Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.
Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.
Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.
Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.
Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.
(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuolieroista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuolieroista. Näytä kaikki tekstit
perjantai 12. joulukuuta 2008
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Varmanpäälle värien kanssa
Tuossa alkusyksyn sydämellä mies ostaa sattumalta jotakin lapselle tarkoitettua. Kommentoin, että tämäpä saattaa hyvin käydä sitten sille toukokuussa syntyvälle. Mies tuijottaa ja valahtaa kalpekasi. Ottaa tukensa keittiön työtasosta. Oivallan, ettei hän vielä liene kuullut uusimpia lähisuvun uutisia.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
Tunnisteet:
kuolemasta,
lapsista,
myyteistä,
sukupuolieroista,
vaatteista
perjantai 7. marraskuuta 2008
Nomen est omen. Nimeni on omani.
Ilmaisu pohjautuu Plautuksen näytelmään Persa. Orja opastaa isäntäänsä ostamaan uuden orjan, jonka nimi Lucris lupaa hyvää. Muistuttaahan se kovin sanaa lucrum, kauppavoitto.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
Tunnisteet:
epäjohdonmukaisuudesta,
erilaisuudesta,
identiteetistä,
naisista,
nimestä,
perheestä,
sukupuolieroista,
vaimoudesta
maanantai 3. marraskuuta 2008
Matkailu avartaa kaula-aukkoa
Kävin ulkomailla. Siellä onnenpyörätytöllä oli törrötissit. Aika avointa. Miehiä miellytetään suoraan, eikä mutkan kautta kanalasta, kuten kotimaisesti on tapana. Voittaako hallittua huoraus sisarkateuden? Tyylikkääksi kehaisun kekkereissä voi kenties olla kivaan, mutta valtaa saattaa sittenkin liikkua enemmän siellä, missä paisutellaan housunetumuksia. Muistakaapa Johanna, josta on eräässäkin lehdessä parhaillaan ihan kelpo juttu, jonka jutun äärellä voipi mietiskellä, että onkohan enemmän naisasialla se, joka on elämäntapatyrkky (ihan ilman kenenkään lupaa) vai se, joka kertoo sille tyrkylle, että et sä oikeesti kaunis ole. Aidon kauneuden kunniaksi leikkailenkin tässä, miestäni kotiin saapuvaksi odotellessa, vähäeleisiin - mutta kaikkea muuta kuin tylsiin(!) - merkkivaatteisiini suurempia suita D-rapun asukkaiden astella. Samalla suunnittelen lanseeravani Roosa huulipuna-kampanjan jakaakseni tukiaisia kaikille, jotka koettelevat esteettisen suvaitsevaisuutemme sisäsiittoisia rajoja.
Tunnisteet:
mediasta,
naiseudesta,
objektiudesta,
sukupuolieroista,
ulkonäkövaateista
lauantai 4. lokakuuta 2008
Koti kullan kallis, -työ kullan kontolla
Vanhenemistani muistetaan pinssillä, jossa kuvataan maailmanhistorian toiseksi vanhinta ammattia. Kahvinkeittäjä. Kiitän kaikkia kahvia nurkumatta keittäneitä naisia siitä, että on jotakin taisteltavaa.
Sen, joka ei pidä kotitöistä, on parempi valita elämä ilman kahvia. Muusta seuraa homehtuneita puruja sekä vastoinkäymisistä virallisesti, ja todistetusti, varoitetun jälkienselvittelijän väsynyttä väninää. Espressokeittimet ja maidonvaahdottimet. Käyttääkö niitä todella joku, joka tekee elämässään muutakin? Sama kysymys kilahtaa aina sitruspusertimen, kuorimaveitsen, silitysraudan, raastelingon ja surullisen monen muunkin koneen ja käyttöesineeseen kovaan kuoreen.
Jos sattuu näkemään tilanteen juurikin näin - ja samalla olemaan nainen - puhellaan kääntöpuolella laiskanpulskeudesta ja pikkaisesta saamattomuudesta. Niin suuria sanoja, kuin laiska ja saamaton pelkiltään, ei naisesta käytetä. Vähätellen jaksetaan vielä toivoa parasta, parantumista.
Suurpiirteisen (oikeastaan lähes piirteettömän) naisen miespuolista puolisoa oma äiti muistaa hymähtävissä mietteissään säälien. Se nainen, sellainen. Ei useinkaan siviilisäädyn mukaan vaimo, vaan nainen. Ja naisen mummi kysyy puhelimessa, että kai sinä sentään illalla ruokaa laitat.
