta, kuten aina vastatessaan kysymyksiin. Kuiskaa häpykarvattoman hennolla äänellään, ja kerrankin suorastaan täsmällisen oikein: "kakalle".

Olen törmännyt tyyppiin toisinaan. Ei se enää näytä hermostuneelta pullerolta, joka on aina vaan menossa "kakalle". Mutta on silti.

Väärä turvallisuus kutsuu tekoihin, joissa jälkeenpäin ajatellen on vain kaduttavaa. Nuori nainen kertomassa synnintunnon ajamana satapäiselle helluntaiyleisölle ongelmastaan. Kun masturboin.
Pahan pauloihinsa pyydystäneille ei ole uusi tai henkilökohtaisesti tuntematon tieto siitä, että naisetkin runkkaavat. Että ihmiset itse asiassa ylipäänsä runkkaavat. Kyseisessä kontekstissa pahaa-aavistamaton avautuja kuitenkin sijoittaa itsensä marginaalin (se runkkaa) marginaalin (ja on nainen) marginaaliin (ja sanoo sen ääneen).

Tunnetko tyypin?
Ööö.
Suht lyhyt, vaalea tukka, silmälasit?
Ööö.
Sormettaja?
Aaah.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Objektina omassa elämässään

Olemme sukulaisissa. Kolmivuotias pistetään aikuistenaikaisin petiin. Eihän se tietenkään mitenkään käy. Vieraita ja kaikkea. Että mitä jääkään elämättä, jos vain lampaana antaa luomien lurpsahtaa.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.

Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.

Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.

Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.

Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.

Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Too much information

Elna eli kauan sitten. Oli isoäidin täti. Vanha. Ja minä vielä pieni. Ehkä Elna oli satavuotias, ajattelin silloin. Mutta äiti kertoi, ettei sentään. En ilahtunut koskaan, kun kerrottiin minne oltiin menossa. Vanhuus kun on vaaleanruskeaa, haituvahiuksista, paksulinssistä, mulkosilmäistä. Silmien reunat ovat rypyllä. Kuulolaite näyttää muoviselta paiseelta. Typerä hymy kasvoilla, kun se ei kuitenkaan kuule, vaikka on se paise. Kaikki käskevät että puhua lujempaa. En haluaisi puhua. Ei ole puhuttavaa. Äiti puhuu. Me katsotaan telkkaria.
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.

Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.

Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?

maanantai 10. marraskuuta 2008

Erikoistoistaitoinen

Säännööllisin väliajoin seurustelu etenee, lähes missä tahansa yhteydessä, lähes mistä tahansa yhteydestä, erikoistaitoihin. No en, en saa kieltä rullalle. En sormiani poikkeaviin asentoihin. Korvat ei heilu. Raajat kaikin puolin kankeat. Viheltää kykenee satunnaisesti, mutta heikosti ja varsinkin epämusikaalisesti. Savurenkaita en ole kokeillut.

Aikuisuudessa erikoiskyvyttömyys kuuluu kestää, ja siitä voi kuulemma jopa puhua. Helpotusta tuo myös huomio, että eipä se, etten osaisi, paljon kiinnostaisi. Omat erikoistaidot vaikuttaisivat nimittäin liikuttavan toisten taitoja selvästi enemmän. Syvässä istuu meissä se pieni kato!kato!, joka ei kato, ei kato.

Lapsuudessa oli toisin. Ei käsitteitä käsitellä kädenkäytöllistä kädettömyyttä. Yksikään muskaritäti ei koskaan kuiskannut korvaan, että oot hyvä, vaikket tässä oo hyvä. Ja ne oli sentään kivoja! (Paitsi se Titi-nalle-tyyppi.) Siksi tiedän, että sormiansa napsuttelemaan kykenemättömän varhaisen sosiaalisen syrjäytymisen vaara on todellinen, sillä "Soita sormia napsuttele, kyllä me tontut tanssitaan." ja "Jos sun lysti on niin napsuttele näin." Onneksi omasin ruumiini rajoitukset ylittävän oveluuden taidon, jonka avittamana päättelin, että koskapa kuorossakin näemmä voi laulaa laulamatta, eiköhän napsuttaakin voi napsuttamatta.

tiistai 30. syyskuuta 2008

aivoni tarvitsevat minua.

1990, syyspuoli.

Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.

Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.

Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.

Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.

Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Tenavatäti

On vuosi 1993. Timo Turunen seisoo suurella Elämä lapselle-lavalla. Pyytää kolmesta seitsemäänvuotiasta tyttöä lavalle. Oma ikäkin taitaa Timolla osua aika lähelle tuota haarukkaa. Lavalle nousee häkellyttävän nopeasti lapsi, joka vaikuttaisi täyttävän iän ylärajan kriteerit vain vaivoin. Timo laskee lupsakkaana poikana kätensä tyttösen olalle, silittää poskea ja kertoo aikeensa laulaa tälle suojelusenkelistä. Ja niin lauletaan. Timo katsoo tyttöä suoraan silmiin. Silittely ja hiusten hiplailu jatkuu läpi laulun. Timo kertoo laulun sanoin vertaiselleen tuudittavansa tätä illan tullen uneen, muistelvansa siinä päivän leikkejä ja suovansa enkeleitä hänenkin elämäänsä. Tulevan aikuiselämän vaarat ovat vielä kaukana, mutta muista, älä sieluas silloinkaan vahingoita.

Paitsi että 1990-luvun aikuiset ansaitsevat tuhdin tuomion täydellisestä tyylitajuttomuudestaan, on syytä lisäksi kysyä, vaivasiko heitä kenties jokin vakavampikin mielenhäiriö?


Alkusyynä markettien avajaisten jakkupukuisille laulaville lindoille ja annikoille voinee pitää laulukilpailua, joka kuuluu vähintäänkin kaikkien 80-luvun alkupuolella syntyneiden syvimpiin sukupolvikokemuksiin. Kiitämme mainostelevisiota lukemattomista viihdyttävistä hetkistä paitsi itse laulukilpailun, mutta myös oheistuotteiden, oheistapahtumien ja oheisleikkien, äärellä. Nyt jälkeenpäin lähes kahdenkymmenen vuoden takaisuuteen näkymiä tarjoavia klippejä selatessa miettii, miten maailma(ni) onkaan muuttunut.

Ensinnäkin. Kilpailun vanhimmatkaan osannottajat (12 v.) eivät vaikuta aikuisilta.

Toiseksi. Ei tunnu luontevalta, että pikkuruinen poika laulaa "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa."

Kolmanneksi. Tiedossa on, että romanilapsi kumauttelee jo äitinsä tissiä elämääkin suuremmalla vibraatollaan, joten tokihan heitä oli useampia kisassa mukana. Nykyisin jo itsesensuuriin sulaisi Sepon lausuma Leif Lindemanille (eiku Leif Lindgrenille, molemmat olivat mukana): "Teikäläiset on tosiaan aina ollu kovia laulamaan." Ja myymään hevosia. Vetämään puukkoa tupesta. Teikäläiset reikäläiset.

Neljänneksi. Vanhempien suunnittelemat koreografiat näyttävät vanhempien suunnittelemilta.

Viidenneksi. Lapset eivät laula itsevarmasti, puhtaasti ja vahvasti. Paitsi että Sinisiä, punasia ruusunkukkia on ihan killeri esitys edeleen.

Kuudenneksi. Niin perverssiä, että aikuiset usuttavat lapisa laulamaan lapsuutensa muistoista, käsiään oikeissa kohdissa liikutellen, saadakseen joukolla ihastua usutuksensa tuloksiin. Vähän sama kuin kirosanojen opettaminen lapselle. On se helvetin hauskaa!



Loppuun Sepon suurinta sukkeluutta. Haastatellessaan erästäkin tyttöä kilpaesityksen edellä, tulee Seppo kysyneeksi, mitä tyttö harrastaa. Voimistelua. Ja mikä on lempilaji? Permanto. Ai per... Seppo siirtää käden suulleen.


(Kaikkinaisen innoituksen ja ilon ehtymätön sarvi: Y2B)

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Jos otat, et ole

Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.

No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.

Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.

Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.

Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.


P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.

torstai 4. syyskuuta 2008

Mitä muistat lamasta?

Kysyi joku joskus Kirkossa ja kaupungissa. Se on lehti. Varmaan joku on kysynyt asiaa myös kirkossa. Kenties kaupungissakin.

Lapsuuden ruokalista:

Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja

Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.

Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?

Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.

Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.

Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.

90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.

torstai 15. toukokuuta 2008

"Ei joka laukunkantajalle"

"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."

"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."

(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)

Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:

Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.

Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.

Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.