Kello kymmentä sinun yksin tulee palveleman ja häntä kumartaman

Käyn kirkossa (rakennus) kolmisen kertaa viikossa. Syitäkin on kolme: tilaa, paljon ja hiljaista. Istun laivan keskivaiheilla, kunnes alkaa tuntua siltä, että "kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikki asiat kääntyivät hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyivät hyväksi".

Myönnettäköön, tunnen toisinaan huonoa omaatuntoa, koska koen käyttäväni palvelua, jonka rahoittamiseen en osallistu. Olen taloudessani myös se ainoa, joka selailee Kirkon ja kaupungin, vaikka olen jäsen vain jälkimmäisessä, eikä lehdessä siksi lue nimeäni. Ruoho tosiaan lienee vihreämpää aina aidan toisella puolella. Syönpä siis ruohot nimenomaan sieltä, ja muilta osin pysyttelen omassa osassani.

Kaksi päivää sitten oli lähellä, etten tullut käyneeksi kirkossa (tilaisuus). Kahdesta syytä: Hoosi-aa-a-aa-an-naa on aika vetävä viisu. Lisäksi ajattelin korvata kirkkotilan käyttöäni rahan sijasta hyvällä mielellä. Ehkä joku saa osittain minunkin läsnäolostani johtuen kiksejä laskeskellessaan kirkkoväen miesvahvuutta ja miettiessään, että kyllä nurjamielinen nuorisokin vielä kirkkoon käy.

Kuinkas sitten kävikään. Herään yhdeksältä aamulla todellisuuteen ja jatkan uniani.

Vilpitön kysymys. Kirkko (tai ainakin monet, jotka sitä edustavat) myöntää, että joo, Raamattu ja opit, ne on vähän sellaisia sydämenasioita, ja että ainahan me kaikki kuitenkin tulkitaan kokemuksistamme käsin, ja kuka lopulta voi puhua suulla suuremmalla, ja ei ne jakeet ja opinkappaleet niinku sillä tavalla tietenkään oo totta, vaan ne on paljon syvällisemmin totta, totta ihmisyydestä. Hyvä, mutta jos on näin, miksi sama kirkko pitää pysyvimpänä kirjaimellisesti käsitettävänä ja totuuslauseen omaisena dogminaan pääjumalanpalveluksen kellonaikaa, jonka äärellä äkkiseltään ei luulisi olevan ehkä vaikeinta harjoittaa kontekstuaalista tulkintaa?

Mitä valitankaan, olisinhan voinut mennä perhemessuun neljältä. Saarnat ovat tällaisen harvakseltaan niitä havainnoivan maltillisen maallikon mielestä ihan riittävän yksinkertaisia (eikä hyvällä), ilman mitään "Ville ja Matti pitivät kovasti jääkiekonpeluusta. Kerran sitten heidän kentällä kisaillessaan, pyysi vieras poika tulla peliin mukaan..." -tarinointeja.
Kuudelta olisi varmaan jossain tarjottu jotain pop-messuakin tai muuta matalamusiikkivetoista. Ei, ei, en vaan voi kuunnella mitään poppipappia, koska jo sen titteli on niin kaukana sieltä, mitä pidän todellisuutena, etten pysty keskittymään muuhun. Ja, ihan kuin kirkon keskeinen ongelma olisi se, että siellä soitetaan urkuja ja puhujana on pappi, joka ei osaa laulaa, eikä varsinkaan värjää tukkaansa. Se pauhaavaa piiparointihan on oikeastaan jotenkin oleellista. Ja missä muualla sitäkään muka kuulisi? Populaarimusiikkia saattaa osua eteen kirkon ulkopuolellakin. Ja nimenomaan ulkopuolella on olemassa mahdollisuus, että se on jopa hyvää sellaista.

Käydäänkö siis kauppaa, äiti kirkko? Viivästytä palveluksiasi, vähintäänkin tärkeinä pyhinä, noin kahdella tunnilla. Ja minä lupaan joulun ajan uskoa, että eräs immenkalvo puhkaistiin sisältäpäin. Ai niin, mut eihän se nyt ihan sillä tavalla ookaan totta. No hyvä, uskon, että se on totta tavalla, joka kertoo jotain oleellista minulle siitä, mitä tähän sataprosenttiseen ihmisyyteeni kaikkea kuuluukaan. (Niin, miten oikeastaan henkisikiäminen sitä seikkaa selventää? Heti ei tuu mieleen, mutta lupaan lakkaamatta miettiä.)