Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaudesta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Keväinen kaksipiippuisuus

Asutamme nykyisin kahta osoitetta. Ja silti on suhde. Se on viikot vierailla mailla. Vai olenko se sittenkin minä? Puhelimessa sanotaan asioita, joista puhuttiin viimeksi yli viisi vuotta sitten. Aikana armeija.

Yksiön ovettomassa tilassa se salpasi toisinaan hengen, mutta sen saman yksiön yksinäisyydessä hyperventiloin pelkästä taustahöperöinnin puutteesta.

Ratkaisu lienee kaksisataa kilometriä pohjoisessa ja kahdessa huoneessa. Ei tarvitsisi sen enää soittaa kitaraa vessassa.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Kirottuna kulkenut

"Lapset ja lapsen lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista."
2. Moos. 34:7

Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.

Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?

Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.

Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.

Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31

Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.

Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.

En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.

Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.

Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.

Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.

Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.

Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.

En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.

Hurjaa ja hullunkurista - eli laulettavaksi tarkoitettu tilaustyö

Elämä on meille karkkipussin suu,
kirjopyykin tuoksua ja saarnimetsän puu.
Sinä olet siinä ja kukapas muu,
kainalosi kuopassa hikeenkin ihastuu.
Siksipä meille tapahtua voi
alennuspullaa ja ruokopilli soi.
Paikka kun sisässäsi minulle on,
paikka johon suljet silloin kun oon mahdoton.

Tiesin nähdessäni sinut kello kahdeksan,
on riisi kypsynyt.
Nauroit saadessasi ainokaisen haarukan,
et koskaan lähtenyt.

Katsoo hän silmiin kun nauraa ja itkee,
rohkea rakkaani on

Elämä on meille liian ihanaa,
vaarallista, jännittävää joskus satuttaa.
Sinä siinä vielä ja kukapas muu,
partakarvoissasi kaikki pelko unohtuu.
Siksi voi meille tapahtua taas
haaksirikko-Robinson ja kaikki ahdistaa,
sinut kun tahdon kuuhun ampua,
raketilla hakea ja soittaa rumpua.

On haarukoita kaks.

Tiesin silmistäsi silloin kello kuinkavaan,
on mennyt viimeinen,
bussi ja siihen et ennätä koskaan,
kiitäköön kauaksi pois

Elämä on meille räntää ja maa,
ilmaisnäyte kuoressa kun posti kolahtaa.
Sinä olet siinä, huippua on näin,
pakkomielteisesti oomme toisiamme päin.
Siksipä meille tapahtua saa
vauvoja viisi ja runoiltamaa.
Uurre jos kädessäsi minulle on,
elämäni vaarallinen mutta peloton.


Lähtökohtamielikuviksi tarjottiin rakastumista, Paulan ja Miran molempia puolia ja kahta Palnan tyttäret-ajatusta, joista toinen oli jo aiemmin kohkattu Devin toteamus elämästä, joka on "ihanaa", "vaarallista" ja "ei sanaakaan". Myös käskettiin pitää mielessä Magi Viljasen (äiti) kuvaus siitä, kuinka hän ei ensinkään pelännyt passiiviseksi määritellyn tyttärensä surua, koska tiesi voittavansa sen.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Elävää kuvaa vanhemmuudesta, joka muistaa mitä on elämä

Jos koskaan tulen isäksi, haluaisin olla pelokas mutta tyyni, asemastaan turvallisen tietoinen ja silti niin läpeensä lämmin John Cusack nörttilaseissaan, joita ei ole aikanaan ostettu siksi, että ne ovat viidentoista vuoden kuluttua muotia.

Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.

Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Alepa kiinni -päivänä

Iskäni on vanhan liiton patriarkka. Ei rakasta puheella tai kosketuksella, vaan teolla ja tavaralla. Halaa kituliaasti korkeintaan silloin, kun joku kekaroista onnistuu saamaan valkoisen lippalakin. Eikä sekään osu omalle kohdalle kuin kerran elämässä.

Mutta, kun ohimennen mainitsen, että kännykkä on ollut huonona, niin taas tavatessa sillä on toimiva tilalle tunkea. Ja kerran puhelin, että ois sellainen kulmapöytä keittiössä kiva. Ja kulmapöydänhän siis iskäni väsäsi. Ei se hieno ollut, mutta en ole onneksi minäkään.

Ollaan kerran tapeltukin. Se sanoi, ettei pidä minusta, mutta rakastaa silti. Niin minäkin.

torstai 6. marraskuuta 2008

Oppimispäiväkirja 2: "Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää."

Pikemmin kuin syyllisyydestä, puhumme häpeästä.

Syyllisyys liittynee tekoon, ajatukseen ja tunteeseen - siihen, minkä pidämme itsellämme. Häpeä kasvaa tekojen, ajatusten ja tunteiden julkitulosta - määritelmistä, jotka meistä tehdään, ja joilla on suora yhteys siihen osaan identiteettiämme, joka tutkii itseämme ulkopuoleltamme, siis olemiseemme nähtynä. Kannan kenties syyllisyyttä siitä, että petin puolisoani. Mutta häpeän sitä, että jäädessäni kiinni tulin viiteryhmääni nähden epätoivottavalla tavalla määritellyksi. Pettäjä.
On mielestäni ok lähetellä sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle. Siitä en syyllisty. Hävettää kuitenkin, jos tulen julkijulistetuksi ministerismieheksi, joka lähettää sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle.

Näettäväksi tarkoitetun olemisen ensisijaisuus on kenties väistämätöntä ajassa, jossa olemme vastuussa yhteisömme hyvän sijasta lähinnä omasta onnistumisestamme. Ennenkuulumaton onkin tarpeemme kertoa mahdollisimman monille toisille elämän mittaisia nuotiotarinoita siitä, keitä olemme, ja keitä varsinkaan emme ole. Kun sitten joku juonikas astuu rinkiin ja kiristää ilmapiirin kertomalla minusta tarinan, joka ei millään pidä yhtä sen ikioman seikkaperäisen sepitelmäni kanssa, sen, jonka parissa olen puhtinini, aikani ja rahani kuluttanut, niin totta ihmeessä kiusaannuttaa. Hävettää.
Todelliset teot, tunteet ja ajatukset esiintyvätkin tarinoidemme maailmassa korkeintaan luomustamme tukevina todistusaineistoina, joiden julkisuutta kiihkeästi kontrolloimme. Kontrolli kuitenkin pettää, kun aineistoihimme pääsee käsiksi joku, johon auktoriteettimme ei yletäkään. Taas hävettää.
Hyvin vähän välitämme siitä, onko yksityisen olemisemme (teot, ajatukset, tunteet) kokonaisuudella mitään yhteyttä tarinoidemme olemisen kokonaisuuteen (julkiset teot, ajatukset ja tunteet). Ja niin sisustuslehti sinfonioi ja Kallion keskiluokkaistuessaan kälättää, Roosa nauha rokkaa ja Toisenlainen lahja torvea soittaa, lääkiksen pääsykoejonossa lällätellään ja lehden kannessa leperrellään, merkkilaukku mekastaa ja muotiblogi musisoi, magein maailmankatsomus marakassia heiluttaa ja ne oikeat korkeakirjat kilisyttävät triangelia. Niin edelleen. Tahdomme soittaa musiikkia ja pitää ääntä, julkisesti julkiolla. Emme siksi, että nauttisimme soittamisesta, vaan siksi, että nautimme siitä, kun soittomme kuullaan ja kuulemisesta kuiskutellaan ihailevasti. Jos menee buranaksi, hävettää.

Päivittäin pohdituttaa, mitä milläkin valinnallani lopulta valitsen. Häpeän ja ihailun (yhteisön määrittelemä funktionaalinen hyvä) trapetsin vai syyllisyyden ja jaetun oikean (yhteisön määrittelemä moraalinen hyvän) hiljaisemman tien? Ollako vai ollako? On siinä eronsa. Markku Heikkinen, hieno, ja sitä patsi myös viisas, mies kirjoittelikin osuvasti viimeisimmässä K&K:ssa. "Tänään peltoaukeiden pakettitaloissa janotaan menestystä, eikä ihmisellä ole aikaa olemassaoloon. Ennen pitkää ristikkäisviestintä virtahepojen olohuoneessa sairastuttaa perheen. Vie aikaa ja terapiakäyntien muodossa rahaa ennen kuin aikuiseksi venähtänyt lapsi oppii hiljaileen ymmärtämään, mitä toisen ihmisen lähellä lepääminen, toiseen luottaminen olisi voinut olla. Rakkaus on jotain hyvin ankaraa. Totuuteen pyrkivää."

Se alkuperäinen virtahepomies puheli eilen telkkarissa siitä, että ei ole ollenkaan hyvä, jos oleminen korvautuu olemisella vaikutuksen tekemiseksi.
Niin, oleminen tuossa ensinnä mainitussa mielessähän on sekin, rakkauden ohella, ankaraa; vetää soitot ja sepitelmät syrjään ja näkee teon, ajatuksen ja tunteen. Kaikki teot, ajatukset ja tunteet. Ja niin tehdessään pyrkii, rakkauden tavoin, totuuteen. Etten siis sanoisi, riisuttu oleminen ja rakkaus käyvät yksiin. Se, joka sallii olemiseni vailla tarinaa, on se, joka rakastaa.
Toki rakkaudestakin voi tehdä tarinan ja soittaa sonaatin. Se rakkaus on kuitenkin seitsemän kirjainta. Seitsemän kirjainta on ihan muuta kuin tietoisuus siitä, että 7/24 teen vaikutuksen johon kuhun astumalla alas tarinatrapetsilta sinne, missä on tosi. Se on pelottavinta. Alastonta.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Rakkaudesta ja vaikeudesta, sekä melkein keski-ikäisistä melkein kartalla

Muutaman vuoden takaisessa radio-ohjelmassa oli puhetta rakkaudesta. No ei ihan niinkään. Pikemmin oli puhetta siitä, että luvassa olisi puhetta rakkaudesta. Vaan kävi niin, että varsinainen puhe rakkaudesta kaatui rakkaudesta puhumaan kutsutun vieraan kakovaan kykenemättömyyteen puhua rakkaudesta. Päädyttiin tosiasiassa puhumaan rakkaudesta puhumisen vaikeudesta. Siitä, kun on vaan vaikeeta. Vaikeeta siksi, kun on niin mahdottoman vaikeeta sanoa juuri mitään. Kun on niin iso asia. Että on niin tosissaan hankalaa. Ellei mahdotonta. Mutta vähintäänkin vaikeeta.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.

Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.

Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.

Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.

Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Suunnitelmaa elämänkerrakseen

"Meillä ei ole mitään yhteistä",
sanoin. "Olemme kaksi täysin erilaista ihmistä.
Ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessä."
Mutta sitten hän alkoi hieroa penistäni
housujen läpi, ja yhtäkkiä muistin,
että me molemmat pidämme intialaisesta ruoasta.

(Hal Sirowitz: Äiti Sanoi)


"Oletko kanssani vain siksi, ettei
sinulla ole kavereita?", mies kysyy.
Ei se siitä johdu. Voi kyllä olla,
että piirteet, joita toiset minussa kammoksuvat,
vetoavat häneen. Mutta pääasiassa
olen ajatellut kallista vuokraamme.

(Minä: Mies sanoi)


Meillä on yhteistä. Huumori. Mies soittaa kitaraa. Keskeyttää äkkinäisesti yskiäkseen ja laittaakseen karkkia suuhunsa. Soitto jatkuu. Kun mainitsen asiasta, se on meistä molemmista hauskaa. Sisko ei ymmärtäisi. Nauramme harvoin vitseille, elämästä emme saata olla huvittumatta.


Ensimmäisen sitoutuneen vuoden jälkeen ymmärtää, että suhdestrategia on viimeistään nyt syytä valita vakavissaan. Kokonainen leipä vai mandariinilaari?

Murtaako limppua silloinkin, kun rystyset loistavat valkeinakuulaina, toivoen, että lopulta tästäkin hetkestä kerrotaan kasvun tarinaa ja ollaan vain viisaita, ei ehkä tyytyväisiä? Uunilämpimänä mahtavan maukasta. Tavallisena tavallista. Kuivana kurkusta alas kaottavaa. Herkkuna ei tule ostettua. Aina kuitenkin saatavilla. Vuoden jokaisena päivänä.

Usein uutta kuorittavaa. Makeat siivut nopeasti syötyjä. Kuoret rutistettuna roskiksessa. Tyhjä -mutta vapaa- käsi. Jossakin vuoden vaiheessa saattavat loppua kokonaan. Kenties jonain päivänä, riittävästi kun ilmasto ilottelee, päättävät, että on aika ajanut etelän hekumahedelmien ohi. Makean makukin väljähtyy. Mutta muistoja riittää itsekseenkin muistella.

Välimuotoja. Alkuun hedelmät, lopulta leipä. Ajoitus on vaikea. Että ei valitsisi vailla parempaa tietoa. Välttäisi silti hiomasta vaateitaan huomatakseen hyllyn jo hiljenneen.
Sekakäyttäjät? Onko siinä onnelliseksi asti onnistuneita oikeasti olemassa?


Valitsin lopulta pelkän leivän. Se ei tosin useinkaan yllätä, mutta on hitaasti kohonnut kohti sitä täydellisyyttä, joka leivälle vain on mahdollista. Olla kuorta vailla, sekä ulkoa että sisältä.

torstai 25. syyskuuta 2008

Oppimispäiväkirja 1: Suuren moista!

Kauhajokelaisten kauheuksien jälkeinen Hesari ei ole karistanut etusivultaan mainosta. Maksetun sellaisen kyllä. Suuressa kuvassa kaukainen koulu, läheiset kynttilät ja poliisinaru leikkaamassa maisemaa. Pienessä kuvassa nuoren miehen kasvot.

Kyse ei ole viidestätoista minuutista julkisuutta. Jo senkin eteen monet tekevät suuria ja positiivisia ponnistuksia. Nyt puhutaan kokonaisesta tulevaisuudesta. Vielä vuosikymmeniä tullaan toisinaan muistelemaan esiin kelmeäkasvoisen nuorukaisen tarina. Kuvien kera.

Tervetullut poikkeus kaavoihin kangistuneessa kaavassa on se, ettei kukaan ymmärrettävistä syistä tällä kertaa vaadi rikolliset parantavia pidempiä vankilatuomioita. Ei, nyt on aika ainoastaan saatavilla olevampien mielenterveyspalvelujen, ehjemmän lähimmäisyyden ja tiukempien aselakien. Psykologit, psykiatrit ja terapeutit avaavat meille oven autuuteen, jos vain saavat siihen korvamerkityn luvan.

Onko ihminen, joka ampuu toisia, aina psyykkisesti sairas tai vähintäänkin sylinkipeä? Vuosia sitten eräällä naisella naksahti ampumaradalla. Pahvimaalit vaihtuivat eläviksi. Nyttemmin eräs nuori mies suunnitteli hartaudella ja toimi suunnitelmiensa mukaan. Vaikuttaisi, että ei puhuta samasta asiasta. Teon moraalittomuus on eri asia kuin epärationaalisuus. Nuori mies ei kuvannut maailmankatsomustaan tai moraalikoodistoaan kenties kovin syvällisesti, mutta kuvatun perusteella tekoja voidaan pitää loogisina seurauksina. Ei selittämättöminä, tässä mielessä.

Miksi? Sana jokaisen huulilla perustotuuksia laukovasta pesulatyöntekijästä televisiossa murjottavaan piispaan. Tekijän subjektiivinen "miksi" on selvillä. Pieni kuva on tunnettu. Seuraavaksi tulisi kai miettiä, miksi syntyi se kysymys, johon teko oli vastaus. Joudutaan perheen, naapureiden, koulun henkilökunnan ja muiden pikavoittovastausten ohella miettimään siirtymään kohti suurempaa kuvaa yhteiskunnasta ja kulttuurista. Saksassa ei Toisen maailmansodan tienoilla ollut sen enempää mielenvikaisia tai kiusattuja erolapsia kuin muuallakaan. Mutta, kun ihminen onnistutaan paitsi esittämään esineenä, myös tosiasiassa muuttamaan sellaiseksi, seuraa väistämättä kärsimyksiä. Jokaisella on henkilökohtinen vastuu itsensä kohtelemisesta ihmisena, ei kulloisenkin sidosryhmän tavoiteltavana pitämiä tavaroita, arvoja, elämäntilanteita tai ulkonäköjä ähkyksi asti kahmivana koneena, jonka viimeisetkin siteet ikiomaan minuuteen vinkuvat äärimmäisessä venytyksessä. Kun tämän vastuunsa pyrkii epätäydellisenäkin täyttämään, saattaa huomata, että lähimmäisellä alkaa olla arvoa ilman yhtäkään attribuuttia, ja niistä huolimatta.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Mielimusiikkini

Ensimmäisenä päivänä peruskoulun ylemmällä asteella sai viimein sijamuotonsa, eksplisiittisesti. Tomi Vähäaivola katsoi ja kertoi: "Olet huora. Tosin asiakkaita sinulla ei ole. Noin rumaa ei pane kukaan." Ymmärsi ensimmäisen kerran hävetä. Rumuus ei sovi, ei naiselle. Ei edes huoralle, epänaiselle. Häpeässä jalostutti ulkoisensa. Huoraksi ei enää vuosiin ole haukuttu, ei rumaksikaan. Itseinho seuraa päivittäisessä paikatussa peilikuvassa. Suostuu sijaansa. Leipoo ja luovuttaa ruumiinsa miellyttäväksi katsottavaksi, vaikka se on hänen, häntä, hän. Huora hävisi huulilta, mutta humisee sisällä. Koristeeksi itsensä kaventavien kuoro. Lihasydämisen tavaran taikahuilu. Se on naiseuteni kipein laulu, SE.

Feministiksi tunnustautuva muotibloggari tohkaa, ettei se American Apparellin mainonta naisia todellakaan esineellistä. Nainen on kuvissa seksuaalinen subjekti, omilla ehdoillaan ruumiinsa esittäjänä.

American Apparel on yritys eettisellä virityksellä. Sen syvin syy, ja lopulta ainakin käytäntö, lienee sama kuin muidenkin vaatettajien. Kunpa naiset kuluttaisivat kuoreensa vielä vähän lisää. Ja naiset kuluttavat. Eettisesti kestävästi kuluttavat.

Etevimmänkään eettisen eepoksen leimaama postimerkki ei lämmitä, jos osoite viittaa aina vain sinne, missä mies katsoo ja nainen on katsottavana, kiihkeästi kelvattavana. Perustavan asetelman pysyessä vain pinnan pinnalliset arvot ailahtelevat eettisten trendien ajopuina. Kaikki hyötyvät kuluttajan kyetessä ulkoistamaan moraalinsa teoistaan tuotemerkeiksi. Mitä ei olisikaan vielä kyetty kauppaamaan?

Katse, jonka lähimpäni kohdistaa peittelemättömän totuuden paljastavaan, alastomaan alastomaan olemukseeni. Ei kohde, vaan kohdattava. Autenttisena sitä ei myydä, ei osteta. Se ei taivu tavaraksi. Hetkessä huoranhymni hiljenee ja soi syvän sinuuden sinfonia ja mutkattoman minuuden menuetti. SE siitä.