"Kukaan ei saa tuomita ketään huonoksi äidiksi." Sattuipa tuokin näkemys taannoin silmään. Lööpin kautta suoraan kuohuvasta nettikeskustelusta nykäisty.
Kun alati lähestyvällä seminaariesitelmävuorollani saan ikävää palautetta gradustani, joka ei juuri ole edistynyt, aion valahduttaa kasvoilleni vakaan ihmisoikeusilmeen ja lausua: "Kukaan ei saa tuomita ketään huonoksi graduntekijäksi."
Huonoja isiä on saanut kautta maailman sivun nimittää huonoiksi isiksi. Onko äitiys siis ainoa niin piinallisen pyhä asia jumalattomassa ajassamme, että siihen puuttuminen nyt vaan aina jotenkin on väärin. Siinä määrin väärin, että sen vääryyden rinnalla vapaus muodostaa ja esittää mielipiteitä mistä hyvänsä asiasta (kuten nyt vaikka esimerkiksi päivähoidosta) ei paljoja paina.
Melkein yhtä hyvälle mielelle sai Sarkomaan Sarin (tuon lastensa tähden niin paljon uhranneen) suuhun sijoitettu "Äiti saa käydä töissä".
Äiti saa, äitiä ei saa, äitin on pakko ja äitiä suruttaa. Äidit ajattelevat, että äideistä, että äidit. Tavallisesti äidit puhuvat muut tainnoksiin lapsistaa, nyt toisistaan. Ihan suotta, sillä useimmilla lapsilla on useampi vanhempi. Ja ihan suotta myös siksi, että äitiys ei edes ollut keskustelun alkuperäinen focus, joka taas oli nimenomaan päivähoito. Hei, siitäkin voisi vaikka vaihteeksi puhua. Ja jos oikein asiasta halutaan eksyä, niin voishan sitä sivuta samoin tein sivulauseessa niitä tenaviakin, jotka siellä hoitolassa tapaavat päivänsä kukkua. Aiheesta vain kun ei ensinkään irtoa yhtä hykerryttävää (tyhjän)päänaukomista lehtien sivuilleen copypastetella. Ruokatunnilla käyty pikapuhelu jakkupukuäidille ei riitäkään juttuaineistoksi. Pahimmassa tapauksessa saattaisimmekin jopa saada luettavaksemme tarpeettoman paneutuen kirjoitettuja ja tympäisevän näkökulmarikkaita artikkeleita niinkin merkityksettömistä aiheista kuin päivähoidon tilasta - sen teoriasta ja käytännöstä - sekä joukkohoidon sosiaalisesta ja psykologisesta merkityksestä lapsen kehitykselle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsista. Näytä kaikki tekstit
perjantai 30. tammikuuta 2009
torstai 4. joulukuuta 2008
Tieto lisää mielikuvitusta?
Koulun alaluokilla kirjoitettiin kirjeitä korvatunturille. Tein sen, koska käskettiin. Ja oli tavallaan kiva fantasioida sillä, mitä voisikaan pyytää pukilta, jolla todella olisi mitä antaa, toisin kuin vaatimattomilla veronpalautuksilla lahjaostoksensa läpäisevillä vanhemmilla. Hämmentävintä kirjelaadinnoissa oli, että opettaja tuntui oikeasti olettavan, että uskomme kirjeiden kulkeutuvan Korvatunturille. Vasta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, että ehkä uskoimmekin. Nimittäin, lastentarhanopettajaläheiseni on maininnut vähintäänkin vielä esikouluikäisten yhä uskovan joulupukkiin. Vastaan osuu tyypillisesti vain jokusia hieman epäilevällä kannalla asian suhteen olevia kuudetta joulua käyviä.
Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.
Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)
Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.
Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.
Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.
Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.
Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)
Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.
Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.
Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
Joulupukista,
Jumalasta,
kasvatuksesta,
lapsista,
lapsuudesta,
mielikuvituksesta
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Objektina omassa elämässään
Olemme sukulaisissa. Kolmivuotias pistetään aikuistenaikaisin petiin. Eihän se tietenkään mitenkään käy. Vieraita ja kaikkea. Että mitä jääkään elämättä, jos vain lampaana antaa luomien lurpsahtaa.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.
Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.
Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.
Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.
Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.
Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.
Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.
Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.
Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.
Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.
Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.
Tunnisteet:
huvittavuuksista,
lapsista,
lapsuudesta,
objektiudesta,
perheestä,
subjektiudesta
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Varmanpäälle värien kanssa
Tuossa alkusyksyn sydämellä mies ostaa sattumalta jotakin lapselle tarkoitettua. Kommentoin, että tämäpä saattaa hyvin käydä sitten sille toukokuussa syntyvälle. Mies tuijottaa ja valahtaa kalpekasi. Ottaa tukensa keittiön työtasosta. Oivallan, ettei hän vielä liene kuullut uusimpia lähisuvun uutisia.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
Tunnisteet:
kuolemasta,
lapsista,
myyteistä,
sukupuolieroista,
vaatteista
perjantai 24. lokakuuta 2008
Televisiosta tosiasioihin, joita turhat tunteet pyrkivät peittämään
Tunnen likeisesti ihmisiä, joille televisio on lakkaamatta taustarupattava perheenjäsen. Välistä tuon perhesuhteen syvintä olemusta on vaikea tavoittaa. Jos televisiota ei katso, tuntuisi luontevalta vaihtoehdolta kuunnella mediaa, joka välittää sisältöjä nimenomaan nille, jotka haluavat kuunnella. Toisaalta, omapa on elämänsä. Ainakin siihen pisteeseen asti, kun taukoamattoman television tilanteeseen syntyy lapsi, jonka kyvyt käsitellä informaatiota ovat rajalliset. Yhtälöstä saattaa seurata pysyvä stressitila, jolla on vaikutuksensa hermostojen kehitykseen aivoissa, jolla taas on vaikutuksensa epäilemättä moneenkin asiaan, mutta keskeisesti esimerkiksi lapsen kehittyvään kykyyn säädellä tekemisiään ja ajattelemisiaan, jolla taas on vaikutuksensa mahdollisuuksiin suorittaa pitkäjänteisyyttä vaativaa toimintaa, joka on kaiken tavoitteellisen toiminnan oleellinen luonne.
Väärin. Sanomaani ei saa sanoa, koska, mitä lapsenkasvatukseen ja kehitykseen tulee, ei kenelläkään, edes alan asiantuntijoilla ja tutkijoilla (joihin ryhmiin en lukeudu), ole oikeutta antaa ymmärtää tietävänsä jostakin asiasta jotenkin ketä hyvänsä paremmin, vaikka se oikeastaan on esimerkiksi juuri asiantuntijoiden työn ainoa tarkoitus. Perustelluinkin suositus vastaanotetaan herkimmillään suunnilleen kaikkeen liittyvänä noitavainolakina, jonka äärellä äidin on kyseenalaistamaton oikeus kokea tulevansa epäoikeudenmukaisella tavalla tuomituksi ja syyllistetyksi. Kaunis, mutta älytön, myytti parhaasta mahdollisesta äidistä elää edelleen. Juuri minusta tehtiin juuri tämän lapsen äiti, koska olen juuri tämän lapsen äidiksi paras mahdollinen, ja tunnen juuri tämän lapsen paremmin kuin on miltei mahdotonta, ja siksi myös ratkaisuni ovat ihan sitä parata mahdollista, eikä kenelläkään ole varaa arvostella minua niistä, koska minähän se lopulta olen, joka juuri tämän lapsen kohdalla tietää parhaalla mahdollisella tavalla parhaan mahdollisen. Aivan kuin vanhemmuus ei olisi jatkuvaa joksikin tulemista, vaan pikemmin muuttumatonta olemista. Kaikista karkeinta on tietenkin, että ihminen, jolla ei itsellä ole lapsia, eikä siis kokemusta, uskaltaa muodostaa mielipiteen. Aivan kuin kokemus sinänsä olisi jotakin. Kokemuksesta saattaa kyllä kehittyä sitä jotakin, mikäli sitä kyetään hyödyntämään, joka hyödyntämisen kyky ei kuitenkaan kulje käsikädessä itse kokemuksen kanssa.
