Aineistojen hauista ei ottanut tullakseen mitään, joten näytin koneelle hauista ja lähdin keittämään soppaa hauista. Hau, hau, hauskaa. Oikeasti ei ole mitä näyttää. Eikä mistä keittää. Jäljelle jäävää sentään riittää.
Koulunsa kulmikkaita muotoja aikansa kun kähmii, löytyy G-piste. Sehän tuottaa niin sanomattoman - vaikkakin masokistissävyisen - nautinnon, ettei millään huomaa huokaista sitä viimeistä kovimmin viheltävää ja lähteä raukeana suihkuun. Ei se paljoa vaatisi. Kolme kultaista sääntöä kaltaisikseen käytännöiksi. Ja halvimmat kovat kannet suojaksi.
1. Kirjoita graduasi, älä blogiasi.
2. Kirjoita graduasi, älä nimitarroja maustepurkkeihisi.
3. Kirjoita graduasi, älä muistitalullesi vahvalla liidulla tekstiä "KIRJOITA GRADUASI!"
Haa. Rikon ensimmäisen kirjoituskiellon jo kirjoittamalla sen. Miten jännittävää. Niin paljon jännittävämpää kuin esimerkiksi kysymys siitä, miksi keskeneräinen työ ahdistaa tekemätöntä enemmän? Johon kysymykseen vastauksen uskon olevan kyvykkyydestään vakuuttuneen kyvyttömyys palata oksennukselleen. Prempi olla alkuunkaan oksentamatta. Parempi kuin oksentaa ja päätyä siivoilemaan suoltamaansa sotkuan kuukausikaupalla.
Sisareni kanssani saimme erään kerran sanoitettua jakamamme saamattomuuden syvimmän sielun: Olemme tuomittuja tietoomme lopullisesta pelastuksestamme. Viimeiset hetket ennen punaisia päivämääriä ovat kylläkin tuonelan tuimat, mutta mitään oleellista ei milloinkaan ole jäänyt autuaaseen loppuun saattamatta. Miksi siis päästää pahat päivät piruilemaan jo tänään. Ovat poikkeuksetta erinomaisesti ehtineet huohottaa helvettiään huomennakin. Huomenna, joka huomenna on huomenna.
Siinä oli päivän perikooppi. Puhdasoppiset ja piispat, sulkekaa pyhät silmänne; aion rikkoa kollektiivinne kantaman kertomuksen lumon. Siirtää sen kirkkosalista katukiveykselle kuin porvariperheen vanhemman pojan lukeman jouluevankeliumin sen legendaarisia piirteitä erittelevälle artikkelisivulle. Kirjoittaa näkyviin sen, minkä kaikki toki tietävät, mutta mitä soveliaisuus ei usein salli sanoitettavan. Kuin pieru naistenvessan kolmannessa kopissa vasemmalta laskien. Nimittäin, G -saamattomuuden valitus on meitä luova ikiaikainen psalmi. Sarkastiset keskustelut gradukyvyttömyyden tiimoilta muistuttavat pikemmin joukkohalia kuin edes melkeintotuuslauseiden joukkoa, joilla haluttaisiin viestiä ensimmäistäkään asiaa, joka olisi itse viestintätilanteesta elävänä irroitettavissa. Konekirjoituksesta pidemmän korren vetänyttä kodin kokovartalosiivouksen korkeaveisua kertaamaan on aina käsillä veljiä ja sisaria, pääaineesta riippumatta. Tämä onkin erityisen tärkeää, sillä ne kaksi muuta G -pistepinnaamistakin demokraattisempaa elämäntilannetta sijaitsevat liian etäisten kielipelihyllyjen juurella. Synnytyssairaala antaa vielä odottaa. Armeija niin syvästi meni jo. Vaan vielä voidaan joukolla kiroilla kaikelle, mitä arvossa korkeammat kokelailla teettää kehtaavat, ja jo nyt vertailla kivuliaita kärsimyksiä, joilla uuden oppia osoittavan elämän pitää olemassaolonsa lopulta lunastaman.
Näin lienee hyvä. Kivi kaulaan sille, joka katsoo kierosti kokemusta kuulumisesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti