Näytetään tekstit, joissa on tunniste tyttöydestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tyttöydestä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. joulukuuta 2008

Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)

Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.

Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.

Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.

Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.

Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.

(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Elämänkoulussa, kirjaimellisesti

Olen joskus, aina ja toisinaan harkinnut vakavasti puoluetoimintaa. Mutta lopulta keksin kuitenkin saman toimmettomuuden tekosyyn, joka on ikuisesti yhtä vakuuttava. Kaikissa puolueissa on ihan liikaa nahkeakielisiä nousukkaita, avainhenkilöiden hännystelijöitä ja suurempiin sumeilematta suuntaavia, jotka kyllä tajuavat hävetä, mutta eivät silti sitä tee. Röyhkeää röyhkeyttä. Sitä on ollut vaikea sietää sitten syntymän.

Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.

Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.

Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.

Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)

Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.

Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.

tiistai 30. syyskuuta 2008

aivoni tarvitsevat minua.

1990, syyspuoli.

Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.

Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.

Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.

Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.

Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...