Oppimispäiväkirja 2: "Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää."

Pikemmin kuin syyllisyydestä, puhumme häpeästä.

Syyllisyys liittynee tekoon, ajatukseen ja tunteeseen - siihen, minkä pidämme itsellämme. Häpeä kasvaa tekojen, ajatusten ja tunteiden julkitulosta - määritelmistä, jotka meistä tehdään, ja joilla on suora yhteys siihen osaan identiteettiämme, joka tutkii itseämme ulkopuoleltamme, siis olemiseemme nähtynä. Kannan kenties syyllisyyttä siitä, että petin puolisoani. Mutta häpeän sitä, että jäädessäni kiinni tulin viiteryhmääni nähden epätoivottavalla tavalla määritellyksi. Pettäjä.
On mielestäni ok lähetellä sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle. Siitä en syyllisty. Hävettää kuitenkin, jos tulen julkijulistetuksi ministerismieheksi, joka lähettää sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle.

Näettäväksi tarkoitetun olemisen ensisijaisuus on kenties väistämätöntä ajassa, jossa olemme vastuussa yhteisömme hyvän sijasta lähinnä omasta onnistumisestamme. Ennenkuulumaton onkin tarpeemme kertoa mahdollisimman monille toisille elämän mittaisia nuotiotarinoita siitä, keitä olemme, ja keitä varsinkaan emme ole. Kun sitten joku juonikas astuu rinkiin ja kiristää ilmapiirin kertomalla minusta tarinan, joka ei millään pidä yhtä sen ikioman seikkaperäisen sepitelmäni kanssa, sen, jonka parissa olen puhtinini, aikani ja rahani kuluttanut, niin totta ihmeessä kiusaannuttaa. Hävettää.
Todelliset teot, tunteet ja ajatukset esiintyvätkin tarinoidemme maailmassa korkeintaan luomustamme tukevina todistusaineistoina, joiden julkisuutta kiihkeästi kontrolloimme. Kontrolli kuitenkin pettää, kun aineistoihimme pääsee käsiksi joku, johon auktoriteettimme ei yletäkään. Taas hävettää.
Hyvin vähän välitämme siitä, onko yksityisen olemisemme (teot, ajatukset, tunteet) kokonaisuudella mitään yhteyttä tarinoidemme olemisen kokonaisuuteen (julkiset teot, ajatukset ja tunteet). Ja niin sisustuslehti sinfonioi ja Kallion keskiluokkaistuessaan kälättää, Roosa nauha rokkaa ja Toisenlainen lahja torvea soittaa, lääkiksen pääsykoejonossa lällätellään ja lehden kannessa leperrellään, merkkilaukku mekastaa ja muotiblogi musisoi, magein maailmankatsomus marakassia heiluttaa ja ne oikeat korkeakirjat kilisyttävät triangelia. Niin edelleen. Tahdomme soittaa musiikkia ja pitää ääntä, julkisesti julkiolla. Emme siksi, että nauttisimme soittamisesta, vaan siksi, että nautimme siitä, kun soittomme kuullaan ja kuulemisesta kuiskutellaan ihailevasti. Jos menee buranaksi, hävettää.

Päivittäin pohdituttaa, mitä milläkin valinnallani lopulta valitsen. Häpeän ja ihailun (yhteisön määrittelemä funktionaalinen hyvä) trapetsin vai syyllisyyden ja jaetun oikean (yhteisön määrittelemä moraalinen hyvän) hiljaisemman tien? Ollako vai ollako? On siinä eronsa. Markku Heikkinen, hieno, ja sitä patsi myös viisas, mies kirjoittelikin osuvasti viimeisimmässä K&K:ssa. "Tänään peltoaukeiden pakettitaloissa janotaan menestystä, eikä ihmisellä ole aikaa olemassaoloon. Ennen pitkää ristikkäisviestintä virtahepojen olohuoneessa sairastuttaa perheen. Vie aikaa ja terapiakäyntien muodossa rahaa ennen kuin aikuiseksi venähtänyt lapsi oppii hiljaileen ymmärtämään, mitä toisen ihmisen lähellä lepääminen, toiseen luottaminen olisi voinut olla. Rakkaus on jotain hyvin ankaraa. Totuuteen pyrkivää."

Se alkuperäinen virtahepomies puheli eilen telkkarissa siitä, että ei ole ollenkaan hyvä, jos oleminen korvautuu olemisella vaikutuksen tekemiseksi.
Niin, oleminen tuossa ensinnä mainitussa mielessähän on sekin, rakkauden ohella, ankaraa; vetää soitot ja sepitelmät syrjään ja näkee teon, ajatuksen ja tunteen. Kaikki teot, ajatukset ja tunteet. Ja niin tehdessään pyrkii, rakkauden tavoin, totuuteen. Etten siis sanoisi, riisuttu oleminen ja rakkaus käyvät yksiin. Se, joka sallii olemiseni vailla tarinaa, on se, joka rakastaa.
Toki rakkaudestakin voi tehdä tarinan ja soittaa sonaatin. Se rakkaus on kuitenkin seitsemän kirjainta. Seitsemän kirjainta on ihan muuta kuin tietoisuus siitä, että 7/24 teen vaikutuksen johon kuhun astumalla alas tarinatrapetsilta sinne, missä on tosi. Se on pelottavinta. Alastonta.