Ja mitä ihmeen esoteerista kokemusta vaaditaan siihen, että osaa painaa toisinaan television off-nappulaa?
Ei, ymmärrän tietenkin tahallani väärin. Se, mitä minulta puuttuu on sisäpiirin tieto siitä, kuinka rankaksi elämä voikaan muodostua silloin, kun televisiota ei voi pitää seurana päällä kuin aina vaan joskus ja välillä.
Kuulostaa todelliselta haasteelta, vaikka olenkin pärjännyt jo toistakymmentä vuotta kokonaan ilman.
Siinäpä se. Helppo on puhua, jos televisio ei lukeudu omiin tuttaviin. Pysyä nyt ihan hiljaa vaan ja hyväksyä se, että jos äiti ei saa pitää tuttua ja turvallista tekijää elämässään, tulee mieli murheelliseksi. Sehän se on pahinta lapsenkin kannalta. Äiti, joka itkee iltapäivän pelijuontajien ikäväänsä kuvakirjan sivuille. Jos itselleni koskaan mistään television taustaväninään verrattavasta asiasta tulee mielenterveyteeni välittömästi vaikuttava tekijä, pyydän, steriloikaa minut välittömästi ja varmuuden vuoksi myös mieheni.
No tuo oli kyllä julmaa. Kohtuutonta. Että nyt ollaan tekemässä äitiydestä suoritusta, joka syö sisäänsä kaiken muun elämän. Jos muu elämä viittaa kyvyttömyyteen painaa muovista nappia muutaman tunnin välein, niin sen lapsi tullessaan tulee epäilemättä syömään. Ja paljon muutakin, luulisin.
Eikä yhtään sillä, että pitäisin muovista laatikkoa yksinomaisena syyllisenä moniin, tai edes suuriin, ongelmiin. Niin pientä monen muun suositeltavan rinnalla, joiden ääneenlausumista on suomalaisen kasvatuspsykologin parempi olla edes suunnittelematta, mikäli mielii säilyttää keskusteluyhteyden vanhempiin, joiden asiallisen ajattelun punainen luurinäppäin on jo ennestään kulunut tunnistamattomaksi. Tällaista muuta voisi edustaa esimerkiksi perusteltu näkemys siitä, että turvallisen kiintymyssuhteen kehittymisen kannalta optimaalista olisi, jos lasta ei tarvitsisi laittaa, nykyisten ryhmäkkokojen vallitessa, päiväkotiin alle kolmivuotiaana.
Sika sitoo naisen kotiin. Estää naista etenemästä työelämässä ja perhettä maksamasta asuntolainansa. Se ei ymmärrä, ettei naisen identiteetti voi liiaksi kiertyä äitiyden ympärille. Siitä seuraa surua suunnilleen kaikille.
Aivan kuin lapsilla olisi oikeasti vain vanhempi.
Sinäpä sen sanoit, senkin sydämetön. Yksinhuoltajat. Yrität sanoa, ettei yksinhuoltaja voi kasvattaa kuin kaistapäitä. Että yksinhuoltajaperheen onni on oleellisesti ohuempaa.
Nimenomaan. Puhu mitä hyvänsä yleisellä tasolla ja ihanteiden tarpeellisesta näkökulmasta, sanomisesi yksityistetään ja suomitaan suovaitsemattomiksi realismiryöpyllä.
Miksi onkaan niin helppo hyväksyä lausunto siitä, että olisipa hieno homma, jos kaikki lajittelisivat biojätteensä. Gulp, enpä ole tullut ajatelleeksi. En silti koe identiteettiäni uhatuksi tai elettyä elämääni vääräksi. Ostan biojätepussea ja heitän jatkossa niihin omenankarat ja kurkunpäät. Aina en jaksa. Nukun yöni silti hyvin, enkä kirjoita vihaista postia YTV:lle elämääni puuttumisesta niiden ruskeiden muoviastioiden kautta, jotka aina roskakatoksessa käydessäni muistuttavat minua siitä, etten ole erheetön ja toiset saattavat olla erheettömämpiä.
Vanhemmuus on epäilemättä haastavaa. Kannattaako siitä tehdä entistä haastavampaa kuvittelemalla, että kaikessa olevan kyse, jos ei minusta, niin minusta nyt ainakin? Että minä varmaan olen taas väärä ja en tasan muuten ole! Olen tavannut ihan oikean isän, joka vastasi pojalleen tämän kertoessa kokeneensa lapsuutensa toisinaan turvattomaksi, että "Ei se ollut, sinusta vain tuntui siltä."
(Kirjoittaja kannattaa päivähoidon tarjoamista kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat hoitoa halukkaita hankkimaan, ja lisäksi monille lapsille, joiden vanhemmat eivät ole haluaisi hoidattaa lapsiaan. Päiväkoti voi olla se parempi koti.)
Väärin. Sanomaani ei saa sanoa, koska, mitä lapsenkasvatukseen ja kehitykseen tulee, ei kenelläkään, edes alan asiantuntijoilla ja tutkijoilla (joihin ryhmiin en lukeudu), ole oikeutta antaa ymmärtää tietävänsä jostakin asiasta jotenkin ketä hyvänsä paremmin, vaikka se oikeastaan on esimerkiksi juuri asiantuntijoiden työn ainoa tarkoitus. Perustelluinkin suositus vastaanotetaan herkimmillään suunnilleen kaikkeen liittyvänä noitavainolakina, jonka äärellä äidin on kyseenalaistamaton oikeus kokea tulevansa epäoikeudenmukaisella tavalla tuomituksi ja syyllistetyksi. Kaunis, mutta älytön, myytti parhaasta mahdollisesta äidistä elää edelleen. Juuri minusta tehtiin juuri tämän lapsen äiti, koska olen juuri tämän lapsen äidiksi paras mahdollinen, ja tunnen juuri tämän lapsen paremmin kuin on miltei mahdotonta, ja siksi myös ratkaisuni ovat ihan sitä parata mahdollista, eikä kenelläkään ole varaa arvostella minua niistä, koska minähän se lopulta olen, joka juuri tämän lapsen kohdalla tietää parhaalla mahdollisella tavalla parhaan mahdollisen. Aivan kuin vanhemmuus ei olisi jatkuvaa joksikin tulemista, vaan pikemmin muuttumatonta olemista. Kaikista karkeinta on tietenkin, että ihminen, jolla ei itsellä ole lapsia, eikä siis kokemusta, uskaltaa muodostaa mielipiteen. Aivan kuin kokemus sinänsä olisi jotakin. Kokemuksesta saattaa kyllä kehittyä sitä jotakin, mikäli sitä kyetään hyödyntämään, joka hyödyntämisen kyky ei kuitenkaan kulje käsikädessä itse kokemuksen kanssa.
Ja mitä ihmeen esoteerista kokemusta vaaditaan siihen, että osaa painaa toisinaan television off-nappulaa?
Ei, ymmärrän tietenkin tahallani väärin. Se, mitä minulta puuttuu on sisäpiirin tieto siitä, kuinka rankaksi elämä voikaan muodostua silloin, kun televisiota ei voi pitää seurana päällä kuin aina vaan joskus ja välillä.
Kuulostaa todelliselta haasteelta, vaikka olenkin pärjännyt jo toistakymmentä vuotta kokonaan ilman.
Siinäpä se. Helppo on puhua, jos televisio ei lukeudu omiin tuttaviin. Pysyä nyt ihan hiljaa vaan ja hyväksyä se, että jos äiti ei saa pitää tuttua ja turvallista tekijää elämässään, tulee mieli murheelliseksi. Sehän se on pahinta lapsenkin kannalta. Äiti, joka itkee iltapäivän pelijuontajien ikäväänsä kuvakirjan sivuille. Jos itselleni koskaan mistään television taustaväninään verrattavasta asiasta tulee mielenterveyteeni välittömästi vaikuttava tekijä, pyydän, steriloikaa minut välittömästi ja varmuuden vuoksi myös mieheni.
