Voima 1: Marahakassit

Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.

Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.

Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.

Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.

No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.

Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.