Mitähän siitä olisi aikaa, kun uutisoitiin, että Yle puuhaa sosiaalipornoo kuolemasta. Piispaa ja lukkaria myöten oltiin, että moraalitonta ja mautonta.
Kuolevia telkkarissa. Anna mun kaikki kestää. Kohta siellä hilluu varmaan myös naisia, lapsia, somaleita, juoppoja, hulluja ja köyhiä. Ja kun ihan luulin, ettei niitä tarvitsisi katsella kuin sen kerran vuodessa, kun auto on huollossa ja pakotettuna lähijunassa kotiin palailen. Viereisen penkin salkulleni varailen.
Terveessä hengessä toteutettu tarina siitä, mitä on kuolla (ei tosin se, mistä huutisoitiin) olisi ainakin juuri nyt katseltavissa YleAreenassa. Silminnäkijän lavasteissa kuvatut alkusanat ja loppupäätelmät tosin leikkaavat tyhjänpäiväisyydessään ikävästi luontevaa tunnelmaa. Mutta pinenistä mitään.
Joka-aamuinen annos kuolemaa iskisi epäilemättä terää olemiseemme, joka tuntuu ajoittain sietämättömän kevyeltä. Sietämätön keveys tuottaa tyypillisesti olennaisesta lipsumista. Ei muistella omia maisemalatuja. Ei hiihdellä hitaasti porukassa. Sen sijaan huudellaan havuja ja perkelettä pokaali silmissä. Vaikka oikeasti se on kuitenkin maali, johon kaikkien kaikki päättyy. Siksi - ennen kuin itse seuraamme perästä - seuraamme vierestä pettyneitä keski+-ikäisiä, jotka kysyvät, miksei kukaan kertonut, että yksi elämä on kuin ei elämää ollenkaan. Vasta lopussa tietää, mistä aloittaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti