Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkövaateista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkövaateista. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. tammikuuta 2009

Nainen ennen muuta

Sisko tunnustelee sänkisääriään. Kysyy, "miksi naiselle pitääkin kasvaa karvaa?"
Hieno kysymys. Viidellä sanalla se kertoo kaiken paitsi sisareni käytännöllisyydestä, myös hänen läpeensä mutkattomasta suhteestaan naiseuteensa. Todellakin, miksi olla ihminen, kun voi olla nainen.

Telkkariin on eksynyt kummajnainen. Ei ajele kuulemma karvojaan hän. Ja puhuu epäilemättä totta, sillä kun käsivarsiaan kuvataan (mitä kuvausta ei muuten tehdä muille ohjelmassa vieraileville käsivarsille), niin totta vie, havaitsen niiden olevan kauttaaltaan tummahkon karvan peitossa.

"Jee, sielunsiskoni!", ajattelen, sillä minäkään en näet syvällä sisimmässäni ajele karvojani. Jännityksellä odotan kypsynyttä kuvausta syistä, jotka ovat johtaneet nuoren naisen naavansa rauhaan jättämään. Kiitos yleisradio. Kiitos friikkejä etsiskelevät assistenttinne.

Onni ohimenevää. Hampahtava karvakäsi romuttaa alustavan sisarrakkauteni korostamalla aivan ensinnä, että ihan kaikki luulee heti feministiksi, jos on karvat. Mutta että ehei, eihän se sitä meinaa. On katsokaas vaan niin pinnallista karvat ajella ja luonnollista jättää poistotoimet sikseen. Muotteihin mukaudutaan, kun karvat poistetaan.

Ymmärrän katselevani lasiruudun läpäisevällä tarkkuudella suoraan värähtämättömiin silmiin todellista harvinaisuutta: Nainen, joka omien sanojensa mukaan ei ole feministi, ei pinnallinen, eikä etenkään mukaudu muottiin.

Mitä on tämä ainainen löysä leuanlouske, jossa ollaan tottakaitottakai tasa-arvon asialla joo, mutta ei kuitenkaan se nyt ihan sitä f-juttua meinaa, ja mitään että naisen mieheksi tarvitsisi ryhtyä. Että naisellisuushan on hieno asia, eikä yhtään pinnallista, koska pinnallisuuskaan ei oikeasti ole pinnallista, koska se auttaa jaksamaan niin kovin raskaassa ja syvässä arjessa, mutta täytyy kuitenkin todeta, että jotenkin maailmasta on tullu toisaalta niin uskomattoman pinnallinen, ja nyt siinä tosi huonossa mielessä. Että sillä tavalla ärsyttävällä tavalla pinnallinen eikä ollenkaan sillä "hömppä, päiväni pelastus, hih" -tavalla. Että nykyään kaikki vaan sitä ja noita, ja lehdet vaan tätä ja niistä ja telkkarissakin vaan näin ja uusintoja, ja arvot on niinku määmää, eikä kukaan enää ajattele lapsia ja vanhuksia. Ja on niinku tosiaan nää muotit sitten. Että niihin vaan me itseämme tungemme. Ja ihan jo pienilläkin lapsilla. Että heti jo aikuisten maailmaan. Media, media, media. Lapsuus liian lyhyt. Napapaitoja lastenosastollakin (joka on ärsyttävimpiä ikuisuushokemia ikinä. Menkää hyvät hokijat käymään siellä aikuisten osastolla huomaamassa, että nimenomaan siellä niitä napapaitoja ei ole). Ja kaikkihan siis tää pinnallinen ja muotillinen johtaa siihen, että on tätä ahdistuneisuutta ja mielenterveysongelmaa. Lahjakkaat tytöt ahdistuvat. Eivät syö. Lahjattomat pojat ahdistuvat. Pistävät kaverinsa päiviltä. Voi aikoja, voi tapoja.

Käsittämättöntä mössöä kulkee kaduilla vapaana. Tajunnanvirtaa, josta tosin puuttuu se tajunta. Pitäisikö jo siirtyä epätoivoakin toivottomampaan tilaan. Kun ihan koko kansan televisioon päästään tekemään useampiosaista ohjelmaa naisen kehoon kohdistuvista odotuksista, niin oisko edelleen ja aina vaan liikaa pyydetty, että otettaisiin saman tien vaikka ihan tavaksi, että joka jaksossa mentäisiin edes viideksikin minuutiksi asiaan. Siis siihen, joka toistaiseksi lymyilee suljettujen käsitteiden takana. Avatkaa ne. Se vaatii kieltämättä tutustumista uuteen ja kenties pelottavaakin lajiin, josta ei siellä astetta trendikkäämmälläkään kuntoklubilla vielä ole edes kuultu. Yllättävää kyllä, sille on olemassa jo suomenkielinen vastine, ajattelu. Rasvaa ei pala, mutta aikaa nyt kuitenkin. Rahaakin säästyy, vaikka sehän onkin varsinaisen paha se, sillä säästöpossulla on oikeasti terävät sarvet. Joten muistakaakin aikoina, joina ette ajattele, jättää ahkerasti lama ruoatta.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelen, olette ihan oikeassa. Miksi ajatella, kun voi olla nainenkin.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)

Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.

Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.

Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.

Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.

Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.

(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Voima 1: Marahakassit

Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.

Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.

Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.

Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.

No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.

Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Kauneus kateissa

Mossin Katesta kuuluu hälyttäviä. Iltasanomien nettitoimitus kertoi eilen tuon "ennen niin jumalaisen upean" naisen uskaltautuneen julkiseen kotinsa ulkopuoliseen olemiseen "ilman ehostusta tai sitten sotkuisessa Halloween-meikissä". Jäikö keltaisen toimittajakunnan koulutus kauneudenhoidontuntemuksen osalta turhan ohueksi, kun varmuutta ei saavutettu siitä, oliko kyseessä meikittömyys, vai sittenkin ihan kaamea meikki.

Hienoa kuitenkin on, että Kate on rohkeasti paljastanu ne karummat kasvonsa, joihin "raju juhlinta on jättänyt jälkensä", "sillä naista ei meinaisi tunnistaa glamour-kuningattareksi". Jos tarkkoja ollaan, niin glamour-kuningattaruuden syvin olemus lienee juuri siinä, että on helposti tunnistettavissa sellaiseksi.

Kate ei kohahduta vain ruokkoamattomilla kasvoillaan. "Rääväsuisen naisen kirouksena on myös reisiin pakkautuva selluliitti, joka paistoi Mossin sortsien alta." Niinpä, vanheneminen on kirottua, jos mikä. Kate ei ole hoksannut, että ellei ole Jeesus tai vastaava, stigmat on syytä peittää pitkillä housuilla. Ikä on yksityisasia.

On johtopäätöksien hetki. "Ilmeisesti nainen ei liiku kunnolla, vaan käyttää aikansa juhlimiseen ja ketjupolttoon." Pätevä päätelä, jonka uutisarvosta päättäneiltä haluasin kysyä, että niin, ja...?

maanantai 3. marraskuuta 2008

Matkailu avartaa kaula-aukkoa

Kävin ulkomailla. Siellä onnenpyörätytöllä oli törrötissit. Aika avointa. Miehiä miellytetään suoraan, eikä mutkan kautta kanalasta, kuten kotimaisesti on tapana. Voittaako hallittua huoraus sisarkateuden? Tyylikkääksi kehaisun kekkereissä voi kenties olla kivaan, mutta valtaa saattaa sittenkin liikkua enemmän siellä, missä paisutellaan housunetumuksia. Muistakaapa Johanna, josta on eräässäkin lehdessä parhaillaan ihan kelpo juttu, jonka jutun äärellä voipi mietiskellä, että onkohan enemmän naisasialla se, joka on elämäntapatyrkky (ihan ilman kenenkään lupaa) vai se, joka kertoo sille tyrkylle, että et sä oikeesti kaunis ole. Aidon kauneuden kunniaksi leikkailenkin tässä, miestäni kotiin saapuvaksi odotellessa, vähäeleisiin - mutta kaikkea muuta kuin tylsiin(!) - merkkivaatteisiini suurempia suita D-rapun asukkaiden astella. Samalla suunnittelen lanseeravani Roosa huulipuna-kampanjan jakaakseni tukiaisia kaikille, jotka koettelevat esteettisen suvaitsevaisuutemme sisäsiittoisia rajoja.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Geeliä kahdelle, kermaa kermalle

Hankin johtavan suihkugeelivalmistajan tuotteen tuplatussa koossa. Ensimmäinen käyttökerta tuotti hämmästyksen. Ainoastaan pakkauksen tilavuutta ei oltu kaksinkertaistettu, vaan myös normaalisti pienehkön annostelureiän halkaisija. Ja heti alkoi käydä järkeen. Tässäpä siis tuote teille monille, jotka käytätte suihkugeeliä tuplasti sen verran kuin tarvitsisitte. On se eri hyvä, että melkein kaiken tarpeellisen alkaa jo kaupasta saada. Tuplakokoisia vanupuikkoja odotellessa.

Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.

Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).

Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Kuka pelkää kaljua naista?

En minä ainakaan.

Miehet ovat yksinkertaisia. Katseet vähenevät, kun leikkaa hiuksensa liian lyhyeksi. Kun ajaa hiuksensa olemattomiin, katseet jälleen lisääntynevät, mutta niiden sävy ja lähde muuttuu. Naisetkin ovat nimittäin yksinkertaisia. Epänaiseus ei jää huomiotta, eikä tuomiotta. Uupumatonta kiinnostusta toisten ulkoisesta. Jos ei tarvitse kateuden kanssa kamppailla, niin jotakin muuta mielipahaa (kuten "ärsytystä") nyt kuitenkin keskiverrosta kumpaan suuntaan tahansa kaikkoavat saavat syntymään. Normi edustaa sitä, mitä mies katsoo, mutta ei liikaa. Pitää olla riittävän nainen välttykseen androgyynisille alueille arvottavilta katseilta (lesbo), mutta tarpeeksi tavanomainen päästäkseen panopuuksi panettelusta (huora). Isosisko valvoo isoveljen etuja ominaan.

Aito anarkisti viiltää päänahkansa pinnan verikostona valvovalle silmälle. Naiseuden voitte viedä, mutta ette vapautta.

torstai 31. heinäkuuta 2008

Suomalainen epänainen



Päivän mietelause:

"Ei totisesti ole tyylikästä tepsutella karvareunaisissa crocseissa,
vetää yllensä kivipestyjä paljettifarkkuja
tai sipaista silmiin sähkönsinistä ripsiväriä."
(S.H)



Päivän niin kuultu: "Tuulipukukansa" En muista nähneeni neljän vuoden aikaisen kaupunkini pääkaduilla tuulipukua kuin omalla kaula-nilkka-välilläni. Pitäisikö Jurvalaisen maitotilan emännän polkaista kyläsiwalle kynähameessa? Kenet se tyydyttäisi?

Ken lienee säästynyt kahvipöytäin kestotuosikilta: "Suomalainen nainen ei osaa pukeutua. Keskieuroopassa on niin toisin. Eikä edes tarvitse mennä kuin rajan taakse... ei väliä kumman." Henkilökohtaisesti olen jo vuosia osannut ostaa ja yhdistää. MOT. Saanko jo lopettaa pukeutumisen? Kenties en, sillä en ole oppinut sitä tytön taidoista tarpeellisinta, kävelyä korkeilla kengillä.

Siispä, kenet onnellistaa sysisuomen asukkaiden vuosikertahankintoihin, sijoituslaukkuihin (ei -salkkuihin) ja laaduttomaan aikaan, eiku ajattomaan laatuun, sivistäminen? Kuka haluaa mielensä rauha mielessään kieltää oikeuteni keskittyä kukkeamman kehonkuoren kehittämisen sijasta asioihin, jotka kenties kiinnostavat tai ilostavat sittenkin enemmän?

Saimi, entinen huippu ja malli. Saimi ei ole eilisen eikä teeren tyttöjä joka-joka-maasta, mitä pukeutumiseen tulee. Hänellä on ihan oman tyylin lisäksi myös ihan oma Tyylipoliisi-palsta (vai oliko se -tuomari) iltapäivälehden naissivuilla. Siinä sitten näytetään pikkunäpsäkästi vaatekaapin paikkaa ja sisältöä opiksi etupäässä maannaisille.

Kyseessä on sama Saimi, jonka on kerrottu keuhkonneen muun muassa turkiksien puolesta ja Jokapoikaa vastaan. Mietinpä, millä argumenteilla turkisasiaa on lähestytty. Epäilisin esteettisiä, sillä ajatus piikkikorkoisesta turkistuottajain oikeuksia ammattiinsa seurapiiripalstalla puolustavasta nuorehkosta naisesta ei tule ensinnä mieleen. Henkilön, joka on valmis julkisesti kertomaan, että turkis näyttää kivalta ja paita ei, täytyy olla joko käsittämättömän rohkea tai käsittämättömän edistymiskyvytön pohdinnoissaan siitä, onko julkisuudessa esiintymiseen muitakin syitä kuin julkisuudessa esiintyminen.

Rohkeusolettamus ei voine täysin pitää paikkaansa, sillä Saimi ei sittenkään taida olla niin pystypäinen pukuporvarillisten perusteluidensa puolustaja. Muistaakseni hän oli valmis, jos ei pyörtämään, niin aikankin pahoittelemaan julkisia jokapoikasanomisiaan Kirstin pahoittettua mielensä. Se tosin lienee vaatinut rohkeutta enemmän kuin kaikki kivikoviksi kirjoitetut mielipiteet yhteensä. Ikävä kyllä, vahinko oli jo tapahtunut. Suomemme joka marimekon hintoihin yltävältä pojalta vietiin se pettämätön perustyylikäs, pitkiltä katseilta pelastava paita. Onko nyt mieles hyvä, Saimi?

Mihin tyylisopimattomuuksia suomiva pukupoliisi lopulta tyytyy? Milloin saapuu se päivä, kun Saimi sulkee sensuellin suunsa? Silloinko, kun joka poika, tyttö, mies ja nainen pukeutuu Hoyer-hyväksyttyyn mallistoon ihan vain estääkseen puhisevaa punapäätä persettään riekaleiksi repimästä? Kenen Kirstiä keskeisemmän täytyy loukkaanuta, jotta pukupoliisin usein sekä kirjallisia että poikkeuksetta sisällöllisiä arvoja vailla olevat vuolatukset saadaan pois suomalaisista naissilmistä. Omien silmieni osalta ratkaisuksi riittää yksityinen kimpaantuminen. Enpä todella edelleenkään aio ostaa iltapäivälehteä. Ja vaikka ostaisinki, en elinpäivänä eksyisi niille naama, vaatteet ja syvälliset suruista selvinneet sisaremme-sivuille. Ja jos eksyisinkin, tuottaisi se vain sanomatonta nautintoa voidessani iloita siitä suuresta joukosta tuntemiani suomalaisia naisia, joiden elämää ei rajoita tuulipukutölväisy, kahvipöytäkälinä tai Saimin surutta sivaltava sana.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Mielimusiikkini

Ensimmäisenä päivänä peruskoulun ylemmällä asteella sai viimein sijamuotonsa, eksplisiittisesti. Tomi Vähäaivola katsoi ja kertoi: "Olet huora. Tosin asiakkaita sinulla ei ole. Noin rumaa ei pane kukaan." Ymmärsi ensimmäisen kerran hävetä. Rumuus ei sovi, ei naiselle. Ei edes huoralle, epänaiselle. Häpeässä jalostutti ulkoisensa. Huoraksi ei enää vuosiin ole haukuttu, ei rumaksikaan. Itseinho seuraa päivittäisessä paikatussa peilikuvassa. Suostuu sijaansa. Leipoo ja luovuttaa ruumiinsa miellyttäväksi katsottavaksi, vaikka se on hänen, häntä, hän. Huora hävisi huulilta, mutta humisee sisällä. Koristeeksi itsensä kaventavien kuoro. Lihasydämisen tavaran taikahuilu. Se on naiseuteni kipein laulu, SE.

Feministiksi tunnustautuva muotibloggari tohkaa, ettei se American Apparellin mainonta naisia todellakaan esineellistä. Nainen on kuvissa seksuaalinen subjekti, omilla ehdoillaan ruumiinsa esittäjänä.

American Apparel on yritys eettisellä virityksellä. Sen syvin syy, ja lopulta ainakin käytäntö, lienee sama kuin muidenkin vaatettajien. Kunpa naiset kuluttaisivat kuoreensa vielä vähän lisää. Ja naiset kuluttavat. Eettisesti kestävästi kuluttavat.

Etevimmänkään eettisen eepoksen leimaama postimerkki ei lämmitä, jos osoite viittaa aina vain sinne, missä mies katsoo ja nainen on katsottavana, kiihkeästi kelvattavana. Perustavan asetelman pysyessä vain pinnan pinnalliset arvot ailahtelevat eettisten trendien ajopuina. Kaikki hyötyvät kuluttajan kyetessä ulkoistamaan moraalinsa teoistaan tuotemerkeiksi. Mitä ei olisikaan vielä kyetty kauppaamaan?

Katse, jonka lähimpäni kohdistaa peittelemättömän totuuden paljastavaan, alastomaan alastomaan olemukseeni. Ei kohde, vaan kohdattava. Autenttisena sitä ei myydä, ei osteta. Se ei taivu tavaraksi. Hetkessä huoranhymni hiljenee ja soi syvän sinuuden sinfonia ja mutkattoman minuuden menuetti. SE siitä.