Kirottuna kulkenut

"Lapset ja lapsen lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista."
2. Moos. 34:7

Kun kasvualustana on hiljainen sukupolvisekoitus väkijuoman väärinkäyttöä ja uskonnollista umpimielisyyttä, on lähinnä voitettavaa.

Ensimmäisen saattaa päihittää toisen avulla.
Kuusitoistakesäisenä ullakkohuone ja radio. Leo Meller puhuu isistä, polvista. Sukukirous. Hetken hiljaisuus. Koskeeko se, ystäväni, sinua?

Koskeeko? Keskenkasvuisen intuitiolla oli jo ehtinyt tunnistaa toistaiseksi nimettömän. Ensimmäistä kertaa mieleen tulee niin kovin konkreettista. Ruskea lasi Paapan alakaapissa. Paljon ruskeaa lasia. Isä oli joskus vakavakava. Sanoi, ettei ole tehnyt mieli ottaa. Serkku supatti seitsenvuotiaalle ukista asioita, joita en tiennyt olevan edes olemassa. Silloin tahroistaan vielä tiedoton mielikin saattoi aavistaa häijyyttä, jota tekee niin katkeraa ajatella, että eiköhän Jumalankin huulilta kohtalainen kirous kierähdä syntisen suvun sikiöiden siedettäväksi.

Melleri puhkeaa rukoukseen kirouksia kotikonstein katkaistakseen. Kehottaa ystäviään vastaanotinten ääressä seuraamaan sanojaan. Niin sulkee silmänsä. Kuuntelee. Loppu on historiaa. Henkilöhistoriaa.

Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa.
1.Moos 32:24-31

Finni-ikäisen raivolla päättää, että tuo pitkä ja kapea. Jotenkin jyrkät kasvot. Ja ääni, kuin tulisi kammiosta, maan alta. Sellainen karma, että katseella voi tappaa turhuuden tieltään. Ja korkea otsa, joka nykyisin on enää älykkyyden harha. Mutta silloin vielä mieli mieli sitä sanomattoman syvällistä ihailla vierestä, ja katsella, miten kaikki toisetkin katsovat. Pitää kättä erityisellä tavalla, joka kielii, että minä olen meistä kuitenkin se, joka saa katsella suupielen kuolavanaa aamulla.
Omistamisen unet pukkaavat pahinta pakotuksen hermostunutta hikeä ikinä. Olla ilman ei ole vaihtoehto, kun edessä lipuu ainoa todella tarpeellinen, elävän veden virta. Ja siitä ammentamasta jos lakkaisi kaipaamasta. Se olisi silkkaa kadotusta, eikä siksi juomaan pyrkiä pelota. Vaikka oikeastaan ihan aina on pelottanut niin, ettei sitä edes tunteeksi tunnista.

Kun se sitten kauan kaivatusti kysyy, että jooko, en uskalla edes vastata. Tutisen pienesti kestämättömän suuresta onnesta, mutta suuta pidän viivasuorana. Nyökkään, koska silloin teekee vähiten. Ja vähiten on vähiten väärin. Ja väärää pitää karttaa ja oikeaa tehdä. Siksi mietin vain, että kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, kunpa saisin sen pidettyä, ja unohdan kokonaan pitää. Enkä millään ymmärrä, mitä se koskaan on minussa halunnut tarttua kädestä. Ja mitä se ikinä onkaan, on oltava hiljaa ja paikallaan, jottei mitään vahingossa särje, liikuta esinettäkään paikaltaan. Nyökätä vain ja vastata yhdellä sanalla. Kissana kyyryssä uuninpankolla. Silmät kiilussa vaanimassa omaa elämäänsä. Jos olenkin vain suloinen kesäksi. Ja syksyllä se kauan kakaisisi ja lopulta sanoisi olevansa yksi paholainen. Että vihaa tehdä tämän. Oikeasti. Ja tietäisimme kumpikin, ettei se muistelisi.

En voi soittaa. Jos se ei vastaa, ja joutuisin miettimään, mikä minussa ei odotusta vastaa. Ei pyytää. Sanoisi se kuitenkin "ei", ja pahoittaisin mieleni, koska en olisi kylläksi kylliksi. En naurakaan. Koska pahimman mahdollisen maailmankaikkeuden kynnyksellä keikkuvaa ei kertakaikkiaan naurata. En juuri puhu. Paljastuisin. Ja miksi pitäisi. Tavasta, jolla äiti avaa ovenkahvan tiedän, mikä on oleva olemisen tapani. Eikö se tässäkin hyvin riittäisi. Että tiedetään yhdessä ja vastavuoroon. Ymmärretään puolesta aiotusta ajatuksesta.
Mutta niillä sanotaan "moi" ja "menen kauppaan, postiinja ja jumppaan". Ja kun joku suuttuu, juostaan perään. Eikä ole puolikkaita ajatuksia, vaan puolikkaita sanoja. Jopa kokonaisia. Sitä en tule ajatelleeksi.

Kahdeksan kuihtuvaa kuukautta, enkä ole näkevinäni lehtipinoja. Se ei tiedä hiljaisten päätttelyketjujeni olemassaolosta. Siitä, että ne kirjoittavat tuhat kertaa päivässä samaa nimeä, mutta sanottavaksi se on liian kipeä. Enkä tiedä tutkimattomuuksistani itsekään, koska en koskaan käynyt muualla. Korkeintaan aavistin, että ylipäänsä on "toisaalla". Ja siksi molemmat, mutta erikseen ja vastakkaisilta puolilta, ihmettelemme olemisemme sameutta ja loksahtamattomuutta. Kun mikään ei ole koskaan helppoa ja kevyttä ja liiku pehmeästi painollaan. Kun toiselle ja tiseleen oikeastaan vain poissaollessa osaa olla oikein.
Tulee lopulta lähteäkseen. Pitää kiinni ja kertoo, että on yrittänyt. Puhuu totta. Yritti niin kovasti, että sai halvauskohtauskia ja sydänoireita. Miten ironista. Eikä ikävä kyllä lainkaan kuvaannollista. Kipu liikkuu lihaan asti, ja silloin on myönnettävä, että sitä mitä minussa ikinä onkaan, ei näillä voimilla selätä. Se sanoo tarvitsevansa sen, ettei enää tarvitsisi pelätä.
Istuin viimeiseen asti autossa. Ensimmäisen kerran pyydän, tahdon, vaadin, käsken ja haluan. Tartun kiinni käsivarresta, ja kuulen kuinka se pyytää, päästäisit minusta. Mutta miten se tehdään, hyväksytään, että kaikki toistuisi aina samalla tavalla, kesän jälkeen hiljainen kuolema, eikä koskaan turvallista. Lisää vain perävalojen punaista, jonka hehkussa huomaan äidin istuneen sängyn laidalle. Se silittää hiuksia hetken ja itkee omiaan. Tulee toisia, se kuiskuttaa ja tietää itsekin puhuvansa valkoisia, ja kuinka vähän se siksi vakuuttaa.

Seuraavalla viikolla isä vie ostamaan silitysraudan ja lakanoita. Ajateltavaa, tulevaa, kun lähden ja jatkan. Istun autossa ja itken koko matkan. Ruokapöydässä itken lisää. Kuorin mandariinin toisensa perään ja kaikki yrittävät olla kuin ei tarvitsisikaan mitään sanoa. Täällä saa sääliänsäkin anoa.
Kerään kodinkoneita, kulhoja ja vuodevaatteita keskelle huoneen lattiaa. Ja mietin, miksi ostin kahdet lakanat samalla kuosilla. Rosollin värisiä ruutuja. Vainko palauttaakseni toiset suosilla. Sisko kysyy sanomatta, miksi taas, itkenkö itseni iloiseksi. Siksi, että ehkä ei enää koskaan tunnu ilokaan muulta kuin kohtuuttomalta. Kun ei vain matto, vaan kattokin viedään jalalta. Kuin reikäkauhalla olisi jo jaettu iäksi. Se on ovensa turvottanut portti. Liian kiinni veräjäksi. Äläkä sinä siksi ikinä. Meissä on samaa. Tukehduta harmittominkin kipinä.

Haluan kauas ja varsinkin toisaalle. Juttelen tanskalaisnaisen kanssa puhelimessa. Ääni tulee kaukaa, kuin kammiosta, ja liikaa muistuttaa. Vakuutan vakaammin, vaikka ääni värisee, että haluan lähteä. Haluan lähteä. Olen ajatellut. Mihin hyvänsä. Afrikkaan. Ilman epäilystä. Pallovatsaisia lapsia. Vielä itseäni orvompia. Siellä en enää ole köyhä, enkä kipeä. Olen pelkästään vaalea ja ruhtinaallisesti riittävä, ja otan valokuvia vauvasta käsivarsilla, ja muistan mikä on oikeasti tärkeää. Kyllä, Mosambiq, ilman muuta. Enkä edes katso kartasta, koska välitän vain välimatkasta.
Isä kurtistaa kulmia, siellä on rauhatonta. Mosambiqissa. Siellä on rauhatonta. Jos se vain vähääkään tietäisi rauhattomuudesta. Äiti on hiljaa ja sanoo sitten sen olevan jotakin poliittista. Järjestö on vasemmasta maailmasta. En tiedä, mitä sanoa. Kyse on minusta, ei maailmasta, ei vasemmasta, vaan pelkästään ainoasta oikeasta.

Kevään korvalla lähtö unohtuu. Alan käyttää puhelinta. Ja pyytää. Nauran toisinaan. Ja hammasta puristaen sanon sellaista, jonka sanoessani haluaisin väliin rippiristikon ja sata rohkeusrukousta. Mutta pakottaudun lukemaan kasvoista.
Tiedän, miten päästetään. Ei toinen, vaan itsensä. Painista, jossa kukaan ei voita ja kirouksista, joissa on liikaa kytkettyjä kohtaloita. Siksi sitä ei voita, vaan tasapelistä saa siunaukseksi ontuvan jalan, jota ei peittää ole tarvis, kun sepä juuri on kaunis.

Pitäisi kai soittaa Mellerille ja kertoa, että se on helvetinmoinen huijari. Antoi ymmärtää, että kirous katkaistaisiin. Oikeasti uudestisyntyvän on leikattava oma napanuoransa.

En soita, koska tiedän, mitä se vastaisi. Täsmälleen.

Hurjaa ja hullunkurista - eli laulettavaksi tarkoitettu tilaustyö

Elämä on meille karkkipussin suu,
kirjopyykin tuoksua ja saarnimetsän puu.
Sinä olet siinä ja kukapas muu,
kainalosi kuopassa hikeenkin ihastuu.
Siksipä meille tapahtua voi
alennuspullaa ja ruokopilli soi.
Paikka kun sisässäsi minulle on,
paikka johon suljet silloin kun oon mahdoton.

Tiesin nähdessäni sinut kello kahdeksan,
on riisi kypsynyt.
Nauroit saadessasi ainokaisen haarukan,
et koskaan lähtenyt.

Katsoo hän silmiin kun nauraa ja itkee,
rohkea rakkaani on

Elämä on meille liian ihanaa,
vaarallista, jännittävää joskus satuttaa.
Sinä siinä vielä ja kukapas muu,
partakarvoissasi kaikki pelko unohtuu.
Siksi voi meille tapahtua taas
haaksirikko-Robinson ja kaikki ahdistaa,
sinut kun tahdon kuuhun ampua,
raketilla hakea ja soittaa rumpua.

On haarukoita kaks.

Tiesin silmistäsi silloin kello kuinkavaan,
on mennyt viimeinen,
bussi ja siihen et ennätä koskaan,
kiitäköön kauaksi pois

Elämä on meille räntää ja maa,
ilmaisnäyte kuoressa kun posti kolahtaa.
Sinä olet siinä, huippua on näin,
pakkomielteisesti oomme toisiamme päin.
Siksipä meille tapahtua saa
vauvoja viisi ja runoiltamaa.
Uurre jos kädessäsi minulle on,
elämäni vaarallinen mutta peloton.


Lähtökohtamielikuviksi tarjottiin rakastumista, Paulan ja Miran molempia puolia ja kahta Palnan tyttäret-ajatusta, joista toinen oli jo aiemmin kohkattu Devin toteamus elämästä, joka on "ihanaa", "vaarallista" ja "ei sanaakaan". Myös käskettiin pitää mielessä Magi Viljasen (äiti) kuvaus siitä, kuinka hän ei ensinkään pelännyt passiiviseksi määritellyn tyttärensä surua, koska tiesi voittavansa sen.

Elävää kuvaa vanhemmuudesta, joka muistaa mitä on elämä

Jos koskaan tulen isäksi, haluaisin olla pelokas mutta tyyni, asemastaan turvallisen tietoinen ja silti niin läpeensä lämmin John Cusack nörttilaseissaan, joita ei ole aikanaan ostettu siksi, että ne ovat viidentoista vuoden kuluttua muotia.

Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.

Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?

Ole(e)n vammainen, ja mitä siitä taiteelleni seuraa

Olipa Ylioppilaslehdessä tällä kertaa tottavie muutakin lukemisen arvoista kuin totuus by Kari Heusala. Ikävä kyllä se toinen lukemisen arvoinen oli niin ikään lyhytsanaista (mutta aiheesta on luettavissa lyhyesti - jälleen - lisää erään siitä monessa mielessä osallisen ansiosta).
Siis, sivun 20 jutussa Sepät syntyessään pohditaan perustellusti perustavia asioita. Miten suhteutuvat toisiina käsitteet vammainen, taiteilija, vammais- ja taide? Entisestään tiivistäen: kuinka tekeminen on tekemisissä olemisen kanssa? Saako tekemisensä (taide) anteeksi olemalla (vammainen)? Tuleeko "kaikkensa yrittävää" (joka vammainen ei vammansa puolesta mitenkään automaationa ole) ylistää liiotellusti tai tyystin aiheetta?
Ja, saako sen, ettei ole (vammainen), anteeksi tekemällä (taide)? Voiko vammaisuuden kokemuksesta kertovaa, ja siksi sisällöltään erityisesti vammaisille merkityksellistä, vammaistaidetta olla olemassa irrallaan tekijän vammaisuutta tai vammattomuutta koskevasta kysymyksestä?

Aihe on askarruttanut aiemminkin (ja epäilemättä monia mielevämpiä muitakin, mutta myös itseäni): Saako teos elää tekijästään itsenäisen elämän, ja tämän itsenäisen elämän myös, mitä kritiikkiin tulee? Näkökulma on nyt tosin toinen: Saallitaanko tekijälle osuva palaute teoksesta, joka palaute on kaiken kehittymisen oleellinen edellytys? Ja suodaanko taiteen kokijalle (vammainen tai vammaton, nainen tahi mies, rikas taikka köyhä) "tämä kertoo minusta, siitäkin huolimatta että tekijä ei ole meitä"-kokemus?

Omistan joitakin kehitysvammaisen taiteilijan töitä. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja hurjalla tavalla kauniita. Mutta ne eivät ole vammaistaidetta, eivätkä teknisesti korkeatasoisia. Saiko tämän sanoa?

Lyhyt jälleentapaaminen

Asiayhteydestään irrotettu lause ei koskaan ole reilu. Mutta kun en mitenkään voinut olla riemastumatta vanhan tutun tapaamisesta:

"Eihän tämä yhteiskunta kehity mihinkään, jos ei ole niitä jotka haluaa tietää, mitä aivoissa tapahtuu seksin aikana."

(Sekspertti Kari Heusala, Ylioppilaslehti 18/2008, alunperin Image10/2008sta)

Täytynee vakavasti harkita lainatun lehden irto-ostamista, joka muutoin jäisi jälleen väliin. Muinoisena tilaajana kun saan edelleen säännöllisin väliajoin postia, jossa "jauhetaan" mitä mielikuvituksellisimmin muunnelmin "samaa" kuin lehden verkkosivuilla: "Image esittelee kiinnostavimmat ihmiset, tapahtumat ja puheenaiheet. Oli aiheena pop tai politiikka, Image on asiantunteva ja oivaltava. Imagessa on Suomen parhaat henkilöjutut. Ville Valo, Garri Kasparov, Olli Saarela, Maria Guzenina, Jouni Hynynen, Minna Haapkylä… Kun muut mediat jauhavat samaa, Image etsii jo uusia puheenaiheita ja välittää ne lukijoilleen ensimmäisenä."
Vähän kuin vitsi. Sen hauskuudesta päättää aina se, jolle se kerrotaan. Ja päätös on: en todellakaan tiedä, mutta te tunnutte todellakin tietävän, joten mieluummin ei.

Lehti siis saattaa jäädä ostamatta, mutta eipä huolta. Tokihan internetin reunan yli tihkuvien tietovarastojen avulla voin ilman Imageakin jotakin kuvaa Karista luonnostella. Kunhan pidän mielessä, että tietoa kyllä saa ja selaimella pääsee, mutta että muista, sieltä voi löytyä ihan mitä vaan.
Ja tosiaan, sieltähän löytyy ihan mitä vaan. Wikitellessä huomaan, että tämä Kari on tietokirjailija. Viisi teosta. Toisaalla Kari keskenänsä mainitsee, että ajautui seksitietäjäksi sattumalta. Että vähän piti muka vaan kokeilla ja kehitellä kielioppia peniskirjalla, mutta - ei oo todellista - "kirjasta tuli kuitenkin aikansa legenda". Hmmm, melko suorasukaista, mutta toisaalta valheellinen vaatimattomuus on vähintäänkin yhtä vastenmielistä. "Aika" muuten on 1998, ja "kirja" Penis - asento ja lepo.

No mitäpä tämä, mieluiten seksologiksi itseään tituleeraava mies (joka ei varsinaisesti titteleistä välitä, mutta on huomannut "suomalaisten" välittävän) ajatteleekaan vaikkapa seksikkyydestä? "Seksikkyys on sitä, että ihminen on tietoinen omasta ulkoisesta ja sisäisestä eroottisuudestaan. Jos jotain konkreettista tietoa haluaa, niin esimerkiksi naisessa pidetään ympäri maailmaa seksikkäänä symmetristä vartaloa ja vyötärön ja lantion välistä suhdetta, joka on 0,67–0,80." Siinäpä sisäisesti ristiriidaton vastaus. Mittailin juuri itseni, ja huomasin, etten taidakaan olla tietoinen omasta ulkoisesta ja sisäisestä eroottisuudestani. Onneksi Kari lohduttaa kertomalla, että "Hyvällä kropalla voi olla täysin seksitön." Asiayhteydestä selviää, että "seksitön" tarkoitta nimenomaan sitä, että ei ole seksikäs. Mahdollisuuteni "hyvään kroppaan" siis sentään pelastui Karin kynsistä.

Olen oikeastaan ihan suotta ollut epäluuloinen Karin sanomisien äärellä, sillä Kari on oikeasti mies suurella T:llä. Tuntee asiansa, ja on sitä paitsi Todella hauska: "Seksi on niin geenien ja hormonien ohjaamaa toimintaa, että siinä on vannoutuneella munkillakin vaikeuksia olla selibaatissa." MOT

Kari on kaikessa tuntemuksessaankin aivan muuta kuin teoreettinen todellisuuteen linkittämätön tietotyöläinen. Käytännössä kyllä löytyy. Tosin Kari ei kysyttäessä kykene kertomaan "huvittavaa seksiin/seksuaalisuuteen liittyvää kommellusta nuoruudestastaan". Mutta silti meidän on syytä tietää, että "Niitä on vaikka kuinka paljon, sillä rapatessa roiskuu."

Ja Kari perkule, teetkö tän tahallas kaikille meille perskoulun kasiluokalle kaksimielisyydessämme ikuisesti kahlituille? "Minulla on sormet mukana niin monessa sopassa, etten pääse töistä irti edes vapaa-aikanani." Ja kun me muut vaan käytetään lusikkaa.
"--olin noin ½-vuotias, kun vanhempani pistivät minut ensimmäisen kerran kanootin aukosta sisään." Me muut tullaan ulos, ja puoli vuotta aikaisemmin.

Kas, kokosinpa Karista tarpeisiini nähden täysin tyydyttävän kuvan. Enää uupuu vain tieto siitä, millainen nainen seksin ihkaoikeaan asiantuntijaan vetoaa. "Maikkarin porukasta Heidi Suomi on sellainen, joka veisi minua kyllä kuin pässiä narussa." Kiitos, sain jopa enemmän kuin pyysin. Kuin kukaan pyysi.

Raamattua rapatessa roiskuu

Kaikkien ei tarvitse tuntea Raamattua vain siksi, että se on kulttuurimme perusteoksia. Kaikkien ei tarvitse tuntea kulttuuriammekaan. Kaikkien ei esimerkiksi tarvitse koskaan avata ensimmäistäkään niistä lukuisista kaunokirjallisista teoksista, joiden tulkinta käy kapeammaksi ilman käsitystä siitä, mihin ne viittaavat.
Kaikkien ei myöskään tarvitse muistaa kuka Kirjan sivuilla sanoi mitäkin ja mistäkin. Kuka oli kenenkäkin ja kanssankin ja kumminkin kummin päin. Eikä kaikkien tarvitse siitä huolimattakaan, etteivät muista tai tiedä, pidättäytyä puhumasta siitä, mitä eivät muista tai tiedä, koska vaikenemisen vanavedessä saattaisi joku, joka muistaa ja tietää menettää muutaman hymähdyksen.
Kaikkien ei myöskään kannata lotota. Tämä tiedoksi eritoten Peter Nymanille sekä Kaarina Hazardille, joka olet mielestäni hieno nainen, koska olet naiseksi röyhkeä (mutta mieheksi ihan tavallinen), koska otat tilaa haltuusi, olet eri mieltä painokkaasti, haastat hanakasti sekä puhut pitkästi ja päälle.

"--siel (kirkossa) on kuitenkin aikamoisena sankarina tää huoran jalkoja pessyt Jesse, joka käsittääkseni nimenomaan painotti, että Kristuksessa ei ole miestä eikä naista--"
"Pietrihan oli hyvin anti... tuota, antinainen. Vaietkoon seurakunnassa ja niin edelleen."

(Taustapeili: Peter Nymanin pyöreä pöytä, YLE Radio Suomi, 12.11.2008. Ensimmäinen lainaus Kaarina Hazardilta, toinen Peter Nymanilta.)

Väärin: Kirkon sankari ei ole Jesse, joka pesi huoran jalat. Oikein: Sen sijaan kirkon sankari (yleisemmin taidetaan käyttää jotakin muuta titteliä, kuten vapahtaja tms.) saattaa kyllä olla Jesse (yleisemmin suomenkielessä käytetään nimitystä Jeesus), joka pesi jalat (mutta ei sittenkään huoran, vaan opetuslastensa). Osittain oikein: Siinä mielessä Kaarina kuitenkin on jäljillä, että huorallakin (tarkemmin "nainen, joka vietti syntistä elämää") lienee liittyymäkohtansa Jeesukseen ja bonuksena myös jalkoihin. Tosin toisin päin ja nimenomaan siis niin, että "nainen, joka vietti syntistä elämää" kyynelehtii Luukkaan evankeliumin kuvauksessa Jeesuksen jaloille, kuivaa ne hiuksillaan sekä ja voitelee öljyllä. Pesemisestä ei varsinaisesti ole puhetta. Mutta varsinainen pointti on silti ilahduttavan sama. Eli lopulta kuitenkin ihan oikein: Jessen ja huora (ja kirkko) voidaan sittenkin mainita samassa lauseessa.

Väärin: Jeesus ei mitenkään voinut painottanut, että "Kristuksessa ei ole miestä eikä naista." Raamatun Jeesus, (sen paremmin kuin historian Jeesuskaan, jotka ovat kaksi erittäin eri asiaa, vaikkakin jossain määrin toki tekemisissä keskenään) ei varsinainenti puhunut itsestään Kristuksena. Evankeliumeissa hänestä kieltämättä käytetään kyseistä nimitystä, mutta silloinkin ollaan vielä varsin kaukana siitä, että sanottaisiin yhtään kenenkään olevan Kristuksessa. Käsite tuossa muodossa kun kuitenkin edustaa jo kuoleman ja oletetun ylösnousemuksen jälkeistä orastavan uskonyhteisön näkökulmaa Jeesuksen pelastushistorialliseen rooliin, jota etenkään synoptisissa evankeliumeissa ei vielä kehitellä kirjeisiin verrattavalla tavalla. Osittain oikein: Siinä mielessä Kaarina on jälleen jäljillä, että katkelma, johon hän viittaa (”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” Gal. 3:28) todella löytyy Uudesta testamentista, mutta se menee Jeesuksen sijasta Paavalin piikkiin. Pointti silti säilyy putipuhtaana. Eli lopulta kuitenkin ihan oikein: mies ja nainen (ja kirkko) voidaan sittenkin mainita samassa lauseessa.

Oikein: Antinainen ei kuulosta naistenvihaajalta (tarkoittiko Peter ehkä antipatinaista?), vaan pikemmin mieheltä. Ja sehän Pietari kolmeen kertaan kieltämättä tosiaan oli. Väärin: Pietarin naisvihasta ei juuri ole säilynyt tietoja. Evankeliumeissa asiaan ei paneuduta, ja kaksi hänen nimeään kantavaa Uuden testamentin kirjettä tuskin ovat the Pietaria nähneetkään. Sen sijaan Paavalia on tyypillisesti pidetty naisvihamielisenä (Osittain turhaan, koska Uuden testamentin kaikkein naisnegatiivisin kohta, jossa "ei sallita, että nainen opettaa", koska Aadam luotiin ensimmäisenä, ja Eeva puolestaan oli ensimmäisenä syntinen, on ensimmäisessä -päivän sanako?- Timoteuskirjeessä, joka taas ei mitä todennäkisimmin ole aito Paavalin kirje.) Osittain oikein: Peter on kyllä siinä mielessä jäljillä, että eräässä aidossa Paavalin kirjeessä (1.Kor.) totta vie ollaan mieltä, että "naisen tulee olla vaiti seurakunnassa". Pointti pääsi jälleen pahasta. Eli lopulta kuitenkin ihan oikein: P-alkuinen miehennimi voidaan sittenkin mainita samassa lauseessa naisen vaikenemisen (ja kirkon) kanssa.

Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)

Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.

Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.

Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.

Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.

Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.

(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)

Katsokaa Areenaa ja lukekaa Kunderaa, jotta tietäisitte, että se on kuolema, joka ovella kolkuttaa

Mitähän siitä olisi aikaa, kun uutisoitiin, että Yle puuhaa sosiaalipornoo kuolemasta. Piispaa ja lukkaria myöten oltiin, että moraalitonta ja mautonta.

Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.

Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.

Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.

Toisenlainen näkökulma

"Mitä jos antaisit jouluna ihan jotain muuta?", kysyy mainospalkki. Ja jälleen voi ostaa sitä ihan samaa: vettä, puita ja lehmiä.

"Jotain ihan muuta" on saanut kokolailla uuden merkityksen. Julkisissa liikennevälineissä ja tiloissa kulkevasta kun tuntuu, että kenties sittenkin "toisenlaisinta" olisi ostaa lähimmäisille tolkun rehellistä tavaraa, oikeen messevän tuntuvaa muoviroinaa. Että voisi hän kuusen alla porsaana silitellä ihanaa, ihanaa esinettä. Omaa tavarataivastaan käsinkosketeltavan todeksi elää. Sitä omistamisen onnea, joka ei auta yhdenkään nälkämaan nääntyjän elämää senttimetrilläkään edespäin, vaan vaikka jos vähän takapakkiakin saisi aikaan, niin aina parempi.

Ja jos joku alhainen altruisti ikinä uskaltaa puolestani tehdä ensimmäistäkään tulonsiirtoa, niin kurkkuun käyn käsinkosketeltavin käsin kiinni, ja kerron ostavani sillä edestäni lahjoitettua vastaavalla summalla, ja vähän enemmälläkin, itselleni tuikitarpeettomat lenkkitossut, joissa on sellaiset silminnähtävät sertifikaatit, että taatusti tiedän niiden tuotetun lasten ja vammaisten ja varmaan vanhustenkin tuskasen tuhattuntisella teollisuustyöllä.

Elokuvamme nuoret epätoivot

Ruotsalaiset ovat karvan verralla kauniimpia, tipan tyylikkäämpiä, rahtusen rikkaampia ja ainakin aavistuksen avarakatseisempia. Mutta elokuvia osaavat he tehdä ihan epäuskottavan paljon meitä paremmin. Eikä tarvitse edes ennättää herra Bergmaniin. Jerusalem, Jalla! jalla!, Kopps, Niin kuin taivaassa, Ihanasti Rakastetut, Saariston lapset (se poikatukkainen pikkutyttö on ehkä sieluni), Kimpassa, Hip hei hutsu, Poppuläärimusiikkia Vittulajänkältä, Pekka Töpöhäntä, Takaisin maalle, och så vidare, och så vidare.

Toisinaan tuntuu, että meillä tehdään tasan kahdenlaisia elokuvia. Lapsellisille ja lapsille. Jälkimmäiset ovat olleet tyypillisesti onnistuneempia. Heinähattu ja Vilttitossu, Onni Von Sopanen, Pelikaanimies ja viimeisimpänä Risto Räppääjä (se Rastimon koiraelokuva on vielä katsomatta). Pakko purkautua Ristoa näyttelevän pojan ihmeellisyydestä. Pienisuuri idolini. Miten kymmen(?)vuotiaalla voi olla ehdottoman erehtymätön vivahteiden taju niin liikkeissä, ilmeissä, puheessa kuin laulussakin. Parempi kuin elokuvan yhdelläkään ammattinäyttelijällä. Lisää sitä lasta elävään kuvaan!

Suomalaisella mustavalkoisuuden jälkeisellä aikuisten elokuvalla on ollut toki hetkensä ja taitavatkin tekijänsä. Mutta yksi (Mollberg, Maa on syntinen laulu) on jo joukosta poissa. Ja tonen (Pölönen, Onnenmaa, Kivenpyörittäjän kylä, Emmauksen tiellä) aivokuollut (Karjalan kunnailla).
Lisäksi Lepän Perttukin on tullut tehneeksi kaksi lupaavaa tekoa (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja), mutta heittäytyi osittain jotenkin tehdyn vakavaksi uusimmassaan (8 päivää ensi-iltaan, josta on pakko sanoa se, että kolmipäinen katsojaseurueeni oli liittyä kummitusten joukkoon silkasta nauruhalvauksesta, kun ruutuun juoksutettiin kohtaus, jossa Leppilampi makaa pedatulla sängyllään kalsarit korostetun jalassa ja katsoo kaihoisasti kaukaisuuteen kyynel silmäkulmasta vierien. Mietin, miten ensi-illan kutsuvieraat saivat pokkaa ylläpidettyä.)
Ja tosiaan sekin vielä, että Jari Halosen Aleksis kiven elämä ei jostain syystä ole juuri kiitosta tai edes kiinnostusta kerännyt, vaikka puolestani ansaitsisi kumpaakin.

Suomalaisessa nykyelokuvassa toimii suunnilleen muutama kokonaisuuden kannalta lopulta periferinen osa-alue, kuten lavastus tai puvustus. Varmaan maskeerauskin, mutta eipä siitä sitten syvempiä tiedä, kun ei ole asian kummoinenkaan havaitsija. Kuvauskaan ei ehkä töki. Ongelma lienee etupäässä elämästä irrallisissa käsikirjoituksissa, ja näennäisnäyttelijätyöskentelyssä sekä sen ohjauksessa.
Ruotsalaiset ovat oivaltaneet löytää etsimänsä läheltä ja suuren vähästä. Että elämässä sinänsä ihan on kyllin kuvattavaa, mikäli halutaan kuvata nimenomaan elämää. Ei tarvitse käsikirjoittaa käsittämättömintä, äärimmäisintä ja kärjistetyintä, mitä käsille sattuu. Mieluummin pikemmin sellaista välttää, koska käsittämätön, äärimmäinen ja kärjistetty käsikirjoitus tuottaa käsittämätöntä, epäuskottavaa ja tarpeettoman dramaattista elokuvaa.
Ei sillä, etteikö epätavallisuuksiakin voisi kenties onnistuneestukin kuvata, mutta sepä vaatisi elokuvan kehyskertomukselta sekä henkilöhahmojen kokemusten ja suhteiden kehittelyltä huomattavasti liikaa enemmän kuin mihin suomalaisilla elokuvakynänkäyttäjillä on toistaseksi ollut kykyä, ja ohjaajilla/näyttelijöillä välineitä. Ja niinpä me aina vaan ja uudestaan näemme tarinoita, joiden ongelma on juuri se, että missään vaiheessa kukaan ei oikein mitenkään selitä, miksi kukakin henkilöhahmo tekee mitäkin elämääsuurempaa valintaa mihinkäkin suuntaan. Sääli, sillä pinnallinen toiminnan tarina, ilman olemisen ulottuvuutta, kun vaan ei mene kenenkään sielusta läpi.

Elokuvaväki on solidaarisen sisäsiittoisuuden saari. Haapkylä, Björkman, Björklund, Bardy, Edelman, Franzen, Louhimies, Leppilampi, Virtanen, Malmivaara ja mitä vielä muutamia näitä on. Menevät keskenään naimisiin ja viettävät ammatillista kimppakivaa niin, ettei kukaan lopputulosten katselija enää kykene erottamaan eri projekteissa jaettuja rooleja toisistaan. Toisaalta asiaa vaikeuttaa sekin, että "eturivin" (onko edes muita rivejä?) näyttelijämme näyttelevät uskomattoman uskollisesti aina samalla tavalla maneereja myöten. Ja aina yhtä pinnalla kelluen, koska kyse on pikemmin näyttelemisen näyttelemisestä kuin varsinaisesti näyttelemisestä.
Vikaa on toki jälleen käsikirjoituksessakin. Miksi dialogiin pitää itsepäisesti sijoittaa se, mitä tosielämässä ei sanota, vaan ilmaistaan. Eleitä ehkä (suuria sellaisia), mutta varsinkaan ilmeitä ei jaksa kukaan kovasti kehitellä. Toisaalta, enpä mene vannomaan, että niitä nykyisellä näyttelijätyön tasolla irtoisikaan. Eli edelleen puhutaan ja heitellään tavaroita. Huonoksi havaittua, mutta parempaakaan ei vaan kukaan pöytään paiskaa. Ja selvä, sillä mennään, mutta juuri siksi puheen olisi parasta olla aika perusteellisen tyylipuhdasta sellaista. Mutta eipä tärppää tässäkään. Vuorosanat karttavat todellista tapaa käyttää äidinkieltämme. Mistä maasta vai kuusta ne tulevat? Keitä kummajaisia ovat he, jotka sijoittavat sanallisen vuorovaikutuksen valovuosien päähän siitä, mihin itse koskaan olen teilläni törmännyt? Vai tulenko maata kiertämästä todella sieltä jostakin, missä kukaan muu ei ole koskaan käynyt? Ruotsalaisissa elokuvissa annetaan enemmän tilaa näennäiselle tapahtumattommuudelle ja hiljaisuudelle. Ja kun puhutaan, puhutaan niin kuin puhutaan. Ei niin kuin elokuvissa puhutaan.

Tämä koko ennakko-oletusten totinen taakka tuntemuksissani tartuin eilen suomalaiseen elokuvaan (Korkein Oikeus) ajatellen antavani sille vielä uuden sukupolven aidon mahdollisuuden. Kuulostaahan ihan kivalta ajatus nuorista taiteentekijöistä, joilla on vähän varoja, mutta epäilemättä rahaa enemmän sitä oleellisinta, uusia lähestymistapoja ja luovaa potentiaalia.
Mutta, jo paljon ennen kuin ehdittiin "paskaan seksiin", tuli selväksi, että edessäni soljuu pikemmin paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Paaskaa elokuvaa, paaskaa elokuvaa. Jälleen, aina ja ikuisesti. Turha on toivoa uutta toivoa. Ei sitä synny, ei rahalla, eikä rahatta. Ja koko kysymys rahasta alkaa kääntyä hävettävän huonoksi selitykseksi. Ainainen inutus siitä, ettei fantastiljoonaeurollista arvostusta ryöpy, ei nimittäin ole kovin onnistuneesti sovellettu syy huonolle käsikirjoitukselle ja heikolle näyttelijätyölle. Ei tässä low budget -tapauksessakaan. Hyvä kun ei paitsi maksa huonoa enempää, ei myöskään ole vapaaehtoistoteutuksena yhtään sen vähemmän ilmaista.

Mikä on, että aikuisen ihmisen (Olli ylinen, ohjaaja & käsikirjoittaja), olkoonpa kuinka nuori aikuinen hyvänsä, pitää taantua teini-ikäisen kapinamielisen koulun kevätjuhlanäytelmäkirjoittajan tasolle. Että tässä ois nyt tämmönen vitut kaikesta työtön, työtön, työtön, työtön -tyyppi (Noa, jotain symboliikkaako?), joka "tutkii eksistenssiä". Siis jotakin vitun syvällistä. Elokuvan syvällinen ja eksistenssikysymys tarkoittaa suunnilleen jotakin sellaista kuin, että "tuli on aineetonta". Hmm. vähän kuin ihmisen se ja tämä ja aikakin on sitä ja tätä, mutta ajatus, mitä ja mikä onkaan ajatus. En tietenkään tiedä tekijöiden omista eksistenssitutkimuksista, mutta mikäli syvällisyyden taso lähenee samaa kuin elokuvassa, ei olla ripari-iästä ihan hirveän pitkälle päästy. Olisivat kyselleet vaikka kavereiltaan, kehen kaksvitoseen koskee "siis aika on niinku niin tässä tälleen niin tiiviinä" -jutut. Käsi pystyyn. Niinpä. Voisko kädettömyydestä kenties tehdä jotakin johtopäätöksiä käsikirjoituksen suhteen? Henkilökohtaisesti ehdoittaisin Noan tutkittavaksi esimerkiksi erittäin eksistentiaalista ja ainakin itselläni kovasti työstön alla ollutta kysymystä, jonka käsittely ei edellytä ensinkään mitään niin "syvällistä" kuin inhimillisen aikaymmärryksen tuonpuoleisuuteen astumista: Kenelle olen? Kas, siinäpä oikea ongelma.
Vai, oliko kenties sittenkin tarkoitus sanoa, että liika ajattelu on tavallaan pahasta ja jotensakin niin elämälle vierasta? Ja liika ajatteluhan on avaruutta, kaikkeutta, aineettomuutta ja tiivistä aikaa. Ikävä kyllä näin elämälle vieraassa elokuvassa ei elämälle vieras oikein pääse oikeuksiinsa. Joten, jos ohitin pointin, olen oikeasti pahoillani. Niin vain tapahtui.
Eksistenssiä tutkiessaan Noa polttelee sivutoimena pilveä joka vitun päivä ja "hei lapset!", sillä on älläsdeetäkin(!) taskussa. Ja kohta se jo tapaakin kivan tytön ja kivan sedän, jolla on muuten mielenterveysongelma(!). Ja tyttö (Ronja, jotain symboliikkaako?) ei tykkää pössyttelystä, koska sillä on eri arvomaailma. Ja se näkyy siinä, että sen kavereilla on ihan tavalliset tukat ja yksiväriset, tai korkeintaan raidalliset, vaatteet ja hopeakoruja ja niiden mielestä Ronjan beigepohjainen paita, jossa on kuvioita(!) on "ainakin ihan hirvee!" Mutta onneksi se setä (Ilmari) taas tykkää pössyttelystä ihan omakohtaisestikin. Ja homma meneekin niin vitun yli siinä vaiheessa, kun se nostelee ties kenen tilejä tyhjiksi, ostaa kultasankaiset aurinkolasit, valkoisen puvun, Ferrarin (tms, joka todennäköisesti kuvattiin sisään kuviin vain siksi, että jollakin sattui olemaan just sopivia suhteita. Että ehkä ihan helvetin hyvä sattuma, saatiin kallis auto tähänkin köyhäilykyhäelmään.) ja polttaa viisikymppisiä(!) nuotiossa. Ja poliisit(!) tulee ja vie sen Lapinlahteen(!).
Tapahtumien päätteeksi Noalla on olo, että tulipa petettyä ehkä kaikki. Ja nyt siis ei enää todellakaan Noakaan tarvii älläsdeetä, koska "se ei ratkaise mitään". Helpon epäratkaisun välttämisestä seuraa tunnetusti vierotusoireita, joita kyherrytään jostakin sinänsä käsittämättömästä syystä kärsimään kirkon(!)penkkiin. Kun enkelit alkaa uskomattoman upeiden kuvatehosteiden avustuksella näyttää tosi pahoilta, pitääkin jo nousta ja juosta ulos kesään. Ja sieltä ulkoa Noa sitten ottaa ja soittaa maaseudun rauhaan vetäytyneelle Ronjalle puhelun, joka muuttuu pian vitun riipaisevaksi riidaksi (viihdyttävämpiä sellaisia olen käynyt ilman käsikirjoitustakin), joka huipentuu suunnilleen seitsenkeretaiseen "haista paskaaaa!"-huutoon jo suljetuun puhelimeen. Ehheh. Elokuvassa, jossa vittua käytetään juuri niin usein ja uskottavasti kuin kirjaston "nuoriso-osaston" hyllyillä, ei "haista paska" enää oikein kovasti kulminoi. Ei edes useampaan kertaan ja kieltämättä erinomaisen raivokkain ilmein huudettuna.
Puhelun päätyttyä onkin sopivasti jo suuren tuomion aika. Noa joutuu vieroituskuvitteellisen oikeusistuimen eteen. Syyttäjänä heiluu kolme ihan vitun Ronjan näköistä naista. Nunna, psykologi ja pvc-suttura (mitä syvällistä kulttuuristen symbolien käyttöä!). Ja kun nunna, psykologi ja pvc-suttura ovat syytöksensä sihisseet, Noa näkee kaksi mustaa ja niin pelottavaa hahmoa. Ja toiselta se lyö pään pois(!). Ja toinen on sitten varmaan vähän kuin tuomari. Ja kun Noa menee lähemmäksi sitä, se näkee, että voi oivallus, sehän oon mää ite. Että mää oon mun ylin tuomari. Että niinku se kaikista korkein oikeus on mun oman pään sisällä. Ja nythän mää tästä heti ensin vähän masennun ja mun siis ihana anarkisti(!)ystävä Elisa (Laura Birn, jonka maneerit alkaa jo oikeesti olla liikaa) lausuu mulle nuhaisella äänellä herkkistä ja aika tosi syvällistäkin eläinsatua ja silittelee mun tukkaa, kun mää vaan itken ja itken. Ja lopulta mä kyllä ihan varmasti vielä pussaan Ronjaa ja lakkaan vittuilemasta Kelassa. Mut anarkismistani mä en silti luovu ehkä koskaan, niinku ei luovu Elisakaan, joka on freelance-journalisti ja tekee juttuja esim. Voimaan(!) ja on niin tosi jotenki fiksu, että osaa muotoilla sellaisia niin killereitä iskulauseita kuin vaikkapa "yksityisautoilu on elintasosairaus" ja "yks elämä mä teen vittu ihan mitä mä haluun". Että kymmenen-nolla.

Making ofissa, joka on näin estoitta epäkelvon elokuvan kohdalla aina katsottava, tekijäryhmä kertoo ihan itse, että Korkein Oikeus on syvämietteinen (vai mikä se oli). Aika erikoinen tapa puhua pinnasta, joka on niin pintaa, että on pinnastakin vielä pintaa. Myös sanapari "musta" huumori mainitaan. Aika erikoinen tapa puhua "tahattomasta". Mutta nään on niin näitä näkökulma-asioita.
Tuottaja tohkaa samaisessa tekemisvideossa, että kun huumeet on niinku tabu. Siis just näin. Ehkä rohkeeta ja rajojarunnovaa. Kyllähän me ehdottomasti vielä yksi huumeet voi saada pahaakin aikaan -elokuva tarvittiin. Samainen tuottaja jatkaa myöhemmin kertomalla, että ei aio tehdä koskaan elokuvia ilman, että niissä on jotakin moraalista pointtia. Moraalinen pointti, päivän sana. Mikähän se olikaan tässä elokuvassa? Että polttelethan pilvee vaan niin kauan, kun on kivaa. Ja älä anna vanhoille sedille älläsdeetä, kun niillä voi olla mielenterveysongelma. Ja älä myöskään tuota pettymystä kivalle tytölle, joka tykkää oikeesta susta. Ja älä hei koskaan lannistu. Ja jos senkin vielä ymmärtäisit, että sä itse kuitenkin oot se, joka sun valinnoista hei kärsii. Ei kukaan muu. Ja kellekään muulle et saa vastuuta vieritettyä. Näin on.
Kiitti, taas opittiin. Lisää tätä, niin alan jo ottaa yhteyttä Korkeimpaan oikeuteen, josko siis tosi törkeästä naiiviudesta jotain muuta kuin päänsisäistä tuomioo (=itsekritiikki, jota kaikilla ei näemmä ole, vähän niinku ei omatuntoakaan) olisi kuitenkin langetettavissa.

Enkä mitenkään nyt halua lannistaa ketään. Tehkää edelleen. Mutta laskekaa ensin vaikka kymmeneen.

(Ehdin juosta piiloon.)

Eräs itsenäisyyspäivä

Eräänä itsenäisyyspäivänä pesin vessan valkoisella aineella ja sinisellä rätillä. Niin vain tapahtui. Sininen ja valkoinen, värit ovat puhtauden.

Kävin syömässäkin. En sinistä, mutta valkoista tomusokeria oli kieltämättä jälkkärin päällä.

Ja nyt vaan mietin, että miksi koskaan en ole kuullut kenenkään muun miettivä, että onko siinä järkee, että Mikin paras kaveri on koira. Ja sitten sen lemmikkikin on koira. Että toisesta se sanoo hän ja toisesta se. Ja ne molemmat ovat koiria. Toinen vaan kävelee lahdella jalalla.
Onhan tätä jonkun muunkin täytynyt miettiä.

Ja miksi puhutaan halvasta kopiosta. Vähän kuin kiellettäisiin tekemästä luvattomia ilman lupaa. Tosin muistan vuosien takaa Tanja Karpelan(?) ministerivuosilta pikkukohun, jonka sen piraattiprada aiheutti. Jos se on piraatti, niin maksoin laukustani ihan liikaa. Jotain sellaista se kommentoi. Enkä se oli sitten se kallis kopio.

Mies kertoi, että olin ravintolassa kännissä. En tasan ollut. It's just my face.

Voimaa (2) ja elävää kuvaa elämästä, joka on kuolemaksi

Viikko takaperin katson elokuvan, josta en ole koskaan kuullut. Miksiköhän en? Pretty Persuasionilta ei voi toivoa enää enempää. Tyylitaituruudella ja aidolla ajatuksella rakennettu tarina alkaa kuin komedia. Tosin häkellyttävän hyvä sellainen.
Kuvien karttuessa ne kehkeytyvät kuitenkin kertomaan muusta kuin huvittavasta. Varsin synkkä käsitykseni mustastakaan ei enää riitä rajaamaan nähtyä kokonaisuutta huumoriksi. Vauva teinin vartalossa ei ole naurun asia. Pikkusielusuuriaivo, jolla on älliä rikkoa älykkyysosämääräänsä testaava (elokuva sijoittuu yllättäen Yhdysvaltoihin, jossa älykkyyttä yleisesti kuvitellaan voitavan ja täytyvän testata kuin painoa tai pituutta) kone.
Kuvien kuluessa käy ilmeiseksi, ettei tuhoava toiminta rajoitu yksin koneisiin. Pikkuinen osaa, eikä epäröi, painella nappeja kanssaihmisissään. Kehitellään kannetta hyväksikäyttävästä lehtorista, kutsutaan kavereita mukaan, käydään oikeutta ja annetaan kaikkien luulla, että kyse on juuri siitä. Tosiasiassa tähtäyspiste on täydellisen toisaalla. Koska kukaan ei huomaa asiaa ainakaan ajoissa, tyllerö tuntee johtavansa kokonaista elävien soitinten sinfoniaorkesteria. Eikä vain tunne. Loppusoinnuissa liian monet huomaavat soittaneensa itsensä suohon. Ei oikeasti, mutta oikeasti.

Miksi soittaa sydämettömänä sieluja särkevää sinfoniaa? Jos päämäärä vain olisi suurenmoinen, tuntuisi tilanne vähemmän kuristavan kohtuuttomalta. Suuret panokset suurille voitoille.
Turha toivo. Pikkusielusuuriaivon visiona on televisio. Että katsoisivat. Minua.

Viimeisessä kohtauksessa toivetta on toteutettu. Pikkutuhman saippuasarjan sisäkkö katselee itseään sänkynsä laidalta. Vaihtaa kanavaa. Ruudulla väreilevät kouluampujan kasvot ja haastattelijan mikrofoni. Niin lähikuva, että ihohuokoset erottuvat. Sängyn laidalla istujan kasvoilla kareilee kysymys: mikä minut erottaa ihmiskyllästyksessään summittaisesti koulutovereitaan surmanneesta? Molemmathan me painoimme liipasinta tai "liipasinta" tappavassa tavarassa tai "tavarassa". Ja kiitos sen, katselemme nyt itseämme ruudusta, joka sekin on esine. Maailmoissamme ei taida ylipäänsä olla läsnä muita kuin esineitä, käsittäen itsemme.

En vie koskaan kerran käytettyä kuppia tiskiin. Voiman (9/2008) sivuilla 28-29 kohtaan muutamaa päivää myöhemmin näyn, joka tuntuu laajentavan elokuvan teemaa yhtä överillä, mutta muodon mahtipontisuudesta huolimatta sisällöllisesti ajattelemisen arvoisella tavalla. Design-aseita. Fendi, Chanel, Versace, Burberry, D&G, Jeesus Kristus. Syyn ja seurausten ketjun molemmat päät silminhavaittavassa muodossa samassa esineessä.
Ei tokikaan ole uusi tieto, että taloudella ja (maailman)politiikalla on läheistä tekemistä keskenään. Asian visualisointeja ei useinkaan ole osunut silmään yhtä yksinkertaisesti (ja samalla toki yksinkertaistavasti) toteutettuna. Täytyypä kysyä seuraavalta vastaan kävelevätlä burberryhuivitädiltä, että onko sulla tohon lupa.

Kukaan ei voine kieltää, etteikö (kerska)kulutuksen ja väkivallan välinen suhde olisi kuvattua säikeikkäämpi ja solmuisempi. Säikeet ja solmut eivät silti oikeuta suhteen täydellistä hämärtämistä tai antautumista sen ajattelemattomuudelle, koska...

Eräässä eurooppalaisessa valtiossa toimittiin viime vuosisadan alkupuolella, kuten demokraattisesti valittu esivalta esitti. Tein vain, mitä vaadittiin. Kaikki tekivät.
Toisaalla tapahtui jotakin, jota on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi ollut, jos riittävän moni olisi kysynyt, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Eräässä ajankohtaisessa länsimaailmassa toimitaan tavalla, jonka aukottomat villin ja vapaan talouden perusteet välttämättömäksi ihan kaikkien kannalta väittävät.
Ostin vain, mitä halusin. Kaikki ostivat.
Toisaalla tapahtuu sellaista, mitä on tapana nimittää radikaaliksi pahaksi. Toisaaltaa ei olisi, jos riittävän moni kysyisi, mitä todella tapahtuu? Mitä ihmisille tapahtuu?

Kaikki eivät tokikaan tarvitse tavaraa, vaan tähtäävät suorempia teitä sinne, mihin jokainen valinta kuitenkin vie. Ollapa joukosta, ei joukossa. Katsoapa kasvojaan elämänsä kuvaruudussa tietäen, että ei ole ollenkaan ainoa, joka ne näkee hyvällä ja/tai ihailulla ja/tai kateudella. Päämäärän voi toki saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla kuin kahdellatoista ruumiilla tai tovereiden vokottelulla valehteluun, jolla on sittenkin aivan liian pitkät jäljet.
Juuri siksi oleellista ei ole menetelmä, vaan mieli, joka on valmis asettamaan toiset torsoiksi statisteiksi tuijottamaan omaa olemassaoloaan. Kuin oleellisinta kanssaolioissa olisi katse. Kääntää katse kohtaamisen sijaan.
Tuo (tyypillisesti tiedostamaton) toive markkinavetoisesti, tai muilla tavoin, tuotteistettuna toteutumisensa tilaisuuksiksi, luovuttaa aseen jokaiseen käteen, jolla on valta valita. Ja jokaisella on. Valta ja vastuu. Valinta tapahtuu vain paljon aikaisemmin kuin kuvittelemme. Ei tavallisen ja reilun kahvin välillä. Ei missään, mihin voisi yksiselitteisen tarkasti osoittaa. Mutta liian pitkällä ollaan, jos lähimmäinen - lähellä tai kaukana - nähdään sampona, josta tarkoituksena on (silloin kun sille jotain ehkä annankin) ainoastaan saada. On jo onnistuttu astumaan torsojen todellisuuteen, jossa raajattoman rakkauden mitaksi tulee toisen teko, katse tai valinta. Koskaan ei omani.
Se koskee. Koskee ja koskee myös minua, sillä vain esine esineellistää. Toisaalla ei oikeasti ole koskaan toisaalla.
Muun muassa Paulo Freire on käsitellyt teemaa tavattoman täydellisellä tavalla kirjassaan Sorrettujen padagogiikka, joka on monen avaramman katseen onneksi suomennettu. Sorron todellisuus ei rajoitu sorrettaviin, vaan sortaa saaliikseen itse sortajankin. Se, joka asettaa toiset omien päämääriensä tuotantovälineiksi, tulee vedetyksi välineellistämiensä joukkoon, rivin jatkoksi. Ehkä eri rivin, mutta rivin. Pelkästään päämääriä tuottava (on sitten tuottaja, eli näennäissubjekti, tai tuotantoväline) on aina objekti, riippumatta siitä, ovatko päämäärät toisen omia vai ikiomia. Ihmisyyden (ja subjektiuden) oleellinen luonne on se, että päämäärä ei ole ulkopuolellamme, vaan meissä, minussa ja sinussa. Päämääränä itsensä ymmärtävä ei asetu riviin, eikä aseta muitakaan siihen. Ei pue uniformua, eikä vaadi sitä muilta. Ei kysy, seisonko tarpeeksi suorassa tai mihin olemme menossa, eikä myöskään mittaile toisten asentoja tai määritä määränpäitä.


Miten on, onko taiturimaisia suunnitelmiaan toteuttava teinityttö paha? Onko koulun käytävällä kavereitaan rei'ittävä puberteettipoika paha? Onko burberryhuivihelena paha? Onko bloginsa kävijämääriä murhetiva nuori nainen paha? Onko aina lojaalista ystävästään seläntakaisesti muita viihdyttääkseen puhunut nuori nainen paha? Onko muiden olemisesista, tekemisistä ja aikaansaannoksista katkeruuksissaan kaunanaiheita kaiveleva nuori nainen paha? Onko appiukolleen muutamaa huolimatonta huulta anteeksiantamaan kykenemätön, ja siksi kylmäkiskoisesti käyttäytyvä, nuori nainen paha? Onko oikeamielisyydestään meteliä pitävä nuori nainen paha? Onko vääryyksistä virttä veisaava, mutta mukavuutensa nimissä todellisiin tekoihin tarttumaton nuori nainen paha? Onko hetkessä hiljenevä, mutta jälkeenpäin muut mielettömiksi meuhkaava nuori nainen paha? Onko siitä, etteivät eräät tärkeät ole kysyneet gradun teemasta, loukkaantunut nuori nainen paha? Onko muiden sanomisia omassa sanomisenkiireessään vain puolella korvalla kuunteleva nuori nainen paha? Onko mielevyydestään vakuuttuneena miehensä idioottimaisuuksia halveksiva nuori nainen paha?

On, on, on, on, on, on, on, on ,on, on, on, on, on. Paha on banaalia, jugurttia ja viipaloitua banaania.
Kaikkea muuta kuin puolipersoonallista tai itsensä piruparaatilla ilmaisevaa. Ei sellaisenaan sijoitettavissa liipasimen painallukseen. Ei edes painajaan. Ei yhdessä, vaan monessa. Ja juuri siksi myös eräässä oleellisessa yhdessä, minussa ennen muita. Siksi, vain jos väännyn näkemään sen itsessäni, voin aloittaa korpimatkamme kohti, jos ei hyvää, niin vähemmän väärää. Tikkua toisen silmästä kun en saa kaivettua kuin kynsimällä. Mutta hirren voin haroa omastani. Monet voivat. Aloittaa kannattaa ajattelemalla aamuisin, että ehkä elämässä ei ole sittenkään kyse minusta, vaan elämästä.

Mitä opin?
Vastauksen kysymykseen siitä, mikä minut erottaa kouluampujasta (tai ampujasta ylipäänsä)?
En ole ampunut ketään. Se on pirun pieni ero se.

Tieto lisää mielikuvitusta?

Koulun alaluokilla kirjoitettiin kirjeitä korvatunturille. Tein sen, koska käskettiin. Ja oli tavallaan kiva fantasioida sillä, mitä voisikaan pyytää pukilta, jolla todella olisi mitä antaa, toisin kuin vaatimattomilla veronpalautuksilla lahjaostoksensa läpäisevillä vanhemmilla. Hämmentävintä kirjelaadinnoissa oli, että opettaja tuntui oikeasti olettavan, että uskomme kirjeiden kulkeutuvan Korvatunturille. Vasta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, että ehkä uskoimmekin. Nimittäin, lastentarhanopettajaläheiseni on maininnut vähintäänkin vielä esikouluikäisten yhä uskovan joulupukkiin. Vastaan osuu tyypillisesti vain jokusia hieman epäilevällä kannalla asian suhteen olevia kuudetta joulua käyviä.

Ja, mikäs siinä. Puolustan ehdottomasti jokaisen subjektiivista oikeutta välittää lapselleen traditioita, jotka itse kokee tavalla tai toisella läheisiksi. Tämä vapaus kohtaa toki rajansa viimeistään silloin, kun joko perinteen sisältö tai sen tradeerauksen tapa lähenevät väkivaltaa sen missä hyvänsä ilmenemismuodoissa. Joulupukki on onneksi tässä mielessä hahmo sieltä harmittomimmasta päästä.

Tuttavaperheessä mietittiin toissajouluna tonttulinjauksia. Oli jostain kuultu, että lapsen mielikuvituksen kehityksen kannalta joulupukkijutut olisivat oleellisia. Samaan argumenttiin saattaa törmätä muuallakin. Ja vain ihmetelläkseen, miten mikään niin kuolleena syntynyt voi elää niin sitkeästi. (Vähän kuin joulupukki, mutta se ei oo kuollut, vaan vanha.)

Tai sitten käsitykseni mielikuvituksesta on väärä. Siksipä kai en koskaan ole kyennnyt samaistamaan sitä uskomattomalta vaikuttavien asioiden objektiivisina totuuksina pitämiseen. Kas kun kukaan ei ole toistaiseksi keksinyt puolustaa uskontokasvatusta samoista lähtökohdista käsin. Onhan se nyt kynttilänkirkas totuus, että lapsen mielikuvitusta kehittää tieto Jumala olemassaolosta, ja mitä kaikkee jännää siihen liittyykään. Luonut maailman ja ihmiset ja pitää kämmenellään jokaista. Kaikille on tilaa, paikkoja. Ja taivaassa tavataan taas Mummikin.

Olen erehtynyt käsittämään, että mielikuvituksella on, jo itse sanastakin päätellen, enemmän tekemistä tietoisten kuvitelmien kuin tosiksi oletettujen faktojen kanssa. Tässä mielessä lapsen mielikuvittelua saattaa huomattavasti enemmän kehittää nimenomaan joulupukkiin liittyvä rikas tarinaperinne. Tosin saman ajattelua avartavan asian ajavat mihin hyvänsä muuhunkin teemaan liittyvät kertomukset. Siinä mielessä joulupukin varaaminen uskonkohteeksi on kehkeytyvän mielikuvituksen kannalta aivan yhtä vähän kohtalokasta kuin päätös jättää uskottelut uskottelematta ja "meidän Vilpertti uskoo vieläkin" -naurut nauramatta.

Tehköön siis kukin kuten parhaaksi katsoo. Mutta perustelkoon parhaansa paremmin.

Videohyllyssäni ei vihata - vaan palkitaan - naisia

-You hate women, don't you?
-Not at all. Actually, they're splendid gender. Really. A very pleasant variation.

Woody Allenin, ei hauskimmasta, mutta ainoasta omistamastani elokuvasta The Cure of the Jade Scorpion.

"How could I hate women, my mom is one." There's a lot of truth in that.

-"Dutch girls must be punished for having big boobs." No, you don't punish someone - Dutch or otherwise - for having big boobs.
-If anything, they should be awarded.

BBC:n sarjasta The Office, jota ennen en tiennyt, etten tiennyt hauskasta.

Ei nimi naista pahenna

Brahen kentän laidalla tapasi olla kampaamo nilmeltään jotakin sellaista kuin Hei Hei'Tukka. No, tänään ohikävellessäni huomasin, että heitukka on vaihtunut letukkaan, tarkemmin Le'Tukkaan.

Siis missä on mielikuvituksesi, uusi yrittäjä? Jos satut lukemaan tätä, voit luvallani vapaasti vaihtaa liikkeesi nimen johonkin seuraavista: Hiushuortuva, Curlisaani tai PROoSTI TUpeerOITU .

Kello kymmentä sinun yksin tulee palveleman ja häntä kumartaman

Käyn kirkossa (rakennus) kolmisen kertaa viikossa. Syitäkin on kolme: tilaa, paljon ja hiljaista. Istun laivan keskivaiheilla, kunnes alkaa tuntua siltä, että "kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyivät hyväksi".

Myönnettäköön, tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa, koska koen käyttäväni palvelua, jonka rahoittamiseen en osallistu. Olen taloudessani myös se ainoa, joka selailee Kirkon ja kaupungin, vaikka olen jäsen vain jälkimmäisessä, eikä lehdessä siksi lue nimeäni. Ruoho tosiaan lienee vihreämpää aina aidan toisella puolella. Syönpä siis ruohot nimenomaan sieltä, ja muilta osin pysyttelen omassa osassani.

Kaksi päivää sitten oli lähellä, etten tullut käyneeksi kirkossa (tilaisuus). Kahdesta syytä: Hoosi-aa-a-aa-an-naa on aika vetävä viisu. Lisäksi ajattelin korvata kirkkotilan käyttöäni rahan sijasta hyvällä mielellä. Ehkä joku saa osittain minunkin läsnäolostani johtuen kiksejä laskeskellessaan kirkkoväen miesvahvuutta ja miettiessään, että kyllä nurjamielinen nuorisokin vielä kirkkoon käy.

Kuinkas sitten kävikään. Herään yhdeksältä aamulla todellisuuteen ja jatkan uniani.

Vilpitön kysymys. Kirkko (tai ainakin monet, jotka sitä edustavat) myöntää, että joo, Raamattu ja opit, ne on vähän sellaisia sydämenasioita, ja että ainahan me kaikki kuitenkin tulkitaan kokemuksistamme käsin, ja kuka lopulta voi puhua suulla suuremmalla, ja ei ne jakeet ja opinkappaleet niinku sillä tavalla tietenkään oo totta, vaan ne on paljon syvällisemmin totta, totta ihmisyydestä. Hyvä, mutta jos on näin, miksi sama kirkko pitää pysyvimpänä kirjaimellisesti käsitettävänä ja totuuslauseen omaisena dogminaan pääjumalanpalveluksen kellonaikaa, jonka äärellä äkkiseltään ei luulisi olevan ehkä vaikeinta harjoittaa kontekstuaalista tulkintaa?

Mitä valitankaan, olisinhan voinut mennä perhemessuun neljältä. Saarnat ovat tällaisen harvakseltaan niitä havainnoivan maltillisen maallikon mielestä ihan riittävän yksinkertaisia (eikä hyvällä), ilman mitään "Ville ja Matti pitivät kovasti jääkiekonpeluusta. Kerran sitten heidän kentällä kisaillessaan, pyysi vieras poika tulla peliin mukaan..." -tarinointeja.
Kuudelta olisi varmaan jossain tarjottu jotain pop-messuakin tai muuta matalamusiikkivetoista. Ei, ei, en vaan voi kuunnella mitään poppipappia, koska jo sen titteli on niin kaukana sieltä, mitä pidän todellisuutena, etten pysty keskittymään muuhun. Ja, ihan kuin kirkon keskeinen ongelma olisi se, että siellä soitetaan urkuja ja puhujana on pappi, joka ei osaa laulaa, eikä varsinkaan värjää tukkaansa. Se pauhaavaa piiparointihan on oikeastaan jotenkin oleellista. Ja missä muualla sitäkään muka kuulisi? Populaarimusiikkia saattaa osua eteen kirkon ulkopuolellakin. Ja nimenomaan ulkopuolella on olemassa mahdollisuus, että se on jopa hyvää sellaista.

Käydäänkö siis kauppaa, äiti kirkko? Viivästytä palveluksiasi, vähintäänkin tärkeinä pyhinä, noin kahdella tunnilla. Ja minä lupaan joulun ajan uskoa, että eräs immenkalvo puhkaistiin sisältäpäin. Ai niin, mut eihän se nyt ihan sillä tavalla ookaan totta. No hyvä, uskon, että se on totta tavalla, joka kertoo jotain oleellista minulle siitä, mitä tähän sataprosenttiseen ihmisyyteeni kaikkea kuuluukaan. (Niin, miten oikeastaan henkisikiäminen sitä seikkaa selventää? Heti ei tuu mieleen, mutta lupaan lakkaamatta miettiä.)