Lehmän häntä (eli kuinka opin olemaan antautumalla)

Ennen kouluikää juttelin naapurin rouvan väsyksiin. Valmistin musiikkiesityksiä vanhempieni poikamiesvieraille. Lyöttäydyin seurakunnan kerhossa vastahakoisen Katin kaveriksi. Lauloin mielelläni julkisesti. Lainasin naapurin Susannan pyörää ilman lupaa. Kieltäydyin erittäin julkisesti Titinalle-tädin tylsästä laululeikistä. Esitin kerhin joulujuhlassa Mariaa, vaikka muut nauroivat, kun Joosef oli poika. Pyysin, että yksi iso tyttö kihartaisi tukkani, vaikka en ollutkaan yhtään prinsessa. Käytin yleisesti puolihametta päähineenä. En käynyt pissalla, vaikka tiesin siinä ennenpitkää käyvän huonosti. Leikin vanhemman serkun kanssa tenavatähteä ja annoin aina itselleni paremmat pisteet, koska olin parempi.

Myöhemmin osallistuin ala-asrvoisella menestyksellä useisiin urheilu-kilpailuihin. Häiritsin pulpettitoveriani ja pääsin eristyksiin. Soitin nokkahuilua aikuisten kanteleryhmässä. Osasin naurattaa ihmisiä. Pukeuduin kahteen kukkakuosiin samanaikaisesti. Päätin tulla hyväksi hiihtäjäksi ja onnistuin. Lauloin koulun kevätjuhlassa Pöllörokin niin lujaa, että Koiviston rouva piteli korviaan. Uskoin piirtäneeni maailman tarkimman kuvan Leijonamielen talosta. Kirjoitin tarinan, joka herkisti opettajan. Purin lähintä vierustoveria, kun musiikintunnilla oli vuorossa "Maijall' oli karitsa". Ne valitsivat sen tahallaan. Tiesivät, etten tykkää laulusta. Kisasin luokan lehden päätoimittajuudesta ja voitin. Myyskentelin Mannerheimin lastensuojeluliiton vappukukkia ja keräsin katastrofirahoja. Valmistelin kulmakunnan muiden lasten kanssa näytelmiä. Tanssin villisti koulun kevätjuhlassa. Kirjoitin poismuuttavalle ystävälleni sentimentaalisen kirjeen. Käytin urheilusukkia polvisukkina. Kilpailin poikien kanssa siitä, kuka on laskenut matikan kirjan ekana läpi. Punkesin myyjäksi koulun kioskiin. Soitin osaltani nelikätisesti taitotapahtumassa. Näyttelin loistavasti muutoin tylsässä joulunäytelmässä. Kirjoitin kaksikymmensivuisia scifiaineita. Kiersin pikkujouluja tiernapoikana. Aloitin kesätyöt kolmetoistavuotiaana. Osallistuin englanninkieliseen historiaan, vaikka en ymmärtänyt paljoa. Kiinnitin maaluksiani koulun käytäville, ja tiesin, että ne vaativat taitoa.

Tässä vaiheessa ylitettiin rajoja ja alitettiin toisia. Liiaksi erotuttiin joukosta, joten elämän mittaiseksi onneksi joku keksi tulla kertomaan, ettei noin voi millään olla. Ja se kerronta tapahtui painokkaasto. Niin painokkaasti, että ensimmäistä kertaa ymmärsin selvästi kupletin juonen. Eikä se juoni liittynyt vain niinkään liikaan tekemiseen, vaan lähinnä liian vähäiseen olemiseen. En elämältäni ollut huomannut ajatella sitä, minkä olisi pitänyt olla mielenpäällä ennen mitään muuta. Oli tukka, jota ei leikattu koskaan ja meikittömällä iholla näppyjä. Pojillakin oli, mutta se ei liikuttanut ketään. Vaatteita oli noin muutama, ja nekin saatu tai ostettu sovittamatta. Pojilla oli vielä vähemmän, mutta sekään ei liikuttanut ketään. Sentään en ollut lihava, mutta oli tyttöjä, jotka olivat, ja ne tytöt eivät taatusti ole vielä jättäneet terapiaa. Läskit pojat sen sijaan olivat kovia naurattamaan, eikä kukaan naurultaan malttanut niiden muotoja mittailla. Ja, rintojakaan en ollut ehtinyt kiireessä kasvattaa. Mutta kasvoivathan ne aikanaan. Hiukset leikkantuivat, vaatteet vaihtuivat, vaaleat mattavoiteet peittivät näppylät. Eikä kenelläkään ollut enää auottavaa. Voitin? Luulin niin pitkään, mutta myöhemmin huomasin, että pärjäsin ainoastaan pelissä, jonka omistivat ne, jotka luulin voittaneeni. Hävisin jo osallistumalla.

