Tunnen likeisesti ihmisiä, joille televisio on lakkaamatta taustarupattava perheenjäsen. Välistä tuon perhesuhteen syvintä olemusta on vaikea tavoittaa. Jos televisiota ei katso, tuntuisi luontevalta vaihtoehdolta kuunnella mediaa, joka välittää sisältöjä nimenomaan nille, jotka haluavat kuunnella. Toisaalta, omapa on elämänsä. Ainakin siihen pisteeseen asti, kun taukoamattoman television tilanteeseen syntyy lapsi, jonka kyvyt käsitellä informaatiota ovat rajalliset. Yhtälöstä saattaa seurata pysyvä stressitila, jolla on vaikutuksensa hermostojen kehitykseen aivoissa, jolla taas on vaikutuksensa epäilemättä moneenkin asiaan, mutta keskeisesti esimerkiksi lapsen kehittyvään kykyyn säädellä tekemisiään ja ajattelemisiaan, jolla taas on vaikutuksensa mahdollisuuksiin suorittaa pitkäjänteisyyttä vaativaa toimintaa, joka on kaiken tavoitteellisen toiminnan oleellinen luonne.
Väärin. Sanomaani ei saa sanoa, koska, mitä lapsenkasvatukseen ja kehitykseen tulee, ei kenelläkään, edes alan asiantuntijoilla ja tutkijoilla (joihin ryhmiin en lukeudu), ole oikeutta antaa ymmärtää tietävänsä jostakin asiasta jotenkin ketä hyvänsä paremmin, vaikka se oikeastaan on esimerkiksi juuri asiantuntijoiden työn ainoa tarkoitus. Perustelluinkin suositus vastaanotetaan herkimmillään suunnilleen kaikkeen liittyvänä noitavainolakina, jonka äärellä äidin on kyseenalaistamaton oikeus kokea tulevansa epäoikeudenmukaisella tavalla tuomituksi ja syyllistetyksi. Kaunis, mutta älytön, myytti parhaasta mahdollisesta äidistä elää edelleen. Juuri minusta tehtiin juuri tämän lapsen äiti, koska olen juuri tämän lapsen äidiksi paras mahdollinen, ja tunnen juuri tämän lapsen paremmin kuin on miltei mahdotonta, ja siksi myös ratkaisuni ovat ihan sitä parata mahdollista, eikä kenelläkään ole varaa arvostella minua niistä, koska minähän se lopulta olen, joka juuri tämän lapsen kohdalla tietää parhaalla mahdollisella tavalla parhaan mahdollisen. Aivan kuin vanhemmuus ei olisi jatkuvaa joksikin tulemista, vaan pikemmin muuttumatonta olemista. Kaikista karkeinta on tietenkin, että ihminen, jolla ei itsellä ole lapsia, eikä siis kokemusta, uskaltaa muodostaa mielipiteen. Aivan kuin kokemus sinänsä olisi jotakin. Kokemuksesta saattaa kyllä kehittyä sitä jotakin, mikäli sitä kyetään hyödyntämään, joka hyödyntämisen kyky ei kuitenkaan kulje käsikädessä itse kokemuksen kanssa.
Ja mitä ihmeen esoteerista kokemusta vaaditaan siihen, että osaa painaa toisinaan television off-nappulaa?
Ei, ymmärrän tietenkin tahallani väärin. Se, mitä minulta puuttuu on sisäpiirin tieto siitä, kuinka rankaksi elämä voikaan muodostua silloin, kun televisiota ei voi pitää seurana päällä kuin aina vaan joskus ja välillä.
Kuulostaa todelliselta haasteelta, vaikka olenkin pärjännyt jo toistakymmentä vuotta kokonaan ilman.
Siinäpä se. Helppo on puhua, jos televisio ei lukeudu omiin tuttaviin. Pysyä nyt ihan hiljaa vaan ja hyväksyä se, että jos äiti ei saa pitää tuttua ja turvallista tekijää elämässään, tulee mieli murheelliseksi. Sehän se on pahinta lapsenkin kannalta. Äiti, joka itkee iltapäivän pelijuontajien ikäväänsä kuvakirjan sivuille. Jos itselleni koskaan mistään television taustaväninään verrattavasta asiasta tulee mielenterveyteeni välittömästi vaikuttava tekijä, pyydän, steriloikaa minut välittömästi ja varmuuden vuoksi myös mieheni.
No tuo oli kyllä julmaa. Kohtuutonta. Että nyt ollaan tekemässä äitiydestä suoritusta, joka syö sisäänsä kaiken muun elämän. Jos muu elämä viittaa kyvyttömyyteen painaa muovista nappia muutaman tunnin välein, niin sen lapsi tullessaan tulee epäilemättä syömään. Ja paljon muutakin, luulisin.
Eikä yhtään sillä, että pitäisin muovista laatikkoa yksinomaisena syyllisenä moniin, tai edes suuriin, ongelmiin. Niin pientä monen muun suositeltavan rinnalla, joiden ääneenlausumista on suomalaisen kasvatuspsykologin parempi olla edes suunnittelematta, mikäli mielii säilyttää keskusteluyhteyden vanhempiin, joiden asiallisen ajattelun punainen luurinäppäin on jo ennestään kulunut tunnistamattomaksi. Tällaista muuta voisi edustaa esimerkiksi perusteltu näkemys siitä, että turvallisen kiintymyssuhteen kehittymisen kannalta optimaalista olisi, jos lasta ei tarvitsisi laittaa, nykyisten ryhmäkkokojen vallitessa, päiväkotiin alle kolmivuotiaana.
Sika sitoo naisen kotiin. Estää naista etenemästä työelämässä ja perhettä maksamasta asuntolainansa. Se ei ymmärrä, ettei naisen identiteetti voi liiaksi kiertyä äitiyden ympärille. Siitä seuraa surua suunnilleen kaikille.
Aivan kuin lapsilla olisi oikeasti vain vanhempi.
Sinäpä sen sanoit, senkin sydämetön. Yksinhuoltajat. Yrität sanoa, ettei yksinhuoltaja voi kasvattaa kuin kaistapäitä. Että yksinhuoltajaperheen onni on oleellisesti ohuempaa.
Nimenomaan. Puhu mitä hyvänsä yleisellä tasolla ja ihanteiden tarpeellisesta näkökulmasta, sanomisesi yksityistetään ja suomitaan suovaitsemattomiksi realismiryöpyllä.
Miksi onkaan niin helppo hyväksyä lausunto siitä, että olisipa hieno homma, jos kaikki lajittelisivat biojätteensä. Gulp, enpä ole tullut ajatelleeksi. En silti koe identiteettiäni uhatuksi tai elettyä elämääni vääräksi. Ostan biojätepussea ja heitän jatkossa niihin omenankarat ja kurkunpäät. Aina en jaksa. Nukun yöni silti hyvin, enkä kirjoita vihaista postia YTV:lle elämääni puuttumisesta niiden ruskeiden muoviastioiden kautta, jotka aina roskakatoksessa käydessäni muistuttavat minua siitä, etten ole erheetön ja toiset saattavat olla erheettömämpiä.
Vanhemmuus on epäilemättä haastavaa. Kannattaako siitä tehdä entistä haastavampaa kuvittelemalla, että kaikessa olevan kyse, jos ei minusta, niin minusta nyt ainakin? Että minä varmaan olen taas väärä ja en tasan muuten ole! Olen tavannut ihan oikean isän, joka vastasi pojalleen tämän kertoessa kokeneensa lapsuutensa toisinaan turvattomaksi, että "Ei se ollut, sinusta vain tuntui siltä."
(Kirjoittaja kannattaa päivähoidon tarjoamista kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat hoitoa halukkaita hankkimaan, ja lisäksi monille lapsille, joiden vanhemmat eivät ole haluaisi hoidattaa lapsiaan. Päiväkoti voi olla se parempi koti.)
perjantai 24. lokakuuta 2008
torstai 23. lokakuuta 2008
Kerran kurjuutenne vaihtuu kurahousuihin
Ihmiset ympärilla kantavat lasta. Sisällään tai ulkopuolellaan. Kaverille toista, serkulle esikoista, miehen sukuun kaksin verroin lisää joukkoa iloista.
Olen matalalennoillani miettinytkin monesti, että mitäpä siitä, jos en saakaan pyyteetöntä rakkautta, ansaitsemaani arvostusta tai inastakaan ihailua osakseni? Mitäpä silläkään on varsinaisesti väliä, jos en päiväkausiin vaihda sanaakaan yhdenkään talouteeni kuulumattoman kanssa, poislukien työnsä puolesta puhuvat?
Sillä, jos tilanne käy kestämättömäksi, voin aina synnyttää itselleni seuraa, joka pysyy lojaalina vuosikaupalla, ja mikäli onnea on, jopa vuosikymmeniä. Samalla saan myös viettää taivaallisia välivuosia videovuokraamon läpikatselun merkeissä, sillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden villinkortin aion todellakin esittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Vilkas lapseni näet kaipaa jo kehdossa hoivaajaansa henkisesti väsyttävän määrän virikkeitä. Ja töihin meno ei päivähoidosta huolimatta tule kysymykseen, sillä tilanteen väärintulkinnan vaara olisi olemassa. En tarjoa uudelle elämälle edellytyksiä vain saadakseni kuulla kuuluvani niiden luonnonvastaisten äitien joukkoon, jotka setelinkuvat silmissään kiikuttavat killinsä kokopäivähoitoon, vaikka vauveleiden ikää lasketaan vielä kuukausissa.
Kenties kaikkein kivointa lienee kuitenkin se, että voi viimein liittyä lapsettomien loputonta itsekkyyttä laumainnolla kauhistelevien kuoroon, mikä tulee toisten virheitä väsymättä analysoivalle rikkiviisaalle mielelleni tuottamaan epäilemättä suurta iloa.
Olen matalalennoillani miettinytkin monesti, että mitäpä siitä, jos en saakaan pyyteetöntä rakkautta, ansaitsemaani arvostusta tai inastakaan ihailua osakseni? Mitäpä silläkään on varsinaisesti väliä, jos en päiväkausiin vaihda sanaakaan yhdenkään talouteeni kuulumattoman kanssa, poislukien työnsä puolesta puhuvat?
Sillä, jos tilanne käy kestämättömäksi, voin aina synnyttää itselleni seuraa, joka pysyy lojaalina vuosikaupalla, ja mikäli onnea on, jopa vuosikymmeniä. Samalla saan myös viettää taivaallisia välivuosia videovuokraamon läpikatselun merkeissä, sillä subjektiivisen päivähoito-oikeuden villinkortin aion todellakin esittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Vilkas lapseni näet kaipaa jo kehdossa hoivaajaansa henkisesti väsyttävän määrän virikkeitä. Ja töihin meno ei päivähoidosta huolimatta tule kysymykseen, sillä tilanteen väärintulkinnan vaara olisi olemassa. En tarjoa uudelle elämälle edellytyksiä vain saadakseni kuulla kuuluvani niiden luonnonvastaisten äitien joukkoon, jotka setelinkuvat silmissään kiikuttavat killinsä kokopäivähoitoon, vaikka vauveleiden ikää lasketaan vielä kuukausissa.
Kenties kaikkein kivointa lienee kuitenkin se, että voi viimein liittyä lapsettomien loputonta itsekkyyttä laumainnolla kauhistelevien kuoroon, mikä tulee toisten virheitä väsymättä analysoivalle rikkiviisaalle mielelleni tuottamaan epäilemättä suurta iloa.
Tahdotko päästä taivaaseen ottamalla Jeesuksen sovitustyön vastaan?
Toisinaan kannattaa ottaa etäisyyttä ja kysyä kysymykseltä, mistä tulit, minne menet ja mikä on mielesi.
Jonakin päivänä sitä vääjäämättä huomaa, ettei aamulla puettu ruumiin uhkeimpien ulokkeiden tukirakenne enää ansaitse nimeään. On aika vierailla liikkeessä, joka mitä ilmeisimmin ansaitsee nimensä, sillä sen nimen alkusointu mätsää kivasti tuotteeseen, jota sieltä monien muiden tapaan haen. Ja joo, on se kyllä fyysisestikin lähinnä. Täytää siis paitsi käytännölliset, myös esteettisesti äärimmäisen tiukat vaatimukseni.
Vierailen harvakseltaan vaatekaupoissa. Vielä harvemmin niiden kassoilla. Maailma on edellisestä käynnistä muuttunut. Kassa ei olekaan enää paikka, jossa vain pienesti sanotaan hei ja kiitos. Nykyisin on lisäksi vastattava maailmaasyleilevään kysymykseen, ja kenenkään etukäteen varoittamatta.
"Haluatko osallistua rintasyöpäkampanjaan kahden euron hintaan?"
Hetki pysähtyy. Mitä tohon nyt sanois.
"Ilman muuta." Onhan se kokolailla kuvottavan itsekästä ostaa tässä vain itselleen kahdet uudet rintaliivit - ja vielä puoleen hintaa - kun toisilla ei edes ole rintoja. Tai puolia niistä. Saanko heti vaikka toisenkin nauhalenkin. Vien sen miehelleni, sillä haluaisin hänenkin viestivän sen kaltaista empatiaa rintapuolia kohtaan, että se ylittäisi miehille tyypillisen häveliäisyyden, joka estää heteroherraa paitsi pukeutumasta pinkkiin muussa kuin ehheh-mielessä, myös puhumasta kahvipöydässä avoimesti suvunsa naisten rintamataisteluhistoriasta. Olen nimittäin jo aikaa sitten päättänyt, että meidän kahden tiedostavan aikuisen perheessämme ollaan avoimia, otetaan tissiasiatkin asioina ja pidetään lauta lähimmäinen mielessä. Miehenikin tykkää ideasta.
"Olen ostanut jo omani. Se on toisen takin rinnuksessa."
En tietenkään ole koskaan ostanut ensimmäistäkään vaaleanpunaista vaatetta, saati nauhanpätkää. Mutta välitän siinä määrin kassahenkilön ajatuksista, etten tohdi antaa itsestäni vaikutelmaa omaan napaansa nauravana naisena, joka ei auta silpomisuhan alaista siskoaan syvässä hädässä, vaan peilityynellä mielellä tyytyy ostamaan uusia kannattimia oman rikkumattoman ruumiinsa painoa tukemaan. Ei koske minua kuoppa kenen hyvänsä rinnassa. Mutta julkijulkeaksi en kuitenkaan ryhdy.
"Ei kiitos."
Syöpätutkimus on hyvästä, mutta tilanne auttamattoman absurdi. Että ihanko tässä samalla, kun sijoitan parikymmnetä euroa rintavaan elämänlaatuuni, voin myös tehdä syyskauden vapaaehotisenpakollisen katu-uskottavan hyvyyshankinnan. Voisinko samaan saumaan osallistua myös kiinan konehalleissa rintaliivejäni henkensä pitimiksi puputtavien nuorten naisten itseilmaisumahdollisuuksia tukevaan Näköiseni nauha-kampanjaan, jossa valittavana on nejä erilaista nauhamallia kuudessa värissa ja seitsemällä eri kuosilla, jotta jokaiseen asukokonaisuuteen löytyy sopiva kombinaatio. Sielläkin kellertäväihoisten sisarieni joukossa on monta sisäistä elämäntapaesteetikkoa, jotka sopivan tuen voimin ovat mieli visioita väpättäen valmiina esittämään minuuttaan ammatillaan, harrastuksillaan, vaatevalinnoillaan, vartalollaan, kotinsa sisustusratkaisuilla, tuntemillaan ihmisillä, musiikki- ja elokuvamauillaan, puolisoidensa valinnalla, lastensa elämällä, ja tosiaankin, myös eettisillä valinnoillaan. Ollapa hyvä sanan kaikissa vivahteissa. Se nyt on ihmisoikeus jos joku.
En ole vielä vastannut. Myyjän kysyvä ilme. Aavistan, että juuri nyt, tässä nimenomaisessa hetkessä moraali ja oma itseilmaisuni ovat aikeissa lyödä YYA-sopimuksen hengessä kättä päälle. Enkä sittenkään pidä siitä. Että eipä (todellakaan) kiitos. Se on vastaukseni. Nimittäin, kun malttaa aikansa työnnellä vaaleanpunaisia nauhoja näkökenttänsä edestä, saattaa tavoittaa kuvan, jossa kärsivä ihminen ja kaksi euroa keräyskassaan kilauttava kuluttaja katsovat toisiaan väliin jäävään mielikuvamaailman hiljetessä. Paitsi että he eivät koskaan katsoisi toisiaan. Kärsivä katselee kenties rajallisuutensa raadollista tosiasiaa ensimmäistä kertaa silmästä silmään, kilauttaja kuikuilee kuvaansa kerrokerrokenenelämäonparas-peilistä. Näkökenttään pukkaa pyytämättä kärsimyksen perverssin hyödyntämisen varjo. Hyödyntämisen sellaisiin tarkoitusperiin, jotka ovat osittain kieltämättä vilpittömiä, mutta samalla myös omia.
Onnistuimmeko lopulta siis tuotteistamaan kaikkinaisen hyvyyden lisäksi myös hyvyyden eettisessä merkityksessä? Se on jo jotain. "Eikä tässä vielä kaikki kaikki." Moraalista hyvää kielivä tuote ei voi olla kantamatta itsessään myös kärsimyksen tuotetta, johon sen olemassaolo ja oikeutus on sidottu. Vieraantumisemme reaalielämästä kohti mielikuvarakenneltua olemisen teatteria on edennyt pisteeseeen, jossa kaikki ympärillämme, riippumatta onko kyse eri tasoisesta elollisesta vai elottomasta, onnesta vai pohjattomasta pahasta, taipuu palvelukseemme, minuutemme näettäväksiluomisen salaattibuffetiksi, jossa on kyllä varaa keveinkin perustein valita, mutta, yksinomaan salaattiaineksista. Miten on, otetaanko vai jätetäänkö?
Kyllä kiitos, otetaan. On hieno juttu, että kunhan kaikelta muulta minuuteni tiettäväksitekemiseltä ennätän, niin voin napsia pikantiksi lisäksi annokseeni myös noita etiikkakurkkuja. Ilman edullista mahdollisuutta aiheuttaa vastaankulkijoissa sydämmellisyyssäväreitä tuskin ensimmäinenkään tuikitarpeellinen keräys keräisi kokoon kovin merkittäviä summia. Tarkoitus pyhittäköön aina vaan keinot, sillä elämmehän nyrjähtäneessä maailmassa ja niin se on. Niin se vain on. Nyrjähtäneessä maailmassa ei kenelläkään pitäisi olla varaa pitää kiinni yltiöitsekeskeisistä eetisistä ihanteistaan koskien auttamisaktien motiiveja. Paras ottaa ja heittää kolikko kassinpohjalta, asetella sulka hattuun ja olla tyytyväinen, että rintoja saadaan pelastettua rivikaupalla, kunhan vaan kaikki yhdessä uskotaan, että vaaleanpunaiset hyvyyspisteet tekevät meistä kaikin tavoin kauniimpia katsella.
Ei kiitos, hylkään koko pöydän. Myös etiikkakurkut. Rajoittamatton itseilmaisumme (joka liittyy liiaksi erinäisten asioiden omistamiseen ja kyvyttömyyteen kohdata kanssaeläjämme ulkopuolella tuon kaiken itseensä sisällyttävän yksilöllisen olemistarinamme) paletti on keskeinen syy suureen määrään moninaista inhimillistä kärsimystä paitsi välittömässä elämänpiirissämme, myös kaukoidän puputushalleissa ja niin edelleen. Niin etovan edelleen.
Saatan kieltämättä kuitenkin kunnioittaa erinäisiä keräyksiä lahjoittamalla jotakin jonnekin. Enkä lupaa pyytää pyhyyteni poltinmerkiksi ensimmäistäkään nauhaa, rintamerkkiä tai heijastinta. Saatan myös olla jakamatta ensimmäistäkään puupenniä. Valinta jääköön meidän kahden väliseksi, kärsimyksen ja minun. Kärsimyksen, jonka piirteistä - vaikka itse en voi sanoa omakohtaisesti sitä kovasti kokeneeni - olen vierestä seuraten jotakin osakseni saanut tavoittaa. Ja, niiden piirteiden punelmassa kaksi julkista euroa näyttäytyy, mahdollisimman dramaattisesti ilmaistuna, lähinnä juudaksen kolikkona sinne, missä eletään sen sisässä, jonka äärelläkään ei riitä edes sanattomuuden sanominen. Sekin kun on liiaksi kilsee ja kuvastaa yritystä määritellä eli hallita eli sietää. Kärsimys ei absoluuttisuudessaan kysy rahaa (ei vähää, eikä paljoa), vaan koko sielun. Ikävä kyllä, vaikka se kuulostaakin turhan suureelliselta ollakseen totta.
Johtopäätöksiä. En pidä siitä maailmasta, josta "Haluatko tukea rintasyöpätutkimusta kahdella eurolla ja saada tukesi todisteeksi pienen ja suloisen symbolin?"-kysymys on tulossa. En siitäkään, johon se on menossa. Ja vähiten sen mielestä. Tässä myötäelämisen esittämisen (enkä viittaa esittämiseen minään sinänsä valheellisena toimintana) maailmassa on eläminen, mutta ei koskaan tästä maailmasta. "Ei kiitos" vaaleanpunaiselle nauhalle rintapielessä, "kyllä kiitos" myötäelämisen väriselle nauhalle rinnan sisäpuolella.
Jonakin päivänä sitä vääjäämättä huomaa, ettei aamulla puettu ruumiin uhkeimpien ulokkeiden tukirakenne enää ansaitse nimeään. On aika vierailla liikkeessä, joka mitä ilmeisimmin ansaitsee nimensä, sillä sen nimen alkusointu mätsää kivasti tuotteeseen, jota sieltä monien muiden tapaan haen. Ja joo, on se kyllä fyysisestikin lähinnä. Täytää siis paitsi käytännölliset, myös esteettisesti äärimmäisen tiukat vaatimukseni.
Vierailen harvakseltaan vaatekaupoissa. Vielä harvemmin niiden kassoilla. Maailma on edellisestä käynnistä muuttunut. Kassa ei olekaan enää paikka, jossa vain pienesti sanotaan hei ja kiitos. Nykyisin on lisäksi vastattava maailmaasyleilevään kysymykseen, ja kenenkään etukäteen varoittamatta.
"Haluatko osallistua rintasyöpäkampanjaan kahden euron hintaan?"
Hetki pysähtyy. Mitä tohon nyt sanois.
"Ilman muuta." Onhan se kokolailla kuvottavan itsekästä ostaa tässä vain itselleen kahdet uudet rintaliivit - ja vielä puoleen hintaa - kun toisilla ei edes ole rintoja. Tai puolia niistä. Saanko heti vaikka toisenkin nauhalenkin. Vien sen miehelleni, sillä haluaisin hänenkin viestivän sen kaltaista empatiaa rintapuolia kohtaan, että se ylittäisi miehille tyypillisen häveliäisyyden, joka estää heteroherraa paitsi pukeutumasta pinkkiin muussa kuin ehheh-mielessä, myös puhumasta kahvipöydässä avoimesti suvunsa naisten rintamataisteluhistoriasta. Olen nimittäin jo aikaa sitten päättänyt, että meidän kahden tiedostavan aikuisen perheessämme ollaan avoimia, otetaan tissiasiatkin asioina ja pidetään lauta lähimmäinen mielessä. Miehenikin tykkää ideasta.
"Olen ostanut jo omani. Se on toisen takin rinnuksessa."
En tietenkään ole koskaan ostanut ensimmäistäkään vaaleanpunaista vaatetta, saati nauhanpätkää. Mutta välitän siinä määrin kassahenkilön ajatuksista, etten tohdi antaa itsestäni vaikutelmaa omaan napaansa nauravana naisena, joka ei auta silpomisuhan alaista siskoaan syvässä hädässä, vaan peilityynellä mielellä tyytyy ostamaan uusia kannattimia oman rikkumattoman ruumiinsa painoa tukemaan. Ei koske minua kuoppa kenen hyvänsä rinnassa. Mutta julkijulkeaksi en kuitenkaan ryhdy.
"Ei kiitos."
Syöpätutkimus on hyvästä, mutta tilanne auttamattoman absurdi. Että ihanko tässä samalla, kun sijoitan parikymmnetä euroa rintavaan elämänlaatuuni, voin myös tehdä syyskauden vapaaehotisenpakollisen katu-uskottavan hyvyyshankinnan. Voisinko samaan saumaan osallistua myös kiinan konehalleissa rintaliivejäni henkensä pitimiksi puputtavien nuorten naisten itseilmaisumahdollisuuksia tukevaan Näköiseni nauha-kampanjaan, jossa valittavana on nejä erilaista nauhamallia kuudessa värissa ja seitsemällä eri kuosilla, jotta jokaiseen asukokonaisuuteen löytyy sopiva kombinaatio. Sielläkin kellertäväihoisten sisarieni joukossa on monta sisäistä elämäntapaesteetikkoa, jotka sopivan tuen voimin ovat mieli visioita väpättäen valmiina esittämään minuuttaan ammatillaan, harrastuksillaan, vaatevalinnoillaan, vartalollaan, kotinsa sisustusratkaisuilla, tuntemillaan ihmisillä, musiikki- ja elokuvamauillaan, puolisoidensa valinnalla, lastensa elämällä, ja tosiaankin, myös eettisillä valinnoillaan. Ollapa hyvä sanan kaikissa vivahteissa. Se nyt on ihmisoikeus jos joku.
En ole vielä vastannut. Myyjän kysyvä ilme. Aavistan, että juuri nyt, tässä nimenomaisessa hetkessä moraali ja oma itseilmaisuni ovat aikeissa lyödä YYA-sopimuksen hengessä kättä päälle. Enkä sittenkään pidä siitä. Että eipä (todellakaan) kiitos. Se on vastaukseni. Nimittäin, kun malttaa aikansa työnnellä vaaleanpunaisia nauhoja näkökenttänsä edestä, saattaa tavoittaa kuvan, jossa kärsivä ihminen ja kaksi euroa keräyskassaan kilauttava kuluttaja katsovat toisiaan väliin jäävään mielikuvamaailman hiljetessä. Paitsi että he eivät koskaan katsoisi toisiaan. Kärsivä katselee kenties rajallisuutensa raadollista tosiasiaa ensimmäistä kertaa silmästä silmään, kilauttaja kuikuilee kuvaansa kerrokerrokenenelämäonparas-peilistä. Näkökenttään pukkaa pyytämättä kärsimyksen perverssin hyödyntämisen varjo. Hyödyntämisen sellaisiin tarkoitusperiin, jotka ovat osittain kieltämättä vilpittömiä, mutta samalla myös omia.
Onnistuimmeko lopulta siis tuotteistamaan kaikkinaisen hyvyyden lisäksi myös hyvyyden eettisessä merkityksessä? Se on jo jotain. "Eikä tässä vielä kaikki kaikki." Moraalista hyvää kielivä tuote ei voi olla kantamatta itsessään myös kärsimyksen tuotetta, johon sen olemassaolo ja oikeutus on sidottu. Vieraantumisemme reaalielämästä kohti mielikuvarakenneltua olemisen teatteria on edennyt pisteeseeen, jossa kaikki ympärillämme, riippumatta onko kyse eri tasoisesta elollisesta vai elottomasta, onnesta vai pohjattomasta pahasta, taipuu palvelukseemme, minuutemme näettäväksiluomisen salaattibuffetiksi, jossa on kyllä varaa keveinkin perustein valita, mutta, yksinomaan salaattiaineksista. Miten on, otetaanko vai jätetäänkö?
Kyllä kiitos, otetaan. On hieno juttu, että kunhan kaikelta muulta minuuteni tiettäväksitekemiseltä ennätän, niin voin napsia pikantiksi lisäksi annokseeni myös noita etiikkakurkkuja. Ilman edullista mahdollisuutta aiheuttaa vastaankulkijoissa sydämmellisyyssäväreitä tuskin ensimmäinenkään tuikitarpeellinen keräys keräisi kokoon kovin merkittäviä summia. Tarkoitus pyhittäköön aina vaan keinot, sillä elämmehän nyrjähtäneessä maailmassa ja niin se on. Niin se vain on. Nyrjähtäneessä maailmassa ei kenelläkään pitäisi olla varaa pitää kiinni yltiöitsekeskeisistä eetisistä ihanteistaan koskien auttamisaktien motiiveja. Paras ottaa ja heittää kolikko kassinpohjalta, asetella sulka hattuun ja olla tyytyväinen, että rintoja saadaan pelastettua rivikaupalla, kunhan vaan kaikki yhdessä uskotaan, että vaaleanpunaiset hyvyyspisteet tekevät meistä kaikin tavoin kauniimpia katsella.
Ei kiitos, hylkään koko pöydän. Myös etiikkakurkut. Rajoittamatton itseilmaisumme (joka liittyy liiaksi erinäisten asioiden omistamiseen ja kyvyttömyyteen kohdata kanssaeläjämme ulkopuolella tuon kaiken itseensä sisällyttävän yksilöllisen olemistarinamme) paletti on keskeinen syy suureen määrään moninaista inhimillistä kärsimystä paitsi välittömässä elämänpiirissämme, myös kaukoidän puputushalleissa ja niin edelleen. Niin etovan edelleen.
Saatan kieltämättä kuitenkin kunnioittaa erinäisiä keräyksiä lahjoittamalla jotakin jonnekin. Enkä lupaa pyytää pyhyyteni poltinmerkiksi ensimmäistäkään nauhaa, rintamerkkiä tai heijastinta. Saatan myös olla jakamatta ensimmäistäkään puupenniä. Valinta jääköön meidän kahden väliseksi, kärsimyksen ja minun. Kärsimyksen, jonka piirteistä - vaikka itse en voi sanoa omakohtaisesti sitä kovasti kokeneeni - olen vierestä seuraten jotakin osakseni saanut tavoittaa. Ja, niiden piirteiden punelmassa kaksi julkista euroa näyttäytyy, mahdollisimman dramaattisesti ilmaistuna, lähinnä juudaksen kolikkona sinne, missä eletään sen sisässä, jonka äärelläkään ei riitä edes sanattomuuden sanominen. Sekin kun on liiaksi kilsee ja kuvastaa yritystä määritellä eli hallita eli sietää. Kärsimys ei absoluuttisuudessaan kysy rahaa (ei vähää, eikä paljoa), vaan koko sielun. Ikävä kyllä, vaikka se kuulostaakin turhan suureelliselta ollakseen totta.
Johtopäätöksiä. En pidä siitä maailmasta, josta "Haluatko tukea rintasyöpätutkimusta kahdella eurolla ja saada tukesi todisteeksi pienen ja suloisen symbolin?"-kysymys on tulossa. En siitäkään, johon se on menossa. Ja vähiten sen mielestä. Tässä myötäelämisen esittämisen (enkä viittaa esittämiseen minään sinänsä valheellisena toimintana) maailmassa on eläminen, mutta ei koskaan tästä maailmasta. "Ei kiitos" vaaleanpunaiselle nauhalle rintapielessä, "kyllä kiitos" myötäelämisen väriselle nauhalle rinnan sisäpuolella.
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Suorittava soturinna ja ääretön äiti
"En ole tullut esimerkiksi ajatelleeksi, että kova suorittaminen ja yli voimien tekeminen voisivat olla tytön kosto, tarve näyttää kaikkivaltiaalle äidille, että sittenkin olen sinua parempi, hävisit!"
(Kirkko ja kaupunki, nro 39/2008, artikkeli Viha, rakkaus ja kosto koskien äitisuhteen merkitystä tytön kasvulle)
Tuota, en minäkään. Ja ehkä syystä.
En ole myöskään tullut ajatelleeksi, että aikakauslehtien keräys voisi johtua siitä, että kaikkiin suomen odotushuoneisiin on turvattava taatusti vanhaa luettavaa. Tai että ratikassa haisee pissa ihan vain, jotta keski-ikäiset miehet - joilla ei ole alkoholiongelmaa - saisivat syyn olla kajoamatta ensimmäiseenkään julkiseen kulkuvälineeseen.
Miten suorituskeskeisen elämäni muuttaisikaan kokonaan toiseksi tieto siitä, että kaiken takana on vain vanha tarve haistattaa äiskälle? Että joo, oo koo, tää olikin vaan tällasta lapsellista. Nyt varmaan aikuistun ja opettelen ajattelemaan, että oon jo hirmu hyvä ihan tällaisena mitään tekemäti. Ja kun tässä aikani asiaa ajattelen, ja ehkäpä raapustelen jotakin muistikirjaan, ja pyydän muitakin raapustamaan, ja toimitan sitten kasvukirjasen, niin pääsenpä vielä hämyiseen myöhäisillan telkkariohjelmaankin kuvailemaan kipeää, mutta kaunista, suhdettani äitiin. Ja ihan siinä lopuks aion sanoa, että "rakkaus riittää", koska se kuulostaa jotenkin hyvältä, eikä kellään enää oo tarkemmin aikaa kysyä, mitä se tarkalleen tarkottais.
Naiset. Kun kerrankin ajattelette, miksi ajattelette mitä sattuu?
"Yli voimien tekeminen". Sillä ei liene mitään yhteyttä siihen auttamattomaan asiantilaan, että työtehtävät ovat melkeinpä toimessa kuin toimessa lisääntyneet, samalla, kun niihin varattu palkallinen työaika ei ole. Myöskään sillä ei liene merkittävää merkitystä, että työsuhteet ovat satunnaisia ihan kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, ja siksi työtä on syytä patteripupuna painaa, kun sitä taas vaihteeksi on. Entä työsuhteiden ketjutus, jossa kertyneet lomat siirretään kalenterista suoraan tilille? Entä aidosti raskas opetustyö, josta lempataan kesäksi marketin akateemiseksi kassalippaanavaajaksi ja korkeakouluteuksi kortinlukijaksi? Syksyllä onneksi entinen vuosikurssikaveri soittelee Ainanlinnan alakoulun rehtorina jälleen perään. Kai.
Toisinaan kieltämättä äiti käy mielessä. Mutta jotenkin on vaan tasan tarpeeksi ajateltavaa, ilmankin että sommittelisi sopivia sanoja kertoakseen sille vielä viisi vuotta vakivirassa vielä viihtyvälle, kotinsa jo omistavalle, lapsenlapsien perään kovasti kyselevälle, erihyvän varhaiseläkkeensä jo säästäneelle, että hävisit sittenkin.
Totta, olen ehdottomasti liian kirjaimellinen. Ne on niin syvällä siellä tiedostamattomassa minäkerroksessa nämä äidinlyömäasiat. Sisäistynyt äiti on epäilemättä edustus, joka on enemmän oman mielivaltaisen mieleni kuin sen varsinaisen minut mahdollistaneen naisyksilön luomus. Olemme tekemisissä liiaksi suurempien ja ikiaikaisempien ihmismielen kehityskolhujen kanssa kuin mihin tietoinen minimieleni kykenisi yltää.
Voihan sen näinkin nähdä. Mutta miksi pitäisi? Enkö oikeasti opi ikipäivänä elämään ilman psykoterapiaa, jossa saan huutaa ja huitoa kaikkivaltiaan äitini itsestäni? Otan sen riskin.
(Kirkko ja kaupunki, nro 39/2008, artikkeli Viha, rakkaus ja kosto koskien äitisuhteen merkitystä tytön kasvulle)
Tuota, en minäkään. Ja ehkä syystä.
En ole myöskään tullut ajatelleeksi, että aikakauslehtien keräys voisi johtua siitä, että kaikkiin suomen odotushuoneisiin on turvattava taatusti vanhaa luettavaa. Tai että ratikassa haisee pissa ihan vain, jotta keski-ikäiset miehet - joilla ei ole alkoholiongelmaa - saisivat syyn olla kajoamatta ensimmäiseenkään julkiseen kulkuvälineeseen.
Miten suorituskeskeisen elämäni muuttaisikaan kokonaan toiseksi tieto siitä, että kaiken takana on vain vanha tarve haistattaa äiskälle? Että joo, oo koo, tää olikin vaan tällasta lapsellista. Nyt varmaan aikuistun ja opettelen ajattelemaan, että oon jo hirmu hyvä ihan tällaisena mitään tekemäti. Ja kun tässä aikani asiaa ajattelen, ja ehkäpä raapustelen jotakin muistikirjaan, ja pyydän muitakin raapustamaan, ja toimitan sitten kasvukirjasen, niin pääsenpä vielä hämyiseen myöhäisillan telkkariohjelmaankin kuvailemaan kipeää, mutta kaunista, suhdettani äitiin. Ja ihan siinä lopuks aion sanoa, että "rakkaus riittää", koska se kuulostaa jotenkin hyvältä, eikä kellään enää oo tarkemmin aikaa kysyä, mitä se tarkalleen tarkottais.
Naiset. Kun kerrankin ajattelette, miksi ajattelette mitä sattuu?
"Yli voimien tekeminen". Sillä ei liene mitään yhteyttä siihen auttamattomaan asiantilaan, että työtehtävät ovat melkeinpä toimessa kuin toimessa lisääntyneet, samalla, kun niihin varattu palkallinen työaika ei ole. Myöskään sillä ei liene merkittävää merkitystä, että työsuhteet ovat satunnaisia ihan kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, ja siksi työtä on syytä patteripupuna painaa, kun sitä taas vaihteeksi on. Entä työsuhteiden ketjutus, jossa kertyneet lomat siirretään kalenterista suoraan tilille? Entä aidosti raskas opetustyö, josta lempataan kesäksi marketin akateemiseksi kassalippaanavaajaksi ja korkeakouluteuksi kortinlukijaksi? Syksyllä onneksi entinen vuosikurssikaveri soittelee Ainanlinnan alakoulun rehtorina jälleen perään. Kai.
Toisinaan kieltämättä äiti käy mielessä. Mutta jotenkin on vaan tasan tarpeeksi ajateltavaa, ilmankin että sommittelisi sopivia sanoja kertoakseen sille vielä viisi vuotta vakivirassa vielä viihtyvälle, kotinsa jo omistavalle, lapsenlapsien perään kovasti kyselevälle, erihyvän varhaiseläkkeensä jo säästäneelle, että hävisit sittenkin.
Totta, olen ehdottomasti liian kirjaimellinen. Ne on niin syvällä siellä tiedostamattomassa minäkerroksessa nämä äidinlyömäasiat. Sisäistynyt äiti on epäilemättä edustus, joka on enemmän oman mielivaltaisen mieleni kuin sen varsinaisen minut mahdollistaneen naisyksilön luomus. Olemme tekemisissä liiaksi suurempien ja ikiaikaisempien ihmismielen kehityskolhujen kanssa kuin mihin tietoinen minimieleni kykenisi yltää.
Voihan sen näinkin nähdä. Mutta miksi pitäisi? Enkö oikeasti opi ikipäivänä elämään ilman psykoterapiaa, jossa saan huutaa ja huitoa kaikkivaltiaan äitini itsestäni? Otan sen riskin.
Oliko sillä...
huulipunaa vedelty vähän vapaammalla kädelllä? Melkein sieraimiin saakka ja leukaan niin ikään? Oli. Muuten pääkaupungin pääkadulla vastaan kävellyt nainen näytti käsittämättömän keskiluokkaiselta.
Aamupalapöydässä mies kertoo syrjähypystään. Vaimo nielaisee viimeisen leipäpalansa höysteenä vihansa. Vilkaisee kelloa. Menossa jo. Vielä meikkipuuteri, ripsiväri ja... Huulipunan kohdalla käsi pysähtyy. Peilistä tuijottaa keski-ikä. Vittuakos tässä kaunistaudun, kun se on kuitenkin vuosikymmenen nuorempi vittu, joka vetää puoleensa. Siinä tulipunaiset huulenne, huoripukit.
Muuta selitystä en ole toistaiseksi keksinyt.
auto, joka näytti paitsi katsastus- myös liikuntakyvyttömältä? Oli.
Rotta-auto keskisuuren Tampereenkupeen kunnan K-Marketin pihalla. Oletin omistajaksi nuorehkon miehen etelävaltioiden lippu vyönsolkenaan. Etupenkille punkesi kuitenkin kaksi herraa ja rouva. Näyttivät lähinnä satavuotiailta amisheilta. Miehillä ties mistä itsekudotusta paksusta villakankaasta valmistetut puvut ja kuohkeat pulisongit. Kaikilla käsittämättömällä teholla silmiä suurentavat pullonpohjalasit ja tummat lammashatut. Kesällä.
En ole keksinyt ensimmäistäkään selitystä, mutten liene kaukana uskosta menneisyyden ihmisten aikamatkustuskykyihin.
Aamupalapöydässä mies kertoo syrjähypystään. Vaimo nielaisee viimeisen leipäpalansa höysteenä vihansa. Vilkaisee kelloa. Menossa jo. Vielä meikkipuuteri, ripsiväri ja... Huulipunan kohdalla käsi pysähtyy. Peilistä tuijottaa keski-ikä. Vittuakos tässä kaunistaudun, kun se on kuitenkin vuosikymmenen nuorempi vittu, joka vetää puoleensa. Siinä tulipunaiset huulenne, huoripukit.
Muuta selitystä en ole toistaiseksi keksinyt.
auto, joka näytti paitsi katsastus- myös liikuntakyvyttömältä? Oli.
Rotta-auto keskisuuren Tampereenkupeen kunnan K-Marketin pihalla. Oletin omistajaksi nuorehkon miehen etelävaltioiden lippu vyönsolkenaan. Etupenkille punkesi kuitenkin kaksi herraa ja rouva. Näyttivät lähinnä satavuotiailta amisheilta. Miehillä ties mistä itsekudotusta paksusta villakankaasta valmistetut puvut ja kuohkeat pulisongit. Kaikilla käsittämättömällä teholla silmiä suurentavat pullonpohjalasit ja tummat lammashatut. Kesällä.
En ole keksinyt ensimmäistäkään selitystä, mutten liene kaukana uskosta menneisyyden ihmisten aikamatkustuskykyihin.
Nukkaposkinuhaan, oireiden ilmetessä.
Sekin on jonkun lapsi. Silläkin on äitinsä. Pieni punertavatukkainen pallero.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
Näin pyrkii sosiaalityöntekijä kuulemma elämäneroosion kovimmin kuluttamien kohdattaviensa kohdalla mielensä pohjalla miettimään.
Kotiratikassa sitä päivien vieriessä punnitsee todellakin kaikkea. Ja eksyipä tuossa toisena kertana mieleen sekin merkittävä ajatus, että voisiko kuvattua sossumetodia soveltaa käänteisesti. Miksipä ei.
Itse en ole toistaiseksi kekarakuumeesta kärsinyt. Mikäli lapsenläheisyyslämpöä poskille koskaan nousisi, tilanteessa, jossa ilmeisin hoitokeino ei vaikuta sivuoireittensa vuoksi ratkaisulta ensinkään, tulisin epäilemättä marssittamaan mielikuvieni hentojen tuoksujen, pehmeän ihon ja levollisten sävyjen keskelle pistävän hajun, parkkiintuneen poskipään ja liantumman toppatakin.
Hertta Hilja Helinä. Hänkin on joskus jonkun sossunämmän asiakas. Hänenkin lapsensa haetaan kerran huolehtivampaan huostaan. Hänkin vielä levittää puiston hämärässä humalapäiset haaransa heimoveljien hinkata.
lauantai 18. lokakuuta 2008
Unelmien friikkisirkus
-Miksi et juo?
-Koska en ole toistaiseksi keksinyt hyvää syytä juoda.
-Vähän kuin solarium?
-Joo. Olen absolutisti siinäkin suhteessa.
-Entä vielä muussakin?
-En punge lähijunaan ennen kuin poistuvat ovat poistuneet. En mene edes vähääkään vaikeuttamaan heidän poistumistaan.
-Oletko kokeillut?
-Olen. Myöhästyin silti töistä.
-Ei vaan...
-Jaa, olen.
-Ja...
-En edelleenkään käsitä, miksi joisin jotakin, jonka mausta melkein pidän, ja jonka vaikutuksista käyttäytymiseeni en pidä alkuunkaan.
-Kysytäänkö asiasta usein?
-Sen vain sanon, etten ole juuri keskustellut säästä.
-Häiritseekö se?
-Ketä muka kyrsisi kauniin kelin sijaan kertoa ikiomasta itsestään.
Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä. Raivoraitis, transvestiitti, cp-vammainen, naispappi... Laina-aika parikymmentä minuuttia. Palautus vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin lainattaessa.
Tämän kaltainen kehollisten kirjojen lainasto on toteutettu toistaiseksi ainakin Sorin Sirkuksessa Tampereella. Eläkäämme toivossa, että jatkoa seuraisi viljalti. Toiminnasta voisi tehdä kaikin mokomin myös lakisääteisen. Päiväkotiryhmät ja koululuokat tutustumaan elävään kirjastoon siinä missä elämättömäänkin. Koulunsa käyneille velvollisuus viettää vähintään kolme kertaa kaksikymmentä minuuttia elävän ennakkoluulonsa kera kerran vuodessa. Siedätyshoitoa sietämättömyyteen.
Kenet itse lainaisin? Sunnuntaiabsolutistina ja naispappeutta lähinnä pappeutena lähestynvänä edellä mainituista esimekeistä transvestiitti ja cp-vammainen vetäisisivät sisimmästäni sen pitemmän kysymyssikermän. Ja jos listalta vain löytyy, lainaisin lisäksi seuraavat teokset, noin alkajaisiksi: Ikäiseni lestadiolaisvaimon. Väkivaltarikoksesta tuomitun. Esperantoa äidinkielenään puhuvan. Skientologin. Korkeasti koulutetun prostituoidun. Autistin. Teiniäidin. Viisi kertaa avioeronneen. Kuurosokean. Kolmen tunnin yöunilla toimeentulevan. 7-päiväätoimittajan. Patologin. Omaisuutensa hyväntekeväisyyteen lahjoittaneen. Sateenkaariperheessä kasvaneen heteron. Kalliisiin ja selkeästi näkyviin tuotemerkkeihin pukeutuvan. Riimunavetan omistajan. Hirveän hoitovirheen tehneen lääkärin. Ikäiseni leukemiaa sairastavan. Lapsensa alle vuoden ikäisenä päiväkotiin laittaneen. Nuoren iskelmälaulajan. "Eheytyneen" homon. Sisäkkönä toimineen. Raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen äidin. Mitäs me spartalaiset -elokuvalle vilpittömästi nauraneen. Papin, joka ei usko yliluonnolliseen. Sodan aikana pika-avioliiton solmineen. Ikäiseni suomenruotsalaisen. Burkhaan pukeutuvan suomalaisnaisen. Viipurissa asuneen. Lainakohdun omistajan. Vaimonsa vammaisen lapsen vuoksi jättäneen. Miehensä/naisensa intiimikohtauksia kestämättömän näyttekijän puolison. Taikurin. Ja, työikäisen naisen, joka antaa parta- ja viiksikarvojensa kasvaa.
Miksi tunnen itseni sosiaalipervertikoksi? Elääkö minussakin muinainen matalamieli, joka nauttii kauhistellessaan kyttyräselkäistä lasta kaltereiden takana?
Ehkäpä elävä kirjasto ajaisi oleellisimman asiansa juuri kaltaisteni kohdalla. Vapaasta ja vakaasta tahdostaan kohdattavissa oleva kyttyräselkä kertoo ja minä kuuntelen. Ei kaltereita kumpaankaan suuntaan. Kasvotusten käy kauhistelu kovin hankalaksi.
-Koska en ole toistaiseksi keksinyt hyvää syytä juoda.
-Vähän kuin solarium?
-Joo. Olen absolutisti siinäkin suhteessa.
-Entä vielä muussakin?
-En punge lähijunaan ennen kuin poistuvat ovat poistuneet. En mene edes vähääkään vaikeuttamaan heidän poistumistaan.
-Oletko kokeillut?
-Olen. Myöhästyin silti töistä.
-Ei vaan...
-Jaa, olen.
-Ja...
-En edelleenkään käsitä, miksi joisin jotakin, jonka mausta melkein pidän, ja jonka vaikutuksista käyttäytymiseeni en pidä alkuunkaan.
-Kysytäänkö asiasta usein?
-Sen vain sanon, etten ole juuri keskustellut säästä.
-Häiritseekö se?
-Ketä muka kyrsisi kauniin kelin sijaan kertoa ikiomasta itsestään.
Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä. Raivoraitis, transvestiitti, cp-vammainen, naispappi... Laina-aika parikymmentä minuuttia. Palautus vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin lainattaessa.
Tämän kaltainen kehollisten kirjojen lainasto on toteutettu toistaiseksi ainakin Sorin Sirkuksessa Tampereella. Eläkäämme toivossa, että jatkoa seuraisi viljalti. Toiminnasta voisi tehdä kaikin mokomin myös lakisääteisen. Päiväkotiryhmät ja koululuokat tutustumaan elävään kirjastoon siinä missä elämättömäänkin. Koulunsa käyneille velvollisuus viettää vähintään kolme kertaa kaksikymmentä minuuttia elävän ennakkoluulonsa kera kerran vuodessa. Siedätyshoitoa sietämättömyyteen.
Kenet itse lainaisin? Sunnuntaiabsolutistina ja naispappeutta lähinnä pappeutena lähestynvänä edellä mainituista esimekeistä transvestiitti ja cp-vammainen vetäisisivät sisimmästäni sen pitemmän kysymyssikermän. Ja jos listalta vain löytyy, lainaisin lisäksi seuraavat teokset, noin alkajaisiksi: Ikäiseni lestadiolaisvaimon. Väkivaltarikoksesta tuomitun. Esperantoa äidinkielenään puhuvan. Skientologin. Korkeasti koulutetun prostituoidun. Autistin. Teiniäidin. Viisi kertaa avioeronneen. Kuurosokean. Kolmen tunnin yöunilla toimeentulevan. 7-päiväätoimittajan. Patologin. Omaisuutensa hyväntekeväisyyteen lahjoittaneen. Sateenkaariperheessä kasvaneen heteron. Kalliisiin ja selkeästi näkyviin tuotemerkkeihin pukeutuvan. Riimunavetan omistajan. Hirveän hoitovirheen tehneen lääkärin. Ikäiseni leukemiaa sairastavan. Lapsensa alle vuoden ikäisenä päiväkotiin laittaneen. Nuoren iskelmälaulajan. "Eheytyneen" homon. Sisäkkönä toimineen. Raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen äidin. Mitäs me spartalaiset -elokuvalle vilpittömästi nauraneen. Papin, joka ei usko yliluonnolliseen. Sodan aikana pika-avioliiton solmineen. Ikäiseni suomenruotsalaisen. Burkhaan pukeutuvan suomalaisnaisen. Viipurissa asuneen. Lainakohdun omistajan. Vaimonsa vammaisen lapsen vuoksi jättäneen. Miehensä/naisensa intiimikohtauksia kestämättömän näyttekijän puolison. Taikurin. Ja, työikäisen naisen, joka antaa parta- ja viiksikarvojensa kasvaa.
Miksi tunnen itseni sosiaalipervertikoksi? Elääkö minussakin muinainen matalamieli, joka nauttii kauhistellessaan kyttyräselkäistä lasta kaltereiden takana?
Ehkäpä elävä kirjasto ajaisi oleellisimman asiansa juuri kaltaisteni kohdalla. Vapaasta ja vakaasta tahdostaan kohdattavissa oleva kyttyräselkä kertoo ja minä kuuntelen. Ei kaltereita kumpaankaan suuntaan. Kasvotusten käy kauhistelu kovin hankalaksi.
perjantai 17. lokakuuta 2008
Rakkaudesta ja vaikeudesta, sekä melkein keski-ikäisistä melkein kartalla
Muutaman vuoden takaisessa radio-ohjelmassa oli puhetta rakkaudesta. No ei ihan niinkään. Pikemmin oli puhetta siitä, että luvassa olisi puhetta rakkaudesta. Vaan kävi niin, että varsinainen puhe rakkaudesta kaatui rakkaudesta puhumaan kutsutun vieraan kakovaan kykenemättömyyteen puhua rakkaudesta. Päädyttiin tosiasiassa puhumaan rakkaudesta puhumisen vaikeudesta. Siitä, kun on vaan vaikeeta. Vaikeeta siksi, kun on niin mahdottoman vaikeeta sanoa juuri mitään. Kun on niin iso asia. Että on niin tosissaan hankalaa. Ellei mahdotonta. Mutta vähintäänkin vaikeeta.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.
Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.
Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.
Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.
Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.
Samainen radiossa niin käsisydämelläsyvällisiä ja vaivalloisia asioita katteetta flirttaillut kaveri on sittemmin karsinut keski-ikäisten naisten taskunpohjia herkillä, ja tuoreilla(!), tulkinnoillaan viisaimmista virsistämme. Syvää puhelaulua, kulma kuvauksellisesti kurtulla. Sielu pinkeänä kuin sitä säestävän viulun kuuluisa kieli. Levynkannesta tutussa kirkonpenkissä on hektisimmänkin hyvä katsella kaukaisuutta. Ja samalla antaa ymmärtää intensiivisten silmien takaisen hengen liikkuman syvyyden, joka on tavanomaisuudelle niin tutkimatonta, ettei sinne kuolevaisen sana yllä.
Sille, jonka sielu väpättää vain vaisusti, ja muutenkin vähemmän, tulee mieleen, että voisi kai virsilaulajakin etukäteen pohtia, pitääkö varta vasten - ja vailla pakkoa - niin sanomattoman syvistä synnyistä tulla juuri radioon (ja juuri) puhumaan.
Eipä sillä, rauha hänen henkilökohtaiselle persoonalleen. Kyse on pikemmin koko kolmenelikymppisten suuruuden sukupolven tulenkantajien tarpeesta siunata meitä kaikkia muitakin sisäisen kasvunsa kaivon eläväksitekevällä vedellä. Ja mitä juodaksemmme ammennetaankaan tuosta pitkittyneen nuoraikuisuuden sielunmaisemasta? On ymmärretty, juhlat ovat ohi. Mutta ei haittaa; ne oli oikeastaan aika huonot juhlat. On siirrytty korvaamattomiiin hetkiin. Suuren keittiönpöydän ääreen. Laten huutojen etäisyydelle. Jääkaappiruonuteen. (Johon kyllästyy nopeasti, mutta ajatus on kaunis.) Itse keksittyyn iltasatuun. Toisenlaisiin lahjoihin. (Rekisteröity tavaramerkki. Siitä kätevä, että saa toiset tekemään hyvää itsensä puolesta, eikä tarvitse ajatella pahaa tavaraa, jota kaikilla on aina vaan liikaa.) Kavereiden halaamiseen sukupuolesta riippumatta. Psykoanalyysista tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Kristinuskosta tuttujen käsitteiden tuttavalliseen viljelyyn. Yksityiselämän suojelemiseen. (Myöntymiseen, vanhaan tapaan, kaikkiin haastattelupyyntöihin, joiden hedelmänä tällä kertaa kuitenkin kerrotaan muuttuneesta miehestä/naisesta, jolle perhe on niin kerrassaan kaikki, että julkisprofiilia on urakalla pidetty jo pitkään pienemmällä.)
Ok, saimme pointista otteen. Arki on niin todellakin parasta. Perhe on arki. Ja mainittiinko sekin jo, että elämä on nyt. Että tämä hetki on se juttu. Rakkaus, onni, toivo, itsetunto, hyväksyntä, Jumala ja armo ovat hyviä kielen päällä pidettäviä. Kunhan samalla muistaa olla niistä ihan hissukseen. Niin suuria ja niin pieni ihminen. Hiljaa vain vaikertaa kaikkeuden vaikeutta. Yhdessä laulella ikiaikaisia veisuja, joissa on se perimmäinen koti, johon harhaisten vuosien väsyttämän on tuhlaajapoikana kaunista palata.
Me kaikki sisäisestä murtuneisuudesta sankaritarinan tehneiden kominelikymppisten alapuolelle jättäytyvät nyökkäämme ja jatkamme pinnallista elämäämme. Teemme toisinaan tylsähköä työtä, juttelemme linjastolounaalla niitä näitä, silitämme silloin tällöin jonkun poskea, seuraamme satunnaisesti tapahtumia BB-talossa, ostamme tavaroita ja lauantai-iltana olemme edelleen levottomia. Emmekä totuuden nimissä kovin usein tule ajatelleeksi, että joku on joskus oikeasti hairahtunut luulemaan elämän olevan oleellisesti jotakin muuta.
Annamme mielellämme itse hairahduksen anteeksi. Mutta, setäsamulit, milloin saamme rauhan sitä koskevilta kehityskertomuksiltanne? Milloin syvällinen syntinne on siinä määrin sovitettu, että pääsemme kaikki pohdintanne pahasta? Ei sillä, etteikö epäilemättä olisi ollut hankalaa kasvaa kohti aikuisuuttaan kahdeksankymmentäluvulla, kun maailma odotti syli kiihkeän avoinna. Saattaa siinä selväjärkiseltäkin sulaa sakaksi epäilys, ettei elämässä ehkä ole kyse sittenkään siitä, kuinka jotkut jossakin jatkuvasti - kiitosoodi jo huulillaan - kaipaavat persoonallista ja kokonaan korvaamatonta parasta panostani. Ja, parikymmentä vuotta myöhemmin sitä tapaa odottamatta itsensä, huomatakseen luultua oleellisemmaksi elämänkysymykseksi sen, mitä minä haluan. Inhimillistä. Mutta, me lamalapset - joita odotti korkeintaan maailman avoimen tyhjä syli - me jo tiedämme, että häviävään hetkeen on kynsin ja hampain tartuttava, sillä sekin saatetaan hetkessä hukata. Miettikääpä, te melkein keski-ikäiset, siis voitonpäivän kertomuksienne uutisarvo uudelleen.
Ja siitä rakkaudesta. Kirjoitan kokonaisia lauseita senkin uhalla, että menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden kehittää imagoani muilta salaisia suuruuksia säilyttävänä superpersoonana, jonka sanomisen vaikeus on vain vaatimaton viisauden jättiläisjäävuoren huippu. Tiedän nimittäin tarkalleen, koska saan rakkautta osakseni. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa säästää henkistä punakynäänsä sille soveltuvimpiin tilanteisiin, joissa kommunikaation sisältö on sama kuin kommunikaation päämäärä. Aina, kun kanssaihmiseni malttaa pelata pelinsä konsolilla, ja kanssakäydä kanssani niin, ettei kummallakaan ole pistesaldoa sen paremmin kasvatettavaksi kuin hävittäväksikään. Aina, kun kanssaihmiseni sallii minun lakata piirtämästä yhteisestä vuorovaikutustilanteestamme mieleni sisäistä strategiasuunnitelmaa pysyäkseni askeleen edellä, tai ylipäänsä kartalla. Aina, kun kanssaihmiseni raottaa sidotuimman salaisuutensa, joka sinällään ei ole suuri. Suurta on itse paljastava teko, joka edellyttää ymmärryksen siitä, ettei meillä ole toisissamme juuri nyt mitään lyötävää. Itse asalaisuus on tavallisuus. Tavallaan jokainen on tavallinen. Minä ennen muita. Minä toisille, sillä toivoisin heidänkin olevan itselleni. Minä senkin jälkeen, kun joku on lyönyt tavallista poskeani.
Teki tiukkaa, myönnän. Vaikeaa ei ole ähkiä vaikeuksia. Vaikeaa on sanoa vaikea. Vaikeaa siksi, että vaikea on yleensä kornia. On vaikeaa sanoa kornia, sillä on vaikeaa elää sen tiedon kanssa, että on sanonut kornia, että on kuultu kornia sanotun, että kuultuaan luultu kokonaan korniksi.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Myyttisiä tarinoita: Kun on aikaa postimerkeille
Aineistojen hauista ei ottanut tullakseen mitään, joten näytin koneelle hauista ja lähdin keittämään soppaa hauista. Hau, hau, hauskaa. Oikeasti ei ole mitä näyttää. Eikä mistä keittää. Jäljelle jäävää sentään riittää.
Koulunsa kulmikkaita muotoja aikansa kun kähmii, löytyy G-piste. Sehän tuottaa niin sanomattoman - vaikkakin masokistissävyisen - nautinnon, ettei millään huomaa huokaista sitä viimeistä kovimmin viheltävää ja lähteä raukeana suihkuun. Ei se paljoa vaatisi. Kolme kultaista sääntöä kaltaisikseen käytännöiksi. Ja halvimmat kovat kannet suojaksi.
1. Kirjoita graduasi, älä blogiasi.
2. Kirjoita graduasi, älä nimitarroja maustepurkkeihisi.
3. Kirjoita graduasi, älä muistitalullesi vahvalla liidulla tekstiä "KIRJOITA GRADUASI!"
Haa. Rikon ensimmäisen kirjoituskiellon jo kirjoittamalla sen. Miten jännittävää. Niin paljon jännittävämpää kuin esimerkiksi kysymys siitä, miksi keskeneräinen työ ahdistaa tekemätöntä enemmän? Johon kysymykseen vastauksen uskon olevan kyvykkyydestään vakuuttuneen kyvyttömyys palata oksennukselleen. Prempi olla alkuunkaan oksentamatta. Parempi kuin oksentaa ja päätyä siivoilemaan suoltamaansa sotkuan kuukausikaupalla.
Sisareni kanssani saimme erään kerran sanoitettua jakamamme saamattomuuden syvimmän sielun: Olemme tuomittuja tietoomme lopullisesta pelastuksestamme. Viimeiset hetket ennen punaisia päivämääriä ovat kylläkin tuonelan tuimat, mutta mitään oleellista ei milloinkaan ole jäänyt autuaaseen loppuun saattamatta. Miksi siis päästää pahat päivät piruilemaan jo tänään. Ovat poikkeuksetta erinomaisesti ehtineet huohottaa helvettiään huomennakin. Huomenna, joka huomenna on huomenna.
Siinä oli päivän perikooppi. Puhdasoppiset ja piispat, sulkekaa pyhät silmänne; aion rikkoa kollektiivinne kantaman kertomuksen lumon. Siirtää sen kirkkosalista katukiveykselle kuin porvariperheen vanhemman pojan lukeman jouluevankeliumin sen legendaarisia piirteitä erittelevälle artikkelisivulle. Kirjoittaa näkyviin sen, minkä kaikki toki tietävät, mutta mitä soveliaisuus ei usein salli sanoitettavan. Kuin pieru naistenvessan kolmannessa kopissa vasemmalta laskien. Nimittäin, G -saamattomuuden valitus on meitä luova ikiaikainen psalmi. Sarkastiset keskustelut gradukyvyttömyyden tiimoilta muistuttavat pikemmin joukkohalia kuin edes melkeintotuuslauseiden joukkoa, joilla haluttaisiin viestiä ensimmäistäkään asiaa, joka olisi itse viestintätilanteesta elävänä irroitettavissa. Konekirjoituksesta pidemmän korren vetänyttä kodin kokovartalosiivouksen korkeaveisua kertaamaan on aina käsillä veljiä ja sisaria, pääaineesta riippumatta. Tämä onkin erityisen tärkeää, sillä ne kaksi muuta G -pistepinnaamistakin demokraattisempaa elämäntilannetta sijaitsevat liian etäisten kielipelihyllyjen juurella. Synnytyssairaala antaa vielä odottaa. Armeija niin syvästi meni jo. Vaan vielä voidaan joukolla kiroilla kaikelle, mitä arvossa korkeammat kokelailla teettää kehtaavat, ja jo nyt vertailla kivuliaita kärsimyksiä, joilla uuden oppia osoittavan elämän pitää olemassaolonsa lopulta lunastaman.
Näin lienee hyvä. Kivi kaulaan sille, joka katsoo kierosti kokemusta kuulumisesta.
Koulunsa kulmikkaita muotoja aikansa kun kähmii, löytyy G-piste. Sehän tuottaa niin sanomattoman - vaikkakin masokistissävyisen - nautinnon, ettei millään huomaa huokaista sitä viimeistä kovimmin viheltävää ja lähteä raukeana suihkuun. Ei se paljoa vaatisi. Kolme kultaista sääntöä kaltaisikseen käytännöiksi. Ja halvimmat kovat kannet suojaksi.
1. Kirjoita graduasi, älä blogiasi.
2. Kirjoita graduasi, älä nimitarroja maustepurkkeihisi.
3. Kirjoita graduasi, älä muistitalullesi vahvalla liidulla tekstiä "KIRJOITA GRADUASI!"
Haa. Rikon ensimmäisen kirjoituskiellon jo kirjoittamalla sen. Miten jännittävää. Niin paljon jännittävämpää kuin esimerkiksi kysymys siitä, miksi keskeneräinen työ ahdistaa tekemätöntä enemmän? Johon kysymykseen vastauksen uskon olevan kyvykkyydestään vakuuttuneen kyvyttömyys palata oksennukselleen. Prempi olla alkuunkaan oksentamatta. Parempi kuin oksentaa ja päätyä siivoilemaan suoltamaansa sotkuan kuukausikaupalla.
Sisareni kanssani saimme erään kerran sanoitettua jakamamme saamattomuuden syvimmän sielun: Olemme tuomittuja tietoomme lopullisesta pelastuksestamme. Viimeiset hetket ennen punaisia päivämääriä ovat kylläkin tuonelan tuimat, mutta mitään oleellista ei milloinkaan ole jäänyt autuaaseen loppuun saattamatta. Miksi siis päästää pahat päivät piruilemaan jo tänään. Ovat poikkeuksetta erinomaisesti ehtineet huohottaa helvettiään huomennakin. Huomenna, joka huomenna on huomenna.
Siinä oli päivän perikooppi. Puhdasoppiset ja piispat, sulkekaa pyhät silmänne; aion rikkoa kollektiivinne kantaman kertomuksen lumon. Siirtää sen kirkkosalista katukiveykselle kuin porvariperheen vanhemman pojan lukeman jouluevankeliumin sen legendaarisia piirteitä erittelevälle artikkelisivulle. Kirjoittaa näkyviin sen, minkä kaikki toki tietävät, mutta mitä soveliaisuus ei usein salli sanoitettavan. Kuin pieru naistenvessan kolmannessa kopissa vasemmalta laskien. Nimittäin, G -saamattomuuden valitus on meitä luova ikiaikainen psalmi. Sarkastiset keskustelut gradukyvyttömyyden tiimoilta muistuttavat pikemmin joukkohalia kuin edes melkeintotuuslauseiden joukkoa, joilla haluttaisiin viestiä ensimmäistäkään asiaa, joka olisi itse viestintätilanteesta elävänä irroitettavissa. Konekirjoituksesta pidemmän korren vetänyttä kodin kokovartalosiivouksen korkeaveisua kertaamaan on aina käsillä veljiä ja sisaria, pääaineesta riippumatta. Tämä onkin erityisen tärkeää, sillä ne kaksi muuta G -pistepinnaamistakin demokraattisempaa elämäntilannetta sijaitsevat liian etäisten kielipelihyllyjen juurella. Synnytyssairaala antaa vielä odottaa. Armeija niin syvästi meni jo. Vaan vielä voidaan joukolla kiroilla kaikelle, mitä arvossa korkeammat kokelailla teettää kehtaavat, ja jo nyt vertailla kivuliaita kärsimyksiä, joilla uuden oppia osoittavan elämän pitää olemassaolonsa lopulta lunastaman.
Näin lienee hyvä. Kivi kaulaan sille, joka katsoo kierosti kokemusta kuulumisesta.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Uskonpuhdistuksen muistopäivän mietteitä
Uskonjalostus saapui puhdistamaan kirkkoa kuonasta, jonka se oli puolentoista tuhatvuotisensa aikana elimiinsä kerryttänyt. Oleelliseksi osaksi kirkkovanhuksen rapistumista tunnistettiin tuolloin muun muassa sielunmessu. Se perustui pitkälti sakramenttiteologiseen näkemykseen ehtoollisen toimittamisesta pikemmin papin (seuraknunnan edustaja) palveluksena Jumalalleen kuin Jumalan palveluksena seurakunnalleen. Papin puuhailu leivän ja viinin parissa tuotti kuitenkin palautteenaan jumalallisen pelastavan hyödyn koko kirkkoon kuuluvalle kansalle, riippumatta siitä, olivatko paikalla vai poissa - eläviä vaiko kuolleita. Kiirastuli sen kuin loiveni, kun messun tehoja kulloistakin vainajaa koskevin rukouksin nostettiin.
Entäs nyt. Uskonpuhistuskin on viidessä sadassa vuodessa ennättänyt keski-ikään, laiskaan tyytyväisyyteen. Sunnuntain sieluttomat messut pauhaavat tyhjyyttään kumiseville kirkkosaleille. Ollaanpa kuitenkin tyytyväisä, että sentään yli seitsemänkymmentä prosenttia kansasta pelastaa elämänsä kirkossa, jolle ovat uskomisensa ulkoistaneet. Kirkollisveron verrallahan saa ihan mukavasti pappien, kanttorien, diakonien, suntioiden, vahtimestarien, nuorisotyöntekijöiden ja lastenohjaajien tuottamaa peeärrää Jumalan puoleen. Bonuksena kirkon tutkimuskeskuksen vielä ihan kivojen lukujen lumoamille, niissä kirkosta jo virallisesti eroamaan ehtineissähän on paljon kasteessa Jumalan lapseuteen otettuja. Lapseuspa on siinä mitassa perustava suhde, että se ei eroakirkostaklikkauksella lakkaa. Että tässä mielessä.
Vastalause. Onhan kirkolla oikeasti merkitystä suomalaisen sielunmaiseman kannattelijana ja elämän käännekohtien kuuntelijana. Kierkegaardin sanoja mukaillen voisimme siis joukolla iloita siitä, että meillä on reilusti yli puolta kansaa palveleva, erinäisten asioiden päälleheittämisiin erikoistunut syvällisyysvirasto. Vettä syntyneelle, riisiä avioituneelle, multaa kuolleelle. Jouluna ei heitellä millään, mutta tarjotaan kyllä kollektiivista aikamatkaa lapsuuden onneen, joka on aina onni riippumatta siitä, oliko se onni. Siinäpä se, keskimääräinen suomalainen suhde seurakuntaansa.
Voisiko ilman vesiä, riisiä (ohraa tai saippuakuplia), multaa ja sulosointuja menneisyydestä, alkuunkaan elää? Ei tekisi tiukkaakaan. Kaste ymmärretään joka tapauksessa nimenannoksi. Vesi jää vaille pointtia, mutta on se jotenkin niin kaunis elementti. Kirkkohäät ovat porvarillista pönötystä, jossa ollaan enemmän huolissaan papin kuvauksellisuudesta kuin siitä, mitä se taas keksiikään sanoa. Ja, kuolemaa kukaan halua ajatella. Siksi myös loppua lähestyttäessä alati loittoneva mennyt ahdistaa siinä määrin, että nykyisen muistelu tuntuu voitokkaammalta idealta.
Sitä paitsi, Nietzschehän on jo eläessään kertonut Jumalan kuolleen. Aikuisiän diabetes. Ei jäärä muutanut vakavanhoja elämäntapojaan. Ei, vaan jotakin paljon dramaattisempaa: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?" (Iloinen tide, osa 125)
Minäkökin tapoin Jumalan? No joo, vastaa Shirley McCoy Hal Sirowitzin runoteoksessa eiintyvän sitaattinsa kautta: "Minulta kysytään usein, mistä voin tietää, että nukke on kuollut. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Nukke on kuollut, kun sillä ei enää voi leikkiä."
Poistuma sen ihmisen tietoisuudesta, joka nukenkin idean olemassaoloa kannattelee, on lopullisempaa kuin kuolema tietoisuuksista riippumattomassa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka mahdollistaa olemassaolon ilman, että kukaan siitä mitään koskaan saisi tietää.
Jumala ei menettänyt ruumiintoimitojaan, vaan selitysvoimansa siinä erittäin samassa toisessa kopernikaanisessa kumouksessa, jossa ihmisen perspektiivin ohittamaton ensisijaisuus teki metafysiikasta silkkaa spekulaa. Kaste ei menettänyt vettä ja papin äänihuulillaan tuottamia sanoja, ainoastaan merkityksensä muuna kuin herkkänä hetkenä. Jälleennäkemisen toivo on piristävä ajatus siinä missä kirkasvalolamppukin. Siksi meillä on pappeja, jotka saarnaavat taivaan kaikille, mutta epäilevät kenenkään sinne pääsevän. Tässä lepää se lännen ihmisen tragedia, josta aina vain toivumme, sillä: "Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!" (Iloinen tiede, osa 108)
Mikä on kirkko, mikäli se mielii muuksikin kuin päivänvarjon kannattelijaksi? Siinä lähtökohtaa uudelle uskonpuhdistukselle.
Entäs nyt. Uskonpuhistuskin on viidessä sadassa vuodessa ennättänyt keski-ikään, laiskaan tyytyväisyyteen. Sunnuntain sieluttomat messut pauhaavat tyhjyyttään kumiseville kirkkosaleille. Ollaanpa kuitenkin tyytyväisä, että sentään yli seitsemänkymmentä prosenttia kansasta pelastaa elämänsä kirkossa, jolle ovat uskomisensa ulkoistaneet. Kirkollisveron verrallahan saa ihan mukavasti pappien, kanttorien, diakonien, suntioiden, vahtimestarien, nuorisotyöntekijöiden ja lastenohjaajien tuottamaa peeärrää Jumalan puoleen. Bonuksena kirkon tutkimuskeskuksen vielä ihan kivojen lukujen lumoamille, niissä kirkosta jo virallisesti eroamaan ehtineissähän on paljon kasteessa Jumalan lapseuteen otettuja. Lapseuspa on siinä mitassa perustava suhde, että se ei eroakirkostaklikkauksella lakkaa. Että tässä mielessä.
Vastalause. Onhan kirkolla oikeasti merkitystä suomalaisen sielunmaiseman kannattelijana ja elämän käännekohtien kuuntelijana. Kierkegaardin sanoja mukaillen voisimme siis joukolla iloita siitä, että meillä on reilusti yli puolta kansaa palveleva, erinäisten asioiden päälleheittämisiin erikoistunut syvällisyysvirasto. Vettä syntyneelle, riisiä avioituneelle, multaa kuolleelle. Jouluna ei heitellä millään, mutta tarjotaan kyllä kollektiivista aikamatkaa lapsuuden onneen, joka on aina onni riippumatta siitä, oliko se onni. Siinäpä se, keskimääräinen suomalainen suhde seurakuntaansa.
Voisiko ilman vesiä, riisiä (ohraa tai saippuakuplia), multaa ja sulosointuja menneisyydestä, alkuunkaan elää? Ei tekisi tiukkaakaan. Kaste ymmärretään joka tapauksessa nimenannoksi. Vesi jää vaille pointtia, mutta on se jotenkin niin kaunis elementti. Kirkkohäät ovat porvarillista pönötystä, jossa ollaan enemmän huolissaan papin kuvauksellisuudesta kuin siitä, mitä se taas keksiikään sanoa. Ja, kuolemaa kukaan halua ajatella. Siksi myös loppua lähestyttäessä alati loittoneva mennyt ahdistaa siinä määrin, että nykyisen muistelu tuntuu voitokkaammalta idealta.