No tuo oli kyllä julmaa. Kohtuutonta. Että nyt ollaan tekemässä äitiydestä suoritusta, joka syö sisäänsä kaiken muun elämän. Jos muu elämä viittaa kyvyttömyyteen painaa muovista nappia muutaman tunnin välein, niin sen lapsi tullessaan tulee epäilemättä syömään. Ja paljon muutakin, luulisin.
Eikä yhtään sillä, että pitäisin muovista laatikkoa yksinomaisena syyllisenä moniin, tai edes suuriin, ongelmiin. Niin pientä monen muun suositeltavan rinnalla, joiden ääneenlausumista on suomalaisen kasvatuspsykologin parempi olla edes suunnittelematta, mikäli mielii säilyttää keskusteluyhteyden vanhempiin, joiden asiallisen ajattelun punainen luurinäppäin on jo ennestään kulunut tunnistamattomaksi. Tällaista muuta voisi edustaa esimerkiksi perusteltu näkemys siitä, että turvallisen kiintymyssuhteen kehittymisen kannalta optimaalista olisi, jos lasta ei tarvitsisi laittaa, nykyisten ryhmäkkokojen vallitessa, päiväkotiin alle kolmivuotiaana.
Sika sitoo naisen kotiin. Estää naista etenemästä työelämässä ja perhettä maksamasta asuntolainansa. Se ei ymmärrä, ettei naisen identiteetti voi liiaksi kiertyä äitiyden ympärille. Siitä seuraa surua suunnilleen kaikille.
Aivan kuin lapsilla olisi oikeasti vain vanhempi.
Sinäpä sen sanoit, senkin sydämetön. Yksinhuoltajat. Yrität sanoa, ettei yksinhuoltaja voi kasvattaa kuin kaistapäitä. Että yksinhuoltajaperheen onni on oleellisesti ohuempaa.
Nimenomaan. Puhu mitä hyvänsä yleisellä tasolla ja ihanteiden tarpeellisesta näkökulmasta, sanomisesi yksityistetään ja suomitaan suovaitsemattomiksi realismiryöpyllä.
Miksi onkaan niin helppo hyväksyä lausunto siitä, että olisipa hieno homma, jos kaikki lajittelisivat biojätteensä. Gulp, enpä ole tullut ajatelleeksi. En silti koe identiteettiäni uhatuksi tai elettyä elämääni vääräksi. Ostan biojätepussea ja heitän jatkossa niihin omenankarat ja kurkunpäät. Aina en jaksa. Nukun yöni silti hyvin, enkä kirjoita vihaista postia YTV:lle elämääni puuttumisesta niiden ruskeiden muoviastioiden kautta, jotka aina roskakatoksessa käydessäni muistuttavat minua siitä, etten ole erheetön ja toiset saattavat olla erheettömämpiä.
Vanhemmuus on epäilemättä haastavaa. Kannattaako siitä tehdä entistä haastavampaa kuvittelemalla, että kaikessa olevan kyse, jos ei minusta, niin minusta nyt ainakin? Että minä varmaan olen taas väärä ja en tasan muuten ole! Olen tavannut ihan oikean isän, joka vastasi pojalleen tämän kertoessa kokeneensa lapsuutensa toisinaan turvattomaksi, että "Ei se ollut, sinusta vain tuntui siltä."
(Kirjoittaja kannattaa päivähoidon tarjoamista kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat hoitoa halukkaita hankkimaan, ja lisäksi monille lapsille, joiden vanhemmat eivät ole haluaisi hoidattaa lapsiaan. Päiväkoti voi olla se parempi koti.)