Mies, joka välttää kotityöt, on mies. Naisena hänellä vaimo. E-sana jääköön mainitsematta, vaikka se edelleen käytössä laajalti onkin.
Yleisestä miehestä erityiseen. Mies on väsynyt hoitamattomaan kotitalouteen. Hänen sisäinen maailmansa etsii itseään silloin kun ulkoinen tekee täsmälleen sitä samaa. Etsintä helpottaa kuulemma heti, kun ulkoinen järjestäytyy. Onnekasta. Oma sisäiseni hakee ja hakee jatkuvasti. Täysin ja kokonaan riippumatta ulkoisesta. Olen jopa erehtynyt luulemaan elämän vain olevan suunnilleen sellaista.
Miksi siis pitäisi pistää tikkunsa ristiin vain, jotta toisen tuska helpottaisi ja omani lisääntyisi joutuessani suorittamaan tekoja, joiden äärellä kaikki voimavarani huutavat hupenevansa hetkessä. Agapeni ei ole toistaiseksi edennyt vaaditun valinnan vaatimalle tasolle. Toistaisen pituudeksi ei voi kukaan lyhyyttä luvata.
Boheemi? Siis siksikö että keskityn siihen, mistä haluaisin elämässäni olevan kyse. Moni (mies) saa tehdä niin ihan ilman erityisnimitystä.
Sen, joka ei pidä kotitöistä, on parempi valita elämä ilman kahvia. Muusta seuraa homehtuneita puruja sekä vastoinkäymisistä virallisesti, ja todistetusti, varoitetun jälkienselvittelijän väsynyttä väninää. Espressokeittimet ja maidonvaahdottimet. Käyttääkö niitä todella joku, joka tekee elämässään muutakin? Sama kysymys kilahtaa aina sitruspusertimen, kuorimaveitsen, silitysraudan, raastelingon ja surullisen monen muunkin koneen ja käyttöesineeseen kovaan kuoreen.
Jos sattuu näkemään tilanteen juurikin näin - ja samalla olemaan nainen - puhellaan kääntöpuolella laiskanpulskeudesta ja pikkaisesta saamattomuudesta. Niin suuria sanoja, kuin laiska ja saamaton pelkiltään, ei naisesta käytetä. Vähätellen jaksetaan vielä toivoa parasta, parantumista.
Suurpiirteisen (oikeastaan lähes piirteettömän) naisen miespuolista puolisoa oma äiti muistaa hymähtävissä mietteissään säälien. Se nainen, sellainen. Ei useinkaan siviilisäädyn mukaan vaimo, vaan nainen. Ja naisen mummi kysyy puhelimessa, että kai sinä sentään illalla ruokaa laitat.
Mies, joka välttää kotityöt, on mies. Naisena hänellä vaimo. E-sana jääköön mainitsematta, vaikka se edelleen käytössä laajalti onkin.
Yleisestä miehestä erityiseen. Mies on väsynyt hoitamattomaan kotitalouteen. Hänen sisäinen maailmansa etsii itseään silloin kun ulkoinen tekee täsmälleen sitä samaa. Etsintä helpottaa kuulemma heti, kun ulkoinen järjestäytyy. Onnekasta. Oma sisäiseni hakee ja hakee jatkuvasti. Täysin ja kokonaan riippumatta ulkoisesta. Olen jopa erehtynyt luulemaan elämän vain olevan suunnilleen sellaista.
Miksi siis pitäisi pistää tikkunsa ristiin vain, jotta toisen tuska helpottaisi ja omani lisääntyisi joutuessani suorittamaan tekoja, joiden äärellä kaikki voimavarani huutavat hupenevansa hetkessä. Agapeni ei ole toistaiseksi edennyt vaaditun valinnan vaatimalle tasolle. Toistaisen pituudeksi ei voi kukaan lyhyyttä luvata.
Boheemi? Siis siksikö että keskityn siihen, mistä haluaisin elämässäni olevan kyse. Moni (mies) saa tehdä niin ihan ilman erityisnimitystä.
Tunnisteet:
arjesta,
mieheydestä,
naiseudesta,
sukupuolieroista,
tasa-arvottomuudesta
tiistai 30. syyskuuta 2008
aivoni tarvitsevat minua.
1990, syyspuoli.
Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.
Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.
Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.
Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.
Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...
Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.
Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.
Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.
Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.
Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Naisen manuaali
"Näin takaat orgasmin naisellesi"
IS 23.09.2008 07:30
"Kun päämäärä on antaa naiselle naisen orgasmi, ei pikku vinkeistä ole koskaan haittaa. Nykymies tuntee laukeamisen lähtökohdat: seksi on tunnetta ja aivot ovat ihmisen suurin erogeeninen alue. Mutta muutakin tarvitaan. Seksiterapeutti Kari Heusala listasi vinkit:"
Kari, olenkohan tähän mennessä saanut vain miehen orgasmeja, kun nuo "naiselle naisen orgasmi"-ohjeesi eivät putoa oikein ollenkaan? En muuten menisi vannomaan, etteikö "pikku vinkeistä" olisi koskaan haittaa.
Mies tietää siis laukeamisen lähtökohdat: Tunne. Kaikkihan on naisille silkkaa tunnetta. (Tunnettu tosiasia!) Miksei siis seksikin. Miehelle seksi ei lähtökohtaisesti ole sama asia. Näyttäisihän seksin (tai naisen seksin) tunnistaminen tunteeksi edellyttävän erityistä esoteerista tietoa, jonka miehen kehittynein muoto, "nykymies" ainoana on saavuttanut.
"Rentoutuminen:- Mielessä ei saa olla mitään häiriötekijöitä. Naiselle pitää antaa edes pieni hetki omaa aikaa. - Kerro että rakastat häntä. Ja muista hieronta!"
Naisen pieni oma hetki. Naisen pienet ilot ja nautinnot. Pieni, pieni nainen. Nainen myhäilemässä pienesti miehen hieroskellessa. Mekaaninen rakkaudentunnustus ennen yhdyntää? Ehdottomasti. Hieronta? Henkilökohtaisesti en niin välitä. Asiaan.
"Esileikki:Naista pitää hyväillä kokonaisvaltaisesti eikä rynnätä suin päin rintoihin tai sukuelimiin. -Yhdyntävalmiuden tietää lukemalla naisen kehon reaktioita, tai sitten selvästi kysymällä naiselta asiaa."
Entä saako nainen, Kari, jättää kokonaisvaltaiset hyväilyt väliin ja "rynnätä" suoraan sukuelimiin? Sehän tässä kiinnostaisi.
"Seksin rytmitys:- Tosinaan nainen pitää rajuista ja syvistä työnnöistä, toisinaan taas hitaista työnnöistä. Eli riippuu naisen olotilasta ja mieltymyksistä. - Hyvä nyrkkisääntö on aloittaa hiljaisella tempolla ja nopeuttaa tempoa naisen lähestyessä orgasmia. Työntöjen syvyyttä on myös hyvä vaihdella."
Toisinaan sitä tykkää jostakin, toisinaan jostakin muusta. Miettikääpä miehet tätä. Te, jotka tykkäätte aina vain ihan samoista asioista. Autot ja naiset ja sitä rataa.
"Suu ja kädet- Suulla ja käsin suoritetulla stimulaatiolla naiset saavat kaikkein helpoiten orgasmin. - Myös nännien stimulaatio yhdynnän aikana lisää naisen kiihottumista ja valmistaahelpommin orgasmiin."
Oli jutussa siis asiaakin. Suu ja kädet.
Miten ylipäänsä kukaan, ja erityisesti seksiterapeutti, voi edelleen kuvitella maailmassa olevan suunnilleen kahdenlaisia ihmisiä? Niitä, jotka ovat niin käsittämättömän vaikeita käsiteltäviä, että vinkkien ja "kehon reaktioiden" seuraamisen lisäksi saatta jopa joutua "selvästi kysymään" että mistäpä tykkäsit. Ja sitten on nämä, jotka eivät konsultteja tai kyselyjä kaipaa. Tietty määrä mekaanista työntöä ja puuh.
Jos naisen häveliäisyys on sillä asteella, ettei sille ihmiselle, joka huohottaa korvaan voi ihan omasta aloitteestaan kertoa, että menikö pieleen vai jäikö huippuhekumana mieleen, niin kannattaa ihan jo omankin nautinnon nimissä harkita käsityöläisen uraa. Mitäpä sitten vaikka olisi niinkin kiusallista, että pitäisi tuijottaa seinää, kaarrella, kakellella ja vaihtaa väriä? Harvempi kumppani päättänee, että toi nyt oli niin heikko tarve-esitys, että eiköhän keitetä vaan ne kahvit.
Siis kommunikoikaa ja kiertäkää kaukaa kategorisoivat konsultit! Nautinnot, ottakaa ja lisääntykää! Ja ihmiset, täyttäkää maa oikeilla orgasmeilla, ihmisen orgasmeilla!