Sitä paitsi, Nietzschehän on jo eläessään kertonut Jumalan kuolleen. Aikuisiän diabetes. Ei jäärä muutanut vakavanhoja elämäntapojaan. Ei, vaan jotakin paljon dramaattisempaa: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?" (Iloinen tide, osa 125)
Minäkökin tapoin Jumalan? No joo, vastaa Shirley McCoy Hal Sirowitzin runoteoksessa eiintyvän sitaattinsa kautta: "Minulta kysytään usein, mistä voin tietää, että nukke on kuollut. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Nukke on kuollut, kun sillä ei enää voi leikkiä."
Poistuma sen ihmisen tietoisuudesta, joka nukenkin idean olemassaoloa kannattelee, on lopullisempaa kuin kuolema tietoisuuksista riippumattomassa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka mahdollistaa olemassaolon ilman, että kukaan siitä mitään koskaan saisi tietää.
Jumala ei menettänyt ruumiintoimitojaan, vaan selitysvoimansa siinä erittäin samassa toisessa kopernikaanisessa kumouksessa, jossa ihmisen perspektiivin ohittamaton ensisijaisuus teki metafysiikasta silkkaa spekulaa. Kaste ei menettänyt vettä ja papin äänihuulillaan tuottamia sanoja, ainoastaan merkityksensä muuna kuin herkkänä hetkenä. Jälleennäkemisen toivo on piristävä ajatus siinä missä kirkasvalolamppukin. Siksi meillä on pappeja, jotka saarnaavat taivaan kaikille, mutta epäilevät kenenkään sinne pääsevän. Tässä lepää se lännen ihmisen tragedia, josta aina vain toivumme, sillä: "Jumala on kuollut: mutta koska ihmiset ovat sellaisia kuin he ovat, voi olla vielä vuosituhansien aikana luolia, joissa näytetään hänen varjoansa. — Ja me — meidän täytyy voittaa vielä hänen varjonsakin!" (Iloinen tiede, osa 108)
Mikä on kirkko, mikäli se mielii muuksikin kuin päivänvarjon kannattelijaksi? Siinä lähtökohtaa uudelle uskonpuhdistukselle.
lauantai 11. lokakuuta 2008
Syntyi kultalusikka suussaan, funktiolaskin aivoissaan, tummankeltainen kusi pakahtuvassa päässään
Ikiaikaiset ovat tarinat lukion lukematta läpäisseistä ja lahjallisista, joiden ei harjoitella ole tarvis. Kuka meistä voisi välttyä kuulemasta sadat sankarsaagat siitä, ettei jälleenkään yhtään viitsinyt, ehtinyt tai kyennyt lukemaan, mutta tuli kumminkin numeroksi yhtä ja toista ja plussia, aikamoista. Kukapa ei olisi toisinaan itse sortunut laiskan lahjakkuuden lauluun.
Käsitys älykkyydestä ja lahjakkuudesta aina syntymästä saakka viisasten kiveäkin kovemmalla geenien voimalla, ympäröivästä tyystin irrallisesti, yksilöä määräävänä ominaisuutena, on aiheuttanut mittaamatonta inhimillistä kärsimystä sekä moninaisia menetettyjä mahdollisuuksia, niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin todellisuuden kohdalla, aina yhteiskuntiin ulottautuen. Ja, aina vain mittaamme hengettömiä kuviokikkailulukuja ja pohjanmaanjoetnumeroita päättääksemme kenestä on ja mihin. Aina vain tyhmät synnyttävät tyhmiä, älykkäät entistä älykkäämpiä.
Mikäli haluat edelleen jatkaa masturbaatiotasi älykkyysosamääräsi tai ylioppilastodistuksesi äärellä, älä missään tilanteessa tartu Kai Hakkaraisen, Kirsti Longan ja Lasse Lipposen yhteisteokseen Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen synnyttäjinä. Vaikka ethän toki tarttuisikaan, sillä tunnet epäilemättä kirjan keskeiset sisällöt jo ihan verrattoman älysi perusteella. Sen sukkelan älyn, joka paneutumisen sijasta päättelee pikimmiten kaiken sen, josta ei koskaan ole kuullutkaan.
Mutta mitäpä muun muassa sanoo tuo päivän sana, jota me lahjattomat emme toistaiseksi mitättömistä mielistämme kykene kaivamaan: "Lahjakkuutta pidetään nimenomaan ahkeruuden vastakohtana, mistä seuraa, että ihmiset yrittävät salailla omaa ponnisteluaan vaikuttaakseen lahjakkuuksilta, joille kaikki on selvää ja helppoa. Tällaisen lahjakkuuden esittäminen on valitettavasti varsin tehokas oppimisen este, sillä eihän täydellisen ihmisen enää tarvitse oppia mitään. Omien rajoitustensa tiedostaminen saisi hänet vaikuttamaan heikolta ja pudottaisi hänet erikoislahjakkuuksien kategoriasta. Onneksi tämä lahjakkuustauti ei vaivannut esimerkiksi Albert Einsteinia. Hän myönsi avoimesti olleensa erityisen hidas oppimaan."
Eri hyvin sanottu.
Kirjan keskeisimpiä toteamuksia on se, ettei lahjakkuus ole mitenkään erotettavissa yksilön sisäiseksi saarekkeeksi. Sen synty ja olemassaolo on monisyisesti kehkeytyvä ja vuorovaikutteinen prosessi, johon osallistuu yksilön lisäksi myös ympäristö, niin fyysisessä, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Nojaamme älykkäässä toiminnassamme ja ajattelussamme erilaisiin välineisiin, yhteisöjemme käytäntöihin, tunteisiin ja menneiden sukupolvien käsittelliseen ja fyysiseen perintöön. Joka sanoo syntyneensä lahjakkuudeksi, sillä on suuri suu.
Lukion lukemattomista päästyään huomaa korkeakoulutasollakin kohtaavansa jatkuvasti heitä erityisiä, jotka käyttävät luennot (sekä omat että lähinnä istuvien) keskinäiseen keskusteluun kuulumisista, yhteiset keskustelut vaikenevaan ahdistumiseen siitä, kuinka kaikki äänessä olevat ovat juuri niin uskomattoman väärässä ja vääriä, ja lopulta lukevat tenttikirjansa vajaa puoliväliin Sinkkuelämää-boxin sisältöä sivusilmällä seuratessaan. Menestyksekäs numeroin ilmaistu opintomenestys ei uskoakseni heidän kohdallaan mittaa henkilökohtaista lahjakkuutta, vaan lähinnä järjestelmällistä ja järjestelmän vähä-älyisyyttä.
Ja se oleellisin. Miksi opiskeletkaan asioita, joita et halua varsinaisesti opiskella? Ja jos kuitenkin salassa opiskelet, miksi luulet kenenkään nostavan hattunsa välkkyysvalheesi voimasta korkeammalle? Älykästä, etten sanoisi.
Käsitys älykkyydestä ja lahjakkuudesta aina syntymästä saakka viisasten kiveäkin kovemmalla geenien voimalla, ympäröivästä tyystin irrallisesti, yksilöä määräävänä ominaisuutena, on aiheuttanut mittaamatonta inhimillistä kärsimystä sekä moninaisia menetettyjä mahdollisuuksia, niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin todellisuuden kohdalla, aina yhteiskuntiin ulottautuen. Ja, aina vain mittaamme hengettömiä kuviokikkailulukuja ja pohjanmaanjoetnumeroita päättääksemme kenestä on ja mihin. Aina vain tyhmät synnyttävät tyhmiä, älykkäät entistä älykkäämpiä.
Mikäli haluat edelleen jatkaa masturbaatiotasi älykkyysosamääräsi tai ylioppilastodistuksesi äärellä, älä missään tilanteessa tartu Kai Hakkaraisen, Kirsti Longan ja Lasse Lipposen yhteisteokseen Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen synnyttäjinä. Vaikka ethän toki tarttuisikaan, sillä tunnet epäilemättä kirjan keskeiset sisällöt jo ihan verrattoman älysi perusteella. Sen sukkelan älyn, joka paneutumisen sijasta päättelee pikimmiten kaiken sen, josta ei koskaan ole kuullutkaan.
Mutta mitäpä muun muassa sanoo tuo päivän sana, jota me lahjattomat emme toistaiseksi mitättömistä mielistämme kykene kaivamaan: "Lahjakkuutta pidetään nimenomaan ahkeruuden vastakohtana, mistä seuraa, että ihmiset yrittävät salailla omaa ponnisteluaan vaikuttaakseen lahjakkuuksilta, joille kaikki on selvää ja helppoa. Tällaisen lahjakkuuden esittäminen on valitettavasti varsin tehokas oppimisen este, sillä eihän täydellisen ihmisen enää tarvitse oppia mitään. Omien rajoitustensa tiedostaminen saisi hänet vaikuttamaan heikolta ja pudottaisi hänet erikoislahjakkuuksien kategoriasta. Onneksi tämä lahjakkuustauti ei vaivannut esimerkiksi Albert Einsteinia. Hän myönsi avoimesti olleensa erityisen hidas oppimaan."
Eri hyvin sanottu.
Kirjan keskeisimpiä toteamuksia on se, ettei lahjakkuus ole mitenkään erotettavissa yksilön sisäiseksi saarekkeeksi. Sen synty ja olemassaolo on monisyisesti kehkeytyvä ja vuorovaikutteinen prosessi, johon osallistuu yksilön lisäksi myös ympäristö, niin fyysisessä, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Nojaamme älykkäässä toiminnassamme ja ajattelussamme erilaisiin välineisiin, yhteisöjemme käytäntöihin, tunteisiin ja menneiden sukupolvien käsittelliseen ja fyysiseen perintöön. Joka sanoo syntyneensä lahjakkuudeksi, sillä on suuri suu.
Lukion lukemattomista päästyään huomaa korkeakoulutasollakin kohtaavansa jatkuvasti heitä erityisiä, jotka käyttävät luennot (sekä omat että lähinnä istuvien) keskinäiseen keskusteluun kuulumisista, yhteiset keskustelut vaikenevaan ahdistumiseen siitä, kuinka kaikki äänessä olevat ovat juuri niin uskomattoman väärässä ja vääriä, ja lopulta lukevat tenttikirjansa vajaa puoliväliin Sinkkuelämää-boxin sisältöä sivusilmällä seuratessaan. Menestyksekäs numeroin ilmaistu opintomenestys ei uskoakseni heidän kohdallaan mittaa henkilökohtaista lahjakkuutta, vaan lähinnä järjestelmällistä ja järjestelmän vähä-älyisyyttä.
Ja se oleellisin. Miksi opiskeletkaan asioita, joita et halua varsinaisesti opiskella? Ja jos kuitenkin salassa opiskelet, miksi luulet kenenkään nostavan hattunsa välkkyysvalheesi voimasta korkeammalle? Älykästä, etten sanoisi.
Kulta, vain yhtä sinulta kysyä mielin; suostuisitko juridisjärjestelemään kanssani?
En välitä vakuutuksista. Niin virallista. Laitan vain vähän rahaa epäviralliseen muovirasiaan joka kuukausi.
Josko jotakin kallista kysymättä tapahtuisi? Onhan se ollut mielessä. Perustelen parhaillaan pientä kansanliikettä vakuutuksettomien oikeuksien vahvistamiseksi ja aseman vakauttamiseksi.
Avopuolisot joutuvat edelleen käväisemään virallisesti todistamassa harrastaneensa keskinäisesti seksiä tunnetuilla seurauksilla. Näin lapselle saadaan isä.
Ja muutakin on joutumista susirakastajilla. Joutuvat oikeudessa todistamaan puolisoaan vastaan. Joutuvat maksamaan toisilta perimästään testamentatusta omaisuudesta suhteettoman suurta veroa. Joutuvat avoleskinä muuttamaan kodistaan, mikäli eivät sitä itse kokonaan omista tai luota perikunnan suopeuteen. Joutuvat antamaan kokonaan muille ihmisille päätösvallan tiedottoman puolison hoidosta. Avoisä saattaa myös joutua vääntämään vahvasti oikeuksistaan tavata lastaan toivotun tiheästi.
Huolettaa. Pitäisi jo todellakin luoda lainsäädäntöä, joka hellemmin huomioisi avopareja. Perustaa se epävirallinen virallisesti todettu parisuhde. Että ei naimisiin tarvitse mennä. Kunhan liitätte sopivasti osoituksia avioliiton instituution kaukaa kiertävän liittonne olemassaolosta kaavakkeeseen numero 147.
Mikäli mielii olla tekemättä viranomaiselle selkoa seksielämästään. Mikäli mielii olla todistamatta läheisensä etuja vastaan. Mikäli mielii maksaa vähemmän veroa. Mikäli mielii asua kodissaan. Mikäli mielii saada sanoa jotakin siihen, otetaanko letkut irti vai vieläkö seuraillaan. Mikäli mielii käydä huoltajuusneuvottelut tasavertaisempina. Niin, on olemassa jo valmiiksi hyvä vaihtoehto. Myönnettäköön, sekin edellyttää pistäytymistä viranomaisen luona. Mutta samaan hintaan saa tehdä vaikka kuinka monta, ja vaikka kuinka monen eri isän, lasta virallisesti isällisiksi.
Avioliitto ei ole kristinusko. Ei korea kirkko. Ei Isä, poika ja Pyhä Henki. Ei sen siunatumpi tila. Ei urkumusiikki. Ei olkaimeton mekko ja penkinpäätykoriste. Ei seuraleikki. Ei seisova pöytä. Ei tilaisuus laulaa puolisolle mikrofoniin.
Avioliitto ei ole lopullisuuskaan. Ei ikuisuudenpyöreä sormus. Ei kaiken sen kestävä. Ei hopeavuosipäiväonnittelu sanomalehdessä. Ei lapsenlapsi. Ei vaihtuva nimi. Ei leiri, jossa opetellaan minäviestimistä. Ei Viivi ja Wagner- magneetti jääkaapin ovessa.
Sen syvin salaisuus on tämä: Avioliitto on yhteiskunnan lainsäädännöllä sääntelemä parisuhteen muoto. Niin mystistä, jumalallista, ja etenkin romanttista.
Josko jotakin kallista kysymättä tapahtuisi? Onhan se ollut mielessä. Perustelen parhaillaan pientä kansanliikettä vakuutuksettomien oikeuksien vahvistamiseksi ja aseman vakauttamiseksi.
Avopuolisot joutuvat edelleen käväisemään virallisesti todistamassa harrastaneensa keskinäisesti seksiä tunnetuilla seurauksilla. Näin lapselle saadaan isä.
Ja muutakin on joutumista susirakastajilla. Joutuvat oikeudessa todistamaan puolisoaan vastaan. Joutuvat maksamaan toisilta perimästään testamentatusta omaisuudesta suhteettoman suurta veroa. Joutuvat avoleskinä muuttamaan kodistaan, mikäli eivät sitä itse kokonaan omista tai luota perikunnan suopeuteen. Joutuvat antamaan kokonaan muille ihmisille päätösvallan tiedottoman puolison hoidosta. Avoisä saattaa myös joutua vääntämään vahvasti oikeuksistaan tavata lastaan toivotun tiheästi.