Tunnisteet:
asiantuntijuudesta,
kasvatuksesta,
lapsista,
vanhemmuudesta
torstai 23. lokakuuta 2008
Kerran kurjuutenne vaihtuu kurahousuihin
Ihmiset ympärilla kantavat lasta. Sisällään tai ulkopuolellaan. Kaverille toista, serkulle esikoista, miehen sukuun kaksin verroin lisää joukkoa iloista.
Olen matalalennoillani miettinytkin monesti, että mitäpä siitä, jos en saakaan pyyteetöntä rakkautta, ansaitsemaani arvostusta tai inastakaan ihailua osakseni? Mitäpä silläkään on varsinaisesti väliä, jos en päiväkausiin vaihda sanaakaan yhdenkään talouteeni kuulumattoman kanssa, poislukien työnsä puolesta puhuvat?
Sillä, jos tilanne käy kestämättömäksi, voin aina synnyttää itselleni seuraa, joka pysyy lojaalina vuosikaupalla, ja mikäli onnea on, jopa vuosikymmeniä. Samalla saan myös viettää taivaallisia välivuosia videovuokraamon läpikatselun merkeissä, sillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden villinkortin aion todellakin esittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Vilkas lapseni näet kaipaa jo kehdossa hoivaajaansa henkisesti väsyttävän määrän virikkeitä. Ja töihin meno ei päivähoidosta huolimatta tule kysymykseen, sillä tilanteen väärintulkinnan vaara olisi olemassa. En tarjoa uudelle elämälle edellytyksiä vain saadakseni kuulla kuuluvani niiden luonnonvastaisten äitien joukkoon, jotka setelinkuvat silmissään kiikuttavat killinsä kokopäivähoitoon, vaikka vauveleiden ikää lasketaan vielä kuukausissa.
Kenties kaikkein kivointa lienee kuitenkin se, että voi viimein liittyä lapsettomien loputonta itsekkyyttä laumainnolla kauhistelevien kuoroon, mikä tulee toisten virheitä väsymättä analysoivalle rikkiviisaalle mielelleni tuottamaan epäilemättä suurta iloa.
Olen matalalennoillani miettinytkin monesti, että mitäpä siitä, jos en saakaan pyyteetöntä rakkautta, ansaitsemaani arvostusta tai inastakaan ihailua osakseni? Mitäpä silläkään on varsinaisesti väliä, jos en päiväkausiin vaihda sanaakaan yhdenkään talouteeni kuulumattoman kanssa, poislukien työnsä puolesta puhuvat?
Sillä, jos tilanne käy kestämättömäksi, voin aina synnyttää itselleni seuraa, joka pysyy lojaalina vuosikaupalla, ja mikäli onnea on, jopa vuosikymmeniä. Samalla saan myös viettää taivaallisia välivuosia videovuokraamon läpikatselun merkeissä, sillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden villinkortin aion todellakin esittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Vilkas lapseni näet kaipaa jo kehdossa hoivaajaansa henkisesti väsyttävän määrän virikkeitä. Ja töihin meno ei päivähoidosta huolimatta tule kysymykseen, sillä tilanteen väärintulkinnan vaara olisi olemassa. En tarjoa uudelle elämälle edellytyksiä vain saadakseni kuulla kuuluvani niiden luonnonvastaisten äitien joukkoon, jotka setelinkuvat silmissään kiikuttavat killinsä kokopäivähoitoon, vaikka vauveleiden ikää lasketaan vielä kuukausissa.
Kenties kaikkein kivointa lienee kuitenkin se, että voi viimein liittyä lapsettomien loputonta itsekkyyttä laumainnolla kauhistelevien kuoroon, mikä tulee toisten virheitä väsymättä analysoivalle rikkiviisaalle mielelleni tuottamaan epäilemättä suurta iloa.
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Nukkaposkinuhaan, oireiden ilmetessä.
Sekin on jonkun lapsi. Silläkin on äitinsä. Pieni punertavatukkainen pallero.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan
Jos koskaan kukaan erehtyy missään mainitsemaan samassa lauseessa sanat "lapsi" ja "tehdä", saa pian kuulla, että...
Niin, mitä sitä oikeastaan saa hokemassa kuulla? Että lapsi on elämän tai Jumalan lahja, armosta annettu, ei ihmisen - vaan ihmistä monin verroin suuremman - suoma.
Asialla on kyllä tuokin puoli, mutta niin on tämäkin: Kun ehkäisy jätetään pois (joka on ihan hyvinkin aktiivista tekemättä jättämistä), on mitä todennäköisintä, että seuraavan vuoden kuluessa, kun tehdään tunnetuja tekoja, siittiö kohtaa munasolun sen hedelmöittäen. Ja siitähän seuraa sitten monenlaista. Kuten kiinnittymistä ja jakautumista ja sen sellaista. Miten mystistä. Lapsi vain saatiin, ja mitään ei tehty.
Toisinaan kohtaamiset, kiinnittymiset ja jakautumiset jäävät tyystin välistä. Silloin kalenteriin merkitään otollisia päiviä, mittaillaan pissan lämpötiloja ja käväistään lääkäriltä saamassa pillereitä, ei e- vaan joo-pillereitä. Seuraavaksi tutkitaan ja analysoidaan ja kuullaan uutisia ja vaihdetaan pillerit entistä ehompiin ja todetaan, että parempi oikeastaan sittenkin hoitaa se hedelmöitys etukäteen. Ensimmäisellä kerralla epäonnistutaan kokonaan, seuraavalla puoliksi, mutta lopulta kuitenkin avataan kupera vatsa ja kahmaistaan ennenaikainen lapsi keskoskaappiin. Siinä kekaraa kumihanskalla silitellessä saattaa olla olo, että lasta ei oikein millään saatu, se todellakin tehtiin.
Niin, mitä sitä oikeastaan saa hokemassa kuulla? Että lapsi on elämän tai Jumalan lahja, armosta annettu, ei ihmisen - vaan ihmistä monin verroin suuremman - suoma.
Asialla on kyllä tuokin puoli, mutta niin on tämäkin: Kun ehkäisy jätetään pois (joka on ihan hyvinkin aktiivista tekemättä jättämistä), on mitä todennäköisintä, että seuraavan vuoden kuluessa, kun tehdään tunnetuja tekoja, siittiö kohtaa munasolun sen hedelmöittäen. Ja siitähän seuraa sitten monenlaista. Kuten kiinnittymistä ja jakautumista ja sen sellaista. Miten mystistä. Lapsi vain saatiin, ja mitään ei tehty.
Toisinaan kohtaamiset, kiinnittymiset ja jakautumiset jäävät tyystin välistä. Silloin kalenteriin merkitään otollisia päiviä, mittaillaan pissan lämpötiloja ja käväistään lääkäriltä saamassa pillereitä, ei e- vaan joo-pillereitä. Seuraavaksi tutkitaan ja analysoidaan ja kuullaan uutisia ja vaihdetaan pillerit entistä ehompiin ja todetaan, että parempi oikeastaan sittenkin hoitaa se hedelmöitys etukäteen. Ensimmäisellä kerralla epäonnistutaan kokonaan, seuraavalla puoliksi, mutta lopulta kuitenkin avataan kupera vatsa ja kahmaistaan ennenaikainen lapsi keskoskaappiin. Siinä kekaraa kumihanskalla silitellessä saattaa olla olo, että lasta ei oikein millään saatu, se todellakin tehtiin.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
lapsista,
mystifioinnista
Maailman terveimmät lapset
Ajankohtaiset asiaohjelmat yltävät poikkeuksetta huvittamaan enemmän kuin varta vasten- hauskakuudet. Säännöllisin väliajoin televisiolupansa maksaneiden varoilla paneudutaan Neuvostoliiton(!) ja DDR(!):n aikaisiin vakoilu(!)vyyhteihin. Peitetyt silmät, muunneltu ääni, mustatut tekstipätkät, kasvoton haastateltava, hiostava taustamusiikki, arkiston käytävät, huolestunut otsan uurre, vakavuuden läsnäolo.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
jakautuvasta kansasta,
köyhyydestä,
lapsista,
mediasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)