Jos koskaan tulen isäksi, haluaisin olla pelokas mutta tyyni, asemastaan turvallisen tietoinen ja silti niin läpeensä lämmin John Cusack nörttilaseissaan, joita ei ole aikanaan ostettu siksi, että ne ovat viidentoista vuoden kuluttua muotia.
Grace Is Gone ja Palnan tyttäret. Fiktiota siitä, mitä voi olla kun äiti sotii, ja dokumenttia lapseudesta, vanhemmuudesta sekä siskoudesta, joista mikään ei ole biologista. Molemmat elokuvat vuodelta 2007. Molemmissa paljon oleellista lapsellisena olemisesta. Luulisin. Toivoisin. Ehkä pelkäisinkin.
Ja vanhemmuudenhan, sen pitäisi kiinnostaa jokaista, vaikkei vanhempi itse, nyt tai koskaan, olisikaan. Olemme, koska meillä on vanhemmat. Ja kaikki muutkin toisaalta ovat jonkun lapsia. Ja oleminen ja lapseus ja vanhemmuus voivat selittää toisiaan ehkä enemmän kuin mikään muu mitään näistä kolmesta.
Oleellisempi elämänvalinta itselleni lienee "lapsella vai lapsetta" kuin saamisen tapa. Siksikin adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta on ollut parisuhteen puitteissa puhetta. (Ja tiedän, ne eivät ole sama asia. Tiedän myös, että ne saattavat keskenään kuitenkin olla enemmän sama asia kuin vanhemmuus ilman etuliitteitä ja vanhemmuss liitteillä.) Mies on ollut empivällä kannalla. Että saattaisi olla turhan raskasta. Meillekö? Kaikki tuntemani sijaisvanhemmat ovat taivaallisen tavallisia tavalla, johon itsekin pystyn, jos oikein lakkaan yrittämästä. Jos he, miksemme me.
Mutta miksi pystyvänkään pitäisi? Kai juuri siksi, että ("Palnan tyttären" Devi Viljasen sanoin) "elämä on ihanaa, elämä on vaarallista, elämä on ei sanaakaan". Jos ylipäänsä haluaa lapsia, miksi ne pitiäsi saada - ja saada kasvamaan - mahdollisimman pienellä vaivalla. Uhmasinko järjenulottumattomia epätodennäköisyyksiä saamalla elämän, jonka käytän päästämällä itseni vain helpolla ja monella selityssanalla, enkä yhtään vaarallisella ja sanattomalla? Voiko ihanaa ollakaan ilman itsensä antamista?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti