Kukaan ei saa sanoa, että äiti ei saa

"Kukaan ei saa tuomita ketään huonoksi äidiksi." Sattuipa tuokin näkemys taannoin silmään. Lööpin kautta suoraan kuohuvasta nettikeskustelusta nykäisty.

Kun alati lähestyvällä seminaariesitelmävuorollani saan ikävää palautetta gradustani, joka ei juuri ole edistynyt, aion valahduttaa kasvoilleni vakaan ihmisoikeusilmeen ja lausua: "Kukaan ei saa tuomita ketään huonoksi graduntekijäksi."

Huonoja isiä on saanut kautta maailman sivun nimittää huonoiksi isiksi. Onko äitiys siis ainoa niin piinallisen pyhä asia jumalattomassa ajassamme, että siihen puuttuminen nyt vaan aina jotenkin on väärin. Siinä määrin väärin, että sen vääryyden rinnalla vapaus muodostaa ja esittää mielipiteitä mistä hyvänsä asiasta (kuten nyt vaikka esimerkiksi päivähoidosta) ei paljoja paina.

Melkein yhtä hyvälle mielelle sai Sarkomaan Sarin (tuon lastensa tähden niin paljon uhranneen) suuhun sijoitettu "Äiti saa käydä töissä".

Äiti saa, äitiä ei saa, äitin on pakko ja äitiä suruttaa. Äidit ajattelevat, että äideistä, että äidit. Tavallisesti äidit puhuvat muut tainnoksiin lapsistaa, nyt toisistaan. Ihan suotta, sillä useimmilla lapsilla on useampi vanhempi. Ja ihan suotta myös siksi, että äitiys ei edes ollut keskustelun alkuperäinen focus, joka taas oli nimenomaan päivähoito. Hei, siitäkin voisi vaikka vaihteeksi puhua. Ja jos oikein asiasta halutaan eksyä, niin voishan sitä sivuta samoin tein sivulauseessa niitä tenaviakin, jotka siellä hoitolassa tapaavat päivänsä kukkua. Aiheesta vain kun ei ensinkään irtoa yhtä hykerryttävää (tyhjän)päänaukomista lehtien sivuilleen copypastetella. Ruokatunnilla käyty pikapuhelu jakkupukuäidille ei riitäkään juttuaineistoksi. Pahimmassa tapauksessa saattaisimmekin jopa saada luettavaksemme tarpeettoman paneutuen kirjoitettuja ja tympäisevän näkökulmarikkaita artikkeleita niinkin merkityksettömistä aiheista kuin päivähoidon tilasta - sen teoriasta ja käytännöstä - sekä joukkohoidon sosiaalisesta ja psykologisesta merkityksestä lapsen kehitykselle.

Valtion viralliset kasvatusohjeet

Jaakko Heinimäki, teologi ja vapaa toimittaja Jumalan armosta, päättää tämänpäiväisen kolumninsa Metrossa täsmälleen näin:

Miksi vanhemmat puhuvat lapselleen? Eikö jokaisen pitäisi saada itse valita, mitä kieltä haluaa puhua? Eikö olisi kunnioittavampaa lasta kohtaan olla opettamatta hänelle äidin tai isän kieltä?
Miksi vanhemmat esittelevät lapselleen omia ystäviään? Eikö jokaisen pitäisi saada itse valita, kenen kanssa seurustelee? Miksi vanhemmat vetävät pienet lapsensa omaan elämänmuotoonsa? Mikä oikeus aikuisella on osoittaa lapselle, mikä hänen mielestään on arvokasta ja oikein? Eikö lapsen pitäisi saada päättää sellaisesta itse?
Ongelma on siinä, että milläs päätät, jos olet pussissa kasvatettu?

Heinimäen teksti viittaa isoon itkuun ja helvetilliseen hammastenkiristelyyn, jonka lapsille suunnattu nettikirkko on ennättänyt muutamassa viikossa herättää. Eräät meistä kun ovat syvästi suruissaan meneillään olevasta pienten ja viattomien viettelyksestä. Pelastakaamme toki lapset Jeesukselta!

Vakinaisesti vaikeroivilta vapaa-ajattelijoilta usein kuitenkin unohtuu kaikessa tohkauksessaan se tärkein: Minne lapset Hyvältä paimeneltaan pitäisi pelastaa ja etenkin, millä perusteella juuri sinne? Kun pussikin on paikka, eikä ollenkaan tyhjiö. Ja vaikka se olisi tyhjiökin, niin missäpä on se jumalattomien Jumala, joka kykenee jakamaan asiassa erehtymätöntä oikeutta, määräten kaikki valtiomme viralliset lapset juuri siihen "neutraaliin" ja "kriittistä ajattelua" kovasti kehittävään tyhjiöpussiin kasvamaan, ja suunnilleen vain siksi, että se nyt sattuu olemaan jotenkin paras vaihtoehto, koska minä vähän niin kuin sanon niin ja mun kaveritkin on muuten ihan samaa mieltä.

Mikä despootti! Nyt lähtee ihan syystä hullunkurisen Hitler-Stalin-perheen kortit pöytään.

Nina - yhteinen ystävämme

Ensinnäkin. Onneksi on Nina. Kas voimme joukolla olla parempia ihmisiä. Olemmehan aidosti ihan käsittämättömän peloissamme siitä, että vielä on sivistysvaltiossamme täysivaltaisena jäsenenä nainen, joka ajattelee kuten koira näkee. Maailma on monimutkaisempi, niin paljon monimutkaisempi, voi miten monimutkainen onkaan maailma, hoemme toisillemme kuin se olisi kovinkin viisaasti sanottu. Tulkitsemme Mikkosen käsityksiä hyvästä äitiydestä täsmälleen kuin Mikkonen lastentarhan historiaa.
Ei pidä meidän unohtaman myöskään sitä, että käytös oli Ninalla niin kovin huononlaista. Tuhma Nina puhui päälle ja panetteli. Puhui pahoista sedistä, joista puhuu vain tosi törkeät ja ne, jotka ei ymmärrä. Kotona tietty kasvatettu. Me tarhassa kasvaneet - ja sitä myötä siis elämässämme fantastisesti menestyneet - tiedämme, että jos joku on epis, kannattaa kannella. Ja sitä olemme tehneet nyt jo puolitoista viikkoa toinen toisellemme ja toisemme toiselle ollen niin hämmästyttävän samaa mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta vieläkään ei ole täti tullut ja rankaissut nipistelevää Ninaa. Miten me ollenkaan kestetään.

Toisaalta. Onneksi on Nina. Voidaan joukolla olla parempia äitejä. Meille äidiksi kasvaminen on ollut jotakin niin kokonaisvaltaista ja tunnemaailman mullistavaa, että ajatus "urasta", tai naisen eurojen verran korkeammasta elintasosta, ei mahdu edes samaan lauseeseen. Sen kanssa, että on oikeasti lähes kaikille (vähän kun tinkii niistä merkkimeikeistä, etelänlomista ja kakkosautoista), ihan todellakin upean mahdollista seurata kohtunsa hedelmän herkkää kasvua ja niin kovin nopeaa kehitystä täyspäiväisesti. Vauvauintia, äiti-lapsi -vyöhyketerapiaa, naperomuskaria, taaperoimetystä, lapsen nukuttamista paljasta ihoa vasten, seurakunnan kerhoa, satujumppaa, kuvakirjoja, pullataikinaa, ja millä nyt ympäröivään maailmaan ovensa avoinna lasten käydä pitävä oman Onnimanninsa paras asiantuntija päivät täyttää keksiikään. Pysyy tosiaan stressitasot alhaalla, ja kun äidillä on aina aikaa kuiskauksetkin kuunnella, niin eipä tarvitse lapsen nokkimisjärjestyksissä toisia töniä tai tönijöiden astinlaudaksi tallautua. Kavatamme kaikkienkavereita, jotka koulussa viimeistään viitoittavat voitokasta yhteisymmärryksen tietä kymmenkuukautisina tarhatuille kusipäille.

Mutta, ennen kaikkea, onneksi on Nina, sillä siinäpä harvinainen nainen, joka pelkillä sanoillaan tuntuu huutavassa hetkessä kuohitsevan miehet ympäriltään Nyyperiä myöten, jossa sentään olisi luullut olevan edes semisitkeän edestä haastetta. Ninalta lähtee niin ällistyttävää argumenttia niin häkellyttävässä tahdissa niin vahvoin sidossanoin höystettynä, että se käy jo melkein keskivertoisesta miehestä. Kaikkien maailman lasten Jeanne d'Arc.
Ja ihan turha inuttaa Ninan heikosta kasvatuksesta tai sosiaalisesta älyttömyydestä. Huono käytös edellyttää, että se sallitaan. Sen kaikki kotiäidit tietävät.

Maria, älä ryhdy tähän hommaan. Se alistaa naista, ylistää miestä ja härskeimmillään tasa-arvoistaa eläintä.

Pasila palasi toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson perusteella parhaampana. Jo siinä on kyllin, mutta että pääsen lisäksi kirjoittamaan sen, minkä olen jo vuosia halunnut todeta. Mutta voi, kellepä sen olisin kertonut, kun ei ole ikinä se liittynyt mihinkään vähääkään