IS 23.09.2008 07:30
"Kun päämäärä on antaa naiselle naisen orgasmi, ei pikku vinkeistä ole koskaan haittaa. Nykymies tuntee laukeamisen lähtökohdat: seksi on tunnetta ja aivot ovat ihmisen suurin erogeeninen alue. Mutta muutakin tarvitaan. Seksiterapeutti Kari Heusala listasi vinkit:"
Kari, olenkohan tähän mennessä saanut vain miehen orgasmeja, kun nuo "naiselle naisen orgasmi"-ohjeesi eivät putoa oikein ollenkaan? En muuten menisi vannomaan, etteikö "pikku vinkeistä" olisi koskaan haittaa.
Mies tietää siis laukeamisen lähtökohdat: Tunne. Kaikkihan on naisille silkkaa tunnetta. (Tunnettu tosiasia!) Miksei siis seksikin. Miehelle seksi ei lähtökohtaisesti ole sama asia. Näyttäisihän seksin (tai naisen seksin) tunnistaminen tunteeksi edellyttävän erityistä esoteerista tietoa, jonka miehen kehittynein muoto, "nykymies" ainoana on saavuttanut.
"Rentoutuminen:- Mielessä ei saa olla mitään häiriötekijöitä. Naiselle pitää antaa edes pieni hetki omaa aikaa. - Kerro että rakastat häntä. Ja muista hieronta!"
Naisen pieni oma hetki. Naisen pienet ilot ja nautinnot. Pieni, pieni nainen. Nainen myhäilemässä pienesti miehen hieroskellessa. Mekaaninen rakkaudentunnustus ennen yhdyntää? Ehdottomasti. Hieronta? Henkilökohtaisesti en niin välitä. Asiaan.
"Esileikki:Naista pitää hyväillä kokonaisvaltaisesti eikä rynnätä suin päin rintoihin tai sukuelimiin. -Yhdyntävalmiuden tietää lukemalla naisen kehon reaktioita, tai sitten selvästi kysymällä naiselta asiaa."
Entä saako nainen, Kari, jättää kokonaisvaltaiset hyväilyt väliin ja "rynnätä" suoraan sukuelimiin? Sehän tässä kiinnostaisi.
"Seksin rytmitys:- Tosinaan nainen pitää rajuista ja syvistä työnnöistä, toisinaan taas hitaista työnnöistä. Eli riippuu naisen olotilasta ja mieltymyksistä. - Hyvä nyrkkisääntö on aloittaa hiljaisella tempolla ja nopeuttaa tempoa naisen lähestyessä orgasmia. Työntöjen syvyyttä on myös hyvä vaihdella."
Toisinaan sitä tykkää jostakin, toisinaan jostakin muusta. Miettikääpä miehet tätä. Te, jotka tykkäätte aina vain ihan samoista asioista. Autot ja naiset ja sitä rataa.
"Suu ja kädet- Suulla ja käsin suoritetulla stimulaatiolla naiset saavat kaikkein helpoiten orgasmin. - Myös nännien stimulaatio yhdynnän aikana lisää naisen kiihottumista ja valmistaahelpommin orgasmiin."
Oli jutussa siis asiaakin. Suu ja kädet.
Miten ylipäänsä kukaan, ja erityisesti seksiterapeutti, voi edelleen kuvitella maailmassa olevan suunnilleen kahdenlaisia ihmisiä? Niitä, jotka ovat niin käsittämättömän vaikeita käsiteltäviä, että vinkkien ja "kehon reaktioiden" seuraamisen lisäksi saatta jopa joutua "selvästi kysymään" että mistäpä tykkäsit. Ja sitten on nämä, jotka eivät konsultteja tai kyselyjä kaipaa. Tietty määrä mekaanista työntöä ja puuh.
Jos naisen häveliäisyys on sillä asteella, ettei sille ihmiselle, joka huohottaa korvaan voi ihan omasta aloitteestaan kertoa, että menikö pieleen vai jäikö huippuhekumana mieleen, niin kannattaa ihan jo omankin nautinnon nimissä harkita käsityöläisen uraa. Mitäpä sitten vaikka olisi niinkin kiusallista, että pitäisi tuijottaa seinää, kaarrella, kakellella ja vaihtaa väriä? Harvempi kumppani päättänee, että toi nyt oli niin heikko tarve-esitys, että eiköhän keitetä vaan ne kahvit.
Siis kommunikoikaa ja kiertäkää kaukaa kategorisoivat konsultit! Nautinnot, ottakaa ja lisääntykää! Ja ihmiset, täyttäkää maa oikeilla orgasmeilla, ihmisen orgasmeilla!
Tunnisteet:
häveliäisyydestä,
miehistä,
naisista,
seksistä,
sukupuolieroista
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)