Huolettaa. Pitäisi jo todellakin luoda lainsäädäntöä, joka hellemmin huomioisi avopareja. Perustaa se epävirallinen virallisesti todettu parisuhde. Että ei naimisiin tarvitse mennä. Kunhan liitätte sopivasti osoituksia avioliiton instituution kaukaa kiertävän liittonne olemassaolosta kaavakkeeseen numero 147.
Mikäli mielii olla tekemättä viranomaiselle selkoa seksielämästään. Mikäli mielii olla todistamatta läheisensä etuja vastaan. Mikäli mielii maksaa vähemmän veroa. Mikäli mielii asua kodissaan. Mikäli mielii saada sanoa jotakin siihen, otetaanko letkut irti vai vieläkö seuraillaan. Mikäli mielii käydä huoltajuusneuvottelut tasavertaisempina. Niin, on olemassa jo valmiiksi hyvä vaihtoehto. Myönnettäköön, sekin edellyttää pistäytymistä viranomaisen luona. Mutta samaan hintaan saa tehdä vaikka kuinka monta, ja vaikka kuinka monen eri isän, lasta virallisesti isällisiksi.
Avioliitto ei ole kristinusko. Ei korea kirkko. Ei Isä, poika ja Pyhä Henki. Ei sen siunatumpi tila. Ei urkumusiikki. Ei olkaimeton mekko ja penkinpäätykoriste. Ei seuraleikki. Ei seisova pöytä. Ei tilaisuus laulaa puolisolle mikrofoniin.
Avioliitto ei ole lopullisuuskaan. Ei ikuisuudenpyöreä sormus. Ei kaiken sen kestävä. Ei hopeavuosipäiväonnittelu sanomalehdessä. Ei lapsenlapsi. Ei vaihtuva nimi. Ei leiri, jossa opetellaan minäviestimistä. Ei Viivi ja Wagner- magneetti jääkaapin ovessa.
Sen syvin salaisuus on tämä: Avioliitto on yhteiskunnan lainsäädännöllä sääntelemä parisuhteen muoto. Niin mystistä, jumalallista, ja etenkin romanttista.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Ja pojan nimi oli Julli
Historiansa jo opiskelleelle abikurssille esitetään kysymys. Sattuisiko kukaan muistamaan, minkä vation siirtomaa oli Kongo. Yksi viittaus. Vakavissaan. Oisko Rooman?
Tuon verran olen kokenut. Niin on kovin laihaa toistaiseksi. Korkeintaan yksi hymähdys. Itku naurua lähempänä.
Latinanopettaja kertoo saavansa sanalle "piscis" (kala) usein käännöksen "koira". Samaan tapaan eräs oppikirjan (käytössä jo toista vuosisataansa) lause, jossa merimiehet (nautae) uhraavat härkiä, kääntyy helposti nautojen rituaalisurmaksi. Kuivalla tavalla kivaa.
Ikuinen vängän väärän vastauksen suosikkini sijoittuu yläasteaikoihin. Maantiedossa opeteltiin nimeämään jääkauden jälkeensä jättämiä muodostumia. Suppa, eli "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne" oli niistä yksi. Muistisääntöä ei tarvinnut hakea.
Kokeen jälkeen tarkistimme kirjasta, josko osui oikeaan. Tyttöjoukosta yksi tuskaili nimittäneensä "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostuneen enemmän tai vähemmän pyöreä painanteen" supan sijasta mulliksi. Kuvittelen mielessäni tarkastavan opettajan hämmentyneen hämmästyksen, jo seuraavassa hetkessä saapuvaan ymmärrykseen ja lopulta riemullisen elämyksen luovan nuoren mielen äärellä. Puolikas piste?
Tuon verran olen kokenut. Niin on kovin laihaa toistaiseksi. Korkeintaan yksi hymähdys. Itku naurua lähempänä.
Latinanopettaja kertoo saavansa sanalle "piscis" (kala) usein käännöksen "koira". Samaan tapaan eräs oppikirjan (käytössä jo toista vuosisataansa) lause, jossa merimiehet (nautae) uhraavat härkiä, kääntyy helposti nautojen rituaalisurmaksi. Kuivalla tavalla kivaa.
Ikuinen vängän väärän vastauksen suosikkini sijoittuu yläasteaikoihin. Maantiedossa opeteltiin nimeämään jääkauden jälkeensä jättämiä muodostumia. Suppa, eli "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostunut enemmän tai vähemmän pyöreä painanne" oli niistä yksi. Muistisääntöä ei tarvinnut hakea.
Kokeen jälkeen tarkistimme kirjasta, josko osui oikeaan. Tyttöjoukosta yksi tuskaili nimittäneensä "jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostuneen enemmän tai vähemmän pyöreä painanteen" supan sijasta mulliksi. Kuvittelen mielessäni tarkastavan opettajan hämmentyneen hämmästyksen, jo seuraavassa hetkessä saapuvaan ymmärrykseen ja lopulta riemullisen elämyksen luovan nuoren mielen äärellä. Puolikas piste?
Kiitos ja kunnia
Glorian koti (lahjatilaus) ilahduttaa sisustuksellisessakin mielessä glooriatonta kotiamme joka kunnian kuukausi. Harkitsen tilauksen jatkamista, sillä lehti antaa elämälleni kiistämätöntä lisäarvoa. Viimeistä edellisen numeron ollessa kätevästi käsillä, selaan lehden ansiokkaimman annin sen pyhästä vaikutuspiiristä osattomien lukijoiden kaikkinaiseksi hyödyksi. En lupaa lukea kuvatekstejä, leipätekstistä puhumattakaan. Joku raja.
Siis helmiä sioille:
"Sisustustyyny pukee kodin hetkessä uuteen asuun." (s.33)
Vaihdoin ainoaan nojatuoliimme tyynyn. Kaikki tuntuu olevan entisellään.
"Syyskuun heräteostokset, joita on vaikea vastustaa" (s.35-34)
Odotan seuraavilla sivuilla näkeväni laskevana sarjana heräteostoksia, joita on vaikeahko, kohtalaisen vaikea, kohtalaisen helppo, helpohko ja helppo vastustaa. Mutta ei.
"Parantumaton romantikko yhdistää sisustuksessa talonpoikaistyyliä ja rehevää rokokoota. Hänen boheemiin elämäänsä kuuluvat säkenöivät silkit ja kiiltokuvamaiset kukkakuosit." (s.52)
Sivistyssanakirja tarjoaa boheemin määritelmäksi "epäsovinnaista elämää viettävää henkilöä". Kuin Glorian kodin keskiverto lukija.
"Kaunotar asustaa modernin divaaninsa romanttiseksi tyynyillä." (s.53)
Lavastetussa kuvassa on tosiaan kaunis naismalli divaanilla. On tyynyjäkin. Siellä se asustaa.
"Asustaa" - verbi, "asusteen" johdannainen? Tapa puhutella lukijaa kolmannessa persoonassa? Helppo. Vastaus on 50-luku ja Kotiliesi.
"Nivan perheen hersyvä huvila saa tavallisen suomalaisen beigevalkoiseen juuttuneen sisustajan näkemään villejä päiväunia." (s.60)
Sympatiseeraan kovasti "beigevalkoiseen juuttuneiden" jännittävää sielunmaisemaa, vaikka omat "villit päiväuneni" tapaavatkin kosketella muita alueita kuin kukkakuoseilla sisustamista.
"Ritva Määttänen on impulsiivinen taiteilija, joka yllättää vaikka sanoilla." (s.89)
Mitä? Edes konteksti ei valaise sivulauseen mieltä. Olen impulsiivinen kirjoittaja. Yllätän vaikka kaurakekseillä.
"Ei riitä, että seinät ja lattia ovat betonia. Siitä valettiin myös kalusteita." (s.127)
Kun mikään ei riitä.
Siis helmiä sioille:
"Sisustustyyny pukee kodin hetkessä uuteen asuun." (s.33)
Vaihdoin ainoaan nojatuoliimme tyynyn. Kaikki tuntuu olevan entisellään.
"Syyskuun heräteostokset, joita on vaikea vastustaa" (s.35-34)
Odotan seuraavilla sivuilla näkeväni laskevana sarjana heräteostoksia, joita on vaikeahko, kohtalaisen vaikea, kohtalaisen helppo, helpohko ja helppo vastustaa. Mutta ei.
"Parantumaton romantikko yhdistää sisustuksessa talonpoikaistyyliä ja rehevää rokokoota. Hänen boheemiin elämäänsä kuuluvat säkenöivät silkit ja kiiltokuvamaiset kukkakuosit." (s.52)
Sivistyssanakirja tarjoaa boheemin määritelmäksi "epäsovinnaista elämää viettävää henkilöä". Kuin Glorian kodin keskiverto lukija.
"Kaunotar asustaa modernin divaaninsa romanttiseksi tyynyillä." (s.53)
Lavastetussa kuvassa on tosiaan kaunis naismalli divaanilla. On tyynyjäkin. Siellä se asustaa.
"Asustaa" - verbi, "asusteen" johdannainen? Tapa puhutella lukijaa kolmannessa persoonassa? Helppo. Vastaus on 50-luku ja Kotiliesi.
"Nivan perheen hersyvä huvila saa tavallisen suomalaisen beigevalkoiseen juuttuneen sisustajan näkemään villejä päiväunia." (s.60)
Sympatiseeraan kovasti "beigevalkoiseen juuttuneiden" jännittävää sielunmaisemaa, vaikka omat "villit päiväuneni" tapaavatkin kosketella muita alueita kuin kukkakuoseilla sisustamista.
"Ritva Määttänen on impulsiivinen taiteilija, joka yllättää vaikka sanoilla." (s.89)
Mitä? Edes konteksti ei valaise sivulauseen mieltä. Olen impulsiivinen kirjoittaja. Yllätän vaikka kaurakekseillä.
"Ei riitä, että seinät ja lattia ovat betonia. Siitä valettiin myös kalusteita." (s.127)
Kun mikään ei riitä.
Kasvattajia kapealla katseella
Käytävillä kuhisee. Sitä kuulee aina vain kaikenlaisempaa. Kollega kertoi ykkösnorssin rehtorin myönnelleen, että onhan se totta tietysti. Lukiolaiset meillä Ratakadulla ovat varsin valikoitunutta ainesta. Mutta että yläasteen puolellehan oppilaat tulevat tästä lähiympäristöstä (Eira, Ullanlinna) samalla tavalla kuin "oikeissa" kouluissakin. Että samankaltaista ainesta, samankaltaista.
Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.
Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?
Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.
(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)
Sanat loppuvat. Jää elämääkin suurempi vaimeasti vaikeroiva kysymysmerkki. Missä metronkulkemattomassa, näköalattomassa laatikossa oletkaan mies lymyillyt kaikki elämäsi vuodet? Ylittyivätkö kantakaupungin rajat vain tienvieriä vilkuilemattomilla vierailulla Nalle kartanoon, jossa kuulit kuinka Suomessa on lopulta jo nyt kaikkea kaikille liiankin kahmalokaupalla. Varsinkin mahdollisuuksia korkeaan koulutukseen, jos niikseen tulee.
Eipä sillä. Jos normaalikoulun päällysmies pystyy, pystymme me kuolevaisetkin. Eräässäkin kollegiaalisessa yhteydessä keskusteltiin siitä samasta vanhasta: Kovasti on tapana koulutustason kulkea perintönä. Herrasta polvi pysynee herrana, duunarista duunarina, pummista pummina. Vaan yksipä joukosta ei ymmärtänyt tilannetta ongelmaksi. Sen sijaan ymmärsi, että me muut emme arvostaneet käytännön ammatteja, me arvostuksestamme armottoman mustasukkaiset akateemiset.
Mutta. Kuka sanoikaan, että puolustaessaa yksilön oikeutta kehittyä kohti todellisen potentiaalinsa (joka voi viitata sekä totiseen työhön että käsitteiden käsittelyyn) kuvaa ja kaltaisuutta, tulee samalla väistämättä kuvanneeksi suorittavan työn tekijät autuaiksi hölmöiksi, jotka unelmoisivat meidän lahjoilla lastatumpien tajuntoja niin laajentavien mietteiden mystisistä maailmoista, mikäli vain yksinkertaisuudessaan ymmärtäisivät sen tehdä?
Suosikkini jääköön sulamaan suuhun. Suomea maahanmuuttajille opettava rouva kertoo paripohdintaa harjoittaessamme, kuinka niin selittämättömiltä tuntuvilla asioilla saattaa olla ihmeellisiä vaikutuksi pienen ihmisen myöhempään elämään. Oli lukenut tutkimuksesta, jonka mukaisesti ne meistä, joiden lapsuudenkodissa tuoksui toisinaan pulla, ajautuvat harvemmin rikoksen syrjäpoluille. Suunnitteli siinä sitten, että koulujemme käytäville sitä samaa voimallista tuoksua. Kertakaikkisesti. Minkä tähden palkkaammekaan joukolla lisää psykologeja oppilaitoksiimme estääksemme lapsiamme ampumasta toisiaan. Palkatkaamme pullanpaistajia.
(Ps. Selvisi siis sekin, miksi maahanmuuttajat yliedustavat rikostilastoissa. Ne edes pullaa saa aikaiseksi. Korkeintaan pizzapohjan, jonka tuoksu ei tunnetusti suinkaan varjele rikoksilta, vaan pikemmin aiheuttaa veronkierrollisia kiusauksia. Muistelepa, milloin viimeksi sait pizzastasi kuitin.)
Vaitonainen valvoja
Valvoja kirjoittaa taululle:"Tentti päättyy 10.45". Itse kirjoitan paperille: "Tutkivan oppimisen käytännöt asettavat merkittäviä haasteita... ja joopa, niinpä ja toisaalta..." Kyllä vaan, haasteet ovat merkittäviä. Niin merkittäviä, että niiden intensiivisen erittelyn huumassa herään havaitsemaan aikaa kello 9.43. Samalla kiinnitän huomiota siihen, että kanssaihmiset alkavat muodostaa jonoja luentosalin seinustoille. Numero kymmenen on vaihtunut taululla yhdeksäksi.
Te vastuulliset, jotka tulevaisuudessa tenttejä valvotte. Älkää syyttä suotta mainitko, jos napsaisette parista tunnista yhden pois. Kaikkihan joka tapauksessa seuraavat reaaliaikaisesti päivittyvältä liitutaululta tenttiajan kulloistakin mielivaltaisesti arvioitua kestoa.
Kun aika hupenee silmissä. Silloin sitä kirjoittaa kokonaisen konseptisivun elämänsä tahtiin, tärisevällä kädellä, kohtuuttomalla käsialalla ja tylsällä kynällä. Ja kerrankin kivuliaan kirjaimelliseti täsmälleen sitä, mitä mieleen juolahtaa. Siis, kuka vielä väittää, ettei kelvollista esseetä välittömästi toisen perään, ja tunnin sijasta kahteen minuuttiin, kuka tahansa kokoa. Ensimmäinen uusintamahdollisuuskin on heti jo kuukauden kuluttua. Silloin sitten, silmä kovana.
Te vastuulliset, jotka tulevaisuudessa tenttejä valvotte. Älkää syyttä suotta mainitko, jos napsaisette parista tunnista yhden pois. Kaikkihan joka tapauksessa seuraavat reaaliaikaisesti päivittyvältä liitutaululta tenttiajan kulloistakin mielivaltaisesti arvioitua kestoa.
Kun aika hupenee silmissä. Silloin sitä kirjoittaa kokonaisen konseptisivun elämänsä tahtiin, tärisevällä kädellä, kohtuuttomalla käsialalla ja tylsällä kynällä. Ja kerrankin kivuliaan kirjaimelliseti täsmälleen sitä, mitä mieleen juolahtaa. Siis, kuka vielä väittää, ettei kelvollista esseetä välittömästi toisen perään, ja tunnin sijasta kahteen minuuttiin, kuka tahansa kokoa. Ensimmäinen uusintamahdollisuuskin on heti jo kuukauden kuluttua. Silloin sitten, silmä kovana.
lauantai 4. lokakuuta 2008
Suunnitelmaa elämänkerrakseen
"Meillä ei ole mitään yhteistä",
sanoin. "Olemme kaksi täysin erilaista ihmistä.
Ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessä."
Mutta sitten hän alkoi hieroa penistäni
housujen läpi, ja yhtäkkiä muistin,
että me molemmat pidämme intialaisesta ruoasta.
(Hal Sirowitz: Äiti Sanoi)
"Oletko kanssani vain siksi, ettei
sinulla ole kavereita?", mies kysyy.
Ei se siitä johdu. Voi kyllä olla,
että piirteet, joita toiset minussa kammoksuvat,
vetoavat häneen. Mutta pääasiassa
olen ajatellut kallista vuokraamme.
(Minä: Mies sanoi)
Meillä on yhteistä. Huumori. Mies soittaa kitaraa. Keskeyttää äkkinäisesti yskiäkseen ja laittaakseen karkkia suuhunsa. Soitto jatkuu. Kun mainitsen asiasta, se on meistä molemmista hauskaa. Sisko ei ymmärtäisi. Nauramme harvoin vitseille, elämästä emme saata olla huvittumatta.
Ensimmäisen sitoutuneen vuoden jälkeen ymmärtää, että suhdestrategia on viimeistään nyt syytä valita vakavissaan. Kokonainen leipä vai mandariinilaari?
Murtaako limppua silloinkin, kun rystyset loistavat valkeinakuulaina, toivoen, että lopulta tästäkin hetkestä kerrotaan kasvun tarinaa ja ollaan vain viisaita, ei ehkä tyytyväisiä? Uunilämpimänä mahtavan maukasta. Tavallisena tavallista. Kuivana kurkusta alas kaottavaa. Herkkuna ei tule ostettua. Aina kuitenkin saatavilla. Vuoden jokaisena päivänä.
Usein uutta kuorittavaa. Makeat siivut nopeasti syötyjä. Kuoret rutistettuna roskiksessa. Tyhjä -mutta vapaa- käsi. Jossakin vuoden vaiheessa saattavat loppua kokonaan. Kenties jonain päivänä, riittävästi kun ilmasto ilottelee, päättävät, että on aika ajanut etelän hekumahedelmien ohi. Makean makukin väljähtyy. Mutta muistoja riittää itsekseenkin muistella.
Välimuotoja. Alkuun hedelmät, lopulta leipä. Ajoitus on vaikea. Että ei valitsisi vailla parempaa tietoa. Välttäisi silti hiomasta vaateitaan huomatakseen hyllyn jo hiljenneen.
Sekakäyttäjät? Onko siinä onnelliseksi asti onnistuneita oikeasti olemassa?
Valitsin lopulta pelkän leivän. Se ei tosin useinkaan yllätä, mutta on hitaasti kohonnut kohti sitä täydellisyyttä, joka leivälle vain on mahdollista. Olla kuorta vailla, sekä ulkoa että sisältä.
sanoin. "Olemme kaksi täysin erilaista ihmistä.
Ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessä."
Mutta sitten hän alkoi hieroa penistäni
housujen läpi, ja yhtäkkiä muistin,
että me molemmat pidämme intialaisesta ruoasta.
(Hal Sirowitz: Äiti Sanoi)
"Oletko kanssani vain siksi, ettei
sinulla ole kavereita?", mies kysyy.
Ei se siitä johdu. Voi kyllä olla,
että piirteet, joita toiset minussa kammoksuvat,
vetoavat häneen. Mutta pääasiassa
olen ajatellut kallista vuokraamme.
(Minä: Mies sanoi)
Meillä on yhteistä. Huumori. Mies soittaa kitaraa. Keskeyttää äkkinäisesti yskiäkseen ja laittaakseen karkkia suuhunsa. Soitto jatkuu. Kun mainitsen asiasta, se on meistä molemmista hauskaa. Sisko ei ymmärtäisi. Nauramme harvoin vitseille, elämästä emme saata olla huvittumatta.
Ensimmäisen sitoutuneen vuoden jälkeen ymmärtää, että suhdestrategia on viimeistään nyt syytä valita vakavissaan. Kokonainen leipä vai mandariinilaari?
Murtaako limppua silloinkin, kun rystyset loistavat valkeinakuulaina, toivoen, että lopulta tästäkin hetkestä kerrotaan kasvun tarinaa ja ollaan vain viisaita, ei ehkä tyytyväisiä? Uunilämpimänä mahtavan maukasta. Tavallisena tavallista. Kuivana kurkusta alas kaottavaa. Herkkuna ei tule ostettua. Aina kuitenkin saatavilla. Vuoden jokaisena päivänä.
Usein uutta kuorittavaa. Makeat siivut nopeasti syötyjä. Kuoret rutistettuna roskiksessa. Tyhjä -mutta vapaa- käsi. Jossakin vuoden vaiheessa saattavat loppua kokonaan. Kenties jonain päivänä, riittävästi kun ilmasto ilottelee, päättävät, että on aika ajanut etelän hekumahedelmien ohi. Makean makukin väljähtyy. Mutta muistoja riittää itsekseenkin muistella.
Välimuotoja. Alkuun hedelmät, lopulta leipä. Ajoitus on vaikea. Että ei valitsisi vailla parempaa tietoa. Välttäisi silti hiomasta vaateitaan huomatakseen hyllyn jo hiljenneen.
Sekakäyttäjät? Onko siinä onnelliseksi asti onnistuneita oikeasti olemassa?
Valitsin lopulta pelkän leivän. Se ei tosin useinkaan yllätä, mutta on hitaasti kohonnut kohti sitä täydellisyyttä, joka leivälle vain on mahdollista. Olla kuorta vailla, sekä ulkoa että sisältä.
Koti kullan kallis, -työ kullan kontolla
Vanhenemistani muistetaan pinssillä, jossa kuvataan maailmanhistorian toiseksi vanhinta ammattia. Kahvinkeittäjä. Kiitän kaikkia kahvia nurkumatta keittäneitä naisia siitä, että on jotakin taisteltavaa.
Sen, joka ei pidä kotitöistä, on parempi valita elämä ilman kahvia. Muusta seuraa homehtuneita puruja sekä vastoinkäymisistä virallisesti, ja todistetusti, varoitetun jälkienselvittelijän väsynyttä väninää. Espressokeittimet ja maidonvaahdottimet. Käyttääkö niitä todella joku, joka tekee elämässään muutakin? Sama kysymys kilahtaa aina sitruspusertimen, kuorimaveitsen, silitysraudan, raastelingon ja surullisen monen muunkin koneen ja käyttöesineeseen kovaan kuoreen.
Jos sattuu näkemään tilanteen juurikin näin - ja samalla olemaan nainen - puhellaan kääntöpuolella laiskanpulskeudesta ja pikkaisesta saamattomuudesta. Niin suuria sanoja, kuin laiska ja saamaton pelkiltään, ei naisesta käytetä. Vähätellen jaksetaan vielä toivoa parasta, parantumista.
Suurpiirteisen (oikeastaan lähes piirteettömän) naisen miespuolista puolisoa oma äiti muistaa hymähtävissä mietteissään säälien. Se nainen, sellainen. Ei useinkaan siviilisäädyn mukaan vaimo, vaan nainen. Ja naisen mummi kysyy puhelimessa, että kai sinä sentään illalla ruokaa laitat.
Mies, joka välttää kotityöt, on mies. Naisena hänellä vaimo. E-sana jääköön mainitsematta, vaikka se edelleen käytössä laajalti onkin.
Yleisestä miehestä erityiseen. Mies on väsynyt hoitamattomaan kotitalouteen. Hänen sisäinen maailmansa etsii itseään silloin kun ulkoinen tekee täsmälleen sitä samaa. Etsintä helpottaa kuulemma heti, kun ulkoinen järjestäytyy. Onnekasta. Oma sisäiseni hakee ja hakee jatkuvasti. Täysin ja kokonaan riippumatta ulkoisesta. Olen jopa erehtynyt luulemaan elämän vain olevan suunnilleen sellaista.
Miksi siis pitäisi pistää tikkunsa ristiin vain, jotta toisen tuska helpottaisi ja omani lisääntyisi joutuessani suorittamaan tekoja, joiden äärellä kaikki voimavarani huutavat hupenevansa hetkessä. Agapeni ei ole toistaiseksi edennyt vaaditun valinnan vaatimalle tasolle. Toistaisen pituudeksi ei voi kukaan lyhyyttä luvata.
Boheemi? Siis siksikö että keskityn siihen, mistä haluaisin elämässäni olevan kyse. Moni (mies) saa tehdä niin ihan ilman erityisnimitystä.
Sen, joka ei pidä kotitöistä, on parempi valita elämä ilman kahvia. Muusta seuraa homehtuneita puruja sekä vastoinkäymisistä virallisesti, ja todistetusti, varoitetun jälkienselvittelijän väsynyttä väninää. Espressokeittimet ja maidonvaahdottimet. Käyttääkö niitä todella joku, joka tekee elämässään muutakin? Sama kysymys kilahtaa aina sitruspusertimen, kuorimaveitsen, silitysraudan, raastelingon ja surullisen monen muunkin koneen ja käyttöesineeseen kovaan kuoreen.
Jos sattuu näkemään tilanteen juurikin näin - ja samalla olemaan nainen - puhellaan kääntöpuolella laiskanpulskeudesta ja pikkaisesta saamattomuudesta. Niin suuria sanoja, kuin laiska ja saamaton pelkiltään, ei naisesta käytetä. Vähätellen jaksetaan vielä toivoa parasta, parantumista.
Suurpiirteisen (oikeastaan lähes piirteettömän) naisen miespuolista puolisoa oma äiti muistaa hymähtävissä mietteissään säälien. Se nainen, sellainen. Ei useinkaan siviilisäädyn mukaan vaimo, vaan nainen. Ja naisen mummi kysyy puhelimessa, että kai sinä sentään illalla ruokaa laitat.
Mies, joka välttää kotityöt, on mies. Naisena hänellä vaimo. E-sana jääköön mainitsematta, vaikka se edelleen käytössä laajalti onkin.
Yleisestä miehestä erityiseen. Mies on väsynyt hoitamattomaan kotitalouteen. Hänen sisäinen maailmansa etsii itseään silloin kun ulkoinen tekee täsmälleen sitä samaa. Etsintä helpottaa kuulemma heti, kun ulkoinen järjestäytyy. Onnekasta. Oma sisäiseni hakee ja hakee jatkuvasti. Täysin ja kokonaan riippumatta ulkoisesta. Olen jopa erehtynyt luulemaan elämän vain olevan suunnilleen sellaista.
Miksi siis pitäisi pistää tikkunsa ristiin vain, jotta toisen tuska helpottaisi ja omani lisääntyisi joutuessani suorittamaan tekoja, joiden äärellä kaikki voimavarani huutavat hupenevansa hetkessä. Agapeni ei ole toistaiseksi edennyt vaaditun valinnan vaatimalle tasolle. Toistaisen pituudeksi ei voi kukaan lyhyyttä luvata.
Boheemi? Siis siksikö että keskityn siihen, mistä haluaisin elämässäni olevan kyse. Moni (mies) saa tehdä niin ihan ilman erityisnimitystä.
torstai 2. lokakuuta 2008
Vähän nopeasti
Ilmiöön viitataan käsitteillä "arkikäsitykset", "naiivit käsitykset", "intuitiiviset käsitykset", "ennakkokäsitykset" tai yksinkertaisesti "virhekäsitykset".
(Hakkarainen, Lonka, Lipponen: Tutkiva oppiminen)
"Tarvitsetko sitä niin paljon?", kysyy mies, kun kerron ostaneeni hintavahkon (painoksen pienuus) kuolleen kielen sanakirjan.
Kuinka en tullutkaan tuolta kannalta ajatelleeksi. Palautan kirjan pikimmiten. Samalla rustaan kauppalistasta Fairyn yli, sillä sitähän laitetaan ihan vain inanen tiskiveteen. Ja e-pillerit, nekin lienee hyvä jättää noutamatta. Yksinäinen pikkiriikkinen pilleri päivässä. Ei se kyllä "niin paljon" ole.
Vielä siistijänä ollessani toistui useasti tietty tilanne tietyin sanoin. Lattia on pesty. Asiakas saapuu paikalle. Vilkuilee hermostuneena ja kertoo ylittävänsä kosteikon "ihan vain nopeasti". Ja kyseiset asiakkaat, he ovat - eivät ainoastaan insinöörejä - vaan diplomi-insinöörejä kera tekniikan tohtorein. Kuka vielä ihmettelee, miksi hallien ja markettien katot varisevat sisälläolijoidensa harteille.
Nyt otan ja tiskaan. Ihan vain vihaisesti. Pursotan veteen Daily-astianpesuainetta, jota tarvitaan muuten todella paljon, jotta tyydyttävä pesutulos saavutettaisiin.
(Hakkarainen, Lonka, Lipponen: Tutkiva oppiminen)
"Tarvitsetko sitä niin paljon?", kysyy mies, kun kerron ostaneeni hintavahkon (painoksen pienuus) kuolleen kielen sanakirjan.
Kuinka en tullutkaan tuolta kannalta ajatelleeksi. Palautan kirjan pikimmiten. Samalla rustaan kauppalistasta Fairyn yli, sillä sitähän laitetaan ihan vain inanen tiskiveteen. Ja e-pillerit, nekin lienee hyvä jättää noutamatta. Yksinäinen pikkiriikkinen pilleri päivässä. Ei se kyllä "niin paljon" ole.
Vielä siistijänä ollessani toistui useasti tietty tilanne tietyin sanoin. Lattia on pesty. Asiakas saapuu paikalle. Vilkuilee hermostuneena ja kertoo ylittävänsä kosteikon "ihan vain nopeasti". Ja kyseiset asiakkaat, he ovat - eivät ainoastaan insinöörejä - vaan diplomi-insinöörejä kera tekniikan tohtorein. Kuka vielä ihmettelee, miksi hallien ja markettien katot varisevat sisälläolijoidensa harteille.
Nyt otan ja tiskaan. Ihan vain vihaisesti. Pursotan veteen Daily-astianpesuainetta, jota tarvitaan muuten todella paljon, jotta tyydyttävä pesutulos saavutettaisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)