Objektina omassa elämässään

Olemme sukulaisissa. Kolmivuotias pistetään aikuistenaikaisin petiin. Eihän se tietenkään mitenkään käy. Vieraita ja kaikkea. Että mitä jääkään elämättä, jos vain lampaana antaa luomien lurpsahtaa.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.

Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.

Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.

Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.

Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.

Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.