Kyky tehdä työtä ja rakastaa. Siinäpä Sigmundin mielenterveyden määritelmää. Olenpa ollut tässä viimeisinä viikkoina aivan käsittämättömän mielenterve. Rakastaminen lienee tosin tuosta parista se, joka jää vahvemmin kyvyn asteelle.
Helmikuun viimeisenä perjantaina käy kaikesta mitä mielekkäimmästä, ja sitä paitsi tavattoman tavoitteellisesta, toiminnasta huolimatta mielessä, että eiköhän olisi sittenkin niin: Elämä on yliarvostettua tekotaiteellista tuubaa. Yhtä kulunut fraasi kuin on kulunut tuo edellinen fraasi ja "kulunut fraasi". Kaksi tähteä, joista toinen puhdas kotimaisuuslisä ja se jäljelle jäävä pelkästään näyttelijätyöskentelystä. Hyvinhän mä vedän. Mutta miksi - ja varsinkin - minne?
Mies kysyy juuri tätä kirjoittaessani, että mitä jos alkaisi taas kasvattaa pitkää tukkaa. Niinpä. Mitä?
Ihmiset käyvät metsässä ymmärtämässä kaiken jatkuvan heidän postuttuaan. Eksistentiaalisesti eheyttävää. Minusta pelkästään avuttoman ahdistavaa. Onneksi lapsuuteni lähimetsä hakattiin maan tasalle taannoin. Se kun oli näin ollen olemassa vain minua varten. Maailma tuhoutuu tahdissani. Napajäätiköt sulavat napani ympärillä. Kaikella on suunta. Huono vaiko hyvä, sama se, sillä suunta ylipäänsä tarkoittaa, että olen maailmani mukana matkalla, en ajelehtimassa äärettömässä olemassaolossa elämäni ahdistavassa avuruuspuvussa, ajatellen, että kauanko happea riittää, kauanko happea riittää, kauanko happea riittää.
Mies syö muroja.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)