Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyydestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyydestä. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. syyskuuta 2008

Mitä muistat lamasta?

Kysyi joku joskus Kirkossa ja kaupungissa. Se on lehti. Varmaan joku on kysynyt asiaa myös kirkossa. Kenties kaupungissakin.

Lapsuuden ruokalista:

Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja

Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.

Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?

Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.

Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.

Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.

90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Maailman terveimmät lapset

Ajankohtaiset asiaohjelmat yltävät poikkeuksetta huvittamaan enemmän kuin varta vasten- hauskakuudet. Säännöllisin väliajoin televisiolupansa maksaneiden varoilla paneudutaan Neuvostoliiton(!) ja DDR(!):n aikaisiin vakoilu(!)vyyhteihin. Peitetyt silmät, muunneltu ääni, mustatut tekstipätkät, kasvoton haastateltava, hiostava taustamusiikki, arkiston käytävät, huolestunut otsan uurre, vakavuuden läsnäolo.

Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.

Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.

Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.

Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.

Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.

torstai 15. toukokuuta 2008

"Ei joka laukunkantajalle"

"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."

"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."

(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)

Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:

Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.

Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.

Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.