Ja tällainen tarkalleen on sen pelin pöytä ja kortit, jotka sain: Huolestuin ja keskeytin kaiken muun. Huolestuin, kun huomasin, että jotta voisi mitään, pitää ensin näyttää vähintäänkin näennäisen nätiltä, mutta en varmaan näytä tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin, enkä siksi varmaan saa koskaan poikaystävää, enkä ensisuudelmaa, enkä vaatteet päältä repivää rakkautta auringonlaskun kumminkaan puolin, enkä hääpukua, enkä lasta, enkä lapsenlasta, kun olen varmaan lopulta aika tyhmäkin, ja kankea poikien seurassa, ja olen vielä olevinani taitava ja lahjakas ja älykäs, mutta kun en silti oikeasti ole, enkä siksi varmaan koskaan pääse opiskelemaankaan mitään, mitä luulisin haluavani, enkä ainakaan, jos armosta jonnekin pääsisinkin, ikinä kykenisi löytämään koulutusta vastaavaa työtä, kun jonossa on tuhat paremaa ja muutama yhtä huono, eikä yhtään vielä huonompaa, ja kun ei ole edes aikaisempaa työkokemustakaan ceeveeseen kirjoittaa, kun en varmaan edes osaa laatia sellaista ollenkaan, enkä kuitenaan saa edes kesätöitäkään enää koskaan, kun ei mulla ole suhteita, kun en varmaan osaa luoda ihmissuhteita, kun en ehkä ole perheestä, jossa osattaisiin ilmaista tunteita.
Ja siksi sitä vain opiskelee helppoa ja hyvää, jottei tarvitsisi ajatella, mitä todella haluaisin, mutta kuitenkin panikoi, kun ei oikein valmistu miksikään, ja hakeutuu siksi joksikin, joka ei varsinaisesti tunnu olenkaan omalta, mutta palkka on tyhjää parempi ja kesäloma pitkä, ja mitä sillä lomallakaan tekee, kun ei tunne juuri ketään, ja siksi välillä yrittää ystävystyä, mutta ei uskallakaan, kun pelkää aina pitkästyttävänsä, ja aikaa tappaakseen koettaakin siksi harrastaa, mutta ajattelee, että mitä suotta, kun en kuitenkaan osaa, enkä opikaan, ja voisihan sitä muuten joskus ehkä kirjoittaakin, kun toisinaan, virheellisesti varmaan, tuntuu, että osaisi, mutta kun ketä sekään koskaan kiinnostaisi, ja keskinkertaisuutensa siinä vain paljastaa, ellen sitten ole vielä sitäkin huonompi, ja taidan oikeasti ollakin, ja siksen kysy koskaan mistään töitä kesäksi, koska kuulisin vain, että et ole mitään tarpeeksi, ja täytän aina vain muutaman nettilomakkeen ja silloinkin mietin, että kirjoitin epäuskottavasti itsestäni kuvaukseen, ja en kestä enää, kun en edes kadulla kykene kulkea katseiden tuomioita lukematta, ja poiketa kahvilaan, kun silmiin nousee heti vettä, kun astuu ovesta ja tietää, että pitäisivät idioottina, kun en tietäisi, miten siellä toimitaan, että otanko itse kupin, vai antavatko tiskin takaa, että mistä ja minne linjastossa kuljetaan, ja pystynkö sittenkään noukkimaan pihdeillä itselleni croissanttia samalla kun yritän pitää auki vitriiniä ja kädessä laukkua, ja juuri siksi opiskelijaruokalassakin aina pelottaa, että jos tarjottimen sittenkin tiputtaa, ja kortitkin pitää katsoa valmiiksi, kun pahinta on ikinä varastaa toisilta aikaa, ja kätellä ei koskaan uskalla, koska jos joku ei katsokaan silmiin, pelkää, ettei ole olemassa, mutta toisaalta kun ei kättele, saa syyllisyyskohtauksen, kun pelkää, että pitävät leuhkana, vaikka oikeasti kaikki muut ovat, ja kaupassa käydessä pitää joka kerta ostaa kasviksia, kun liukuhihna näyttää niin paremmalta, eikä kukaan luulee, että se syö epäterveellisesti, eikä taloudesta tai politiikasta voi ääneen puhua, koska paljastuu, että olen oikeasti tyhmä ja tietämätön, eikä kampaajalle voi mennä, kun päässä on hilsettä, ja yksi tuttu ei taaskaan tervehtinyt, mitä siitä piäisi päätellä, ja pitääkö mun halata myös morsianta, vaikken tunne sitä, ja jos en halaa, luuleeko se, että oon tunnekylmä, ja en voi mennä jumppaan, koska mulla on pömppömaha ja kaikki luulee, että se on raskaana, ja ne ajattelee onnellisia ajatuksia, ja tuotan pelkästään pettymyksen, kun kuukausien jälkeen on aina vaan se sama maha, enkä ole varma, ostinko siskolle lahjaksi tapreeksi kallista, kun muistelin juuri, mitä se viimeksi antoi, ja se varmaan puhuu äidille, että olen saita, ja en osaa seminaarissa ketään kehua kuin kömpelösti, ja siksi sanon niin, että hyväkin kuulostaa ihan muulta, ja kaikki tietää, että olen vaan vaikea ja pilkunnussija, vaikka oikeasti olen vain huolissani ihan koko maailmasta.

Miksi välittömyyden, elämä ilman ennakointia ja jälkipuintia, pitää valua haarovälistä? Ja kyllä, olen katkera. En voi edes etsiä niitä käsiini ja nauraa takaisin. Että selvisinpä sittenkin ja katsokaa mitä musta tulikaan, nyt te mut ottaisitte, mutta en kuulkaa koskisi pikkusormellankikaan. En voi, koska en ole selvinnyt. Eikä musta tullut mitään katsottavaa. Tunnin työn jälkeen näytän hyvältä hämärässä ja mietin vain, että tämäkö on edelleen tärkeintä elämässä. Ihan vitun reilua.

(Mutta se on totta, etten koskisi pikkusormellanikaan.)