Elämänkoulussa, kirjaimellisesti

Olen joskus, aina ja toisinaan harkinnut vakavasti puoluetoimintaa. Mutta lopulta keksin kuitenkin saman toimmettomuuden tekosyyn, joka on ikuisesti yhtä vakuuttava. Kaikissa puolueissa on ihan liikaa nahkeakielisiä nousukkaita, avainhenkilöiden hännystelijöitä ja suurempiin sumeilematta suuntaavia, jotka kyllä tajuavat hävetä, mutta eivät silti sitä tee. Röyhkeää röyhkeyttä. Sitä on ollut vaikea sietää sitten syntymän.

Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.

Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.

Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.

Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)

Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.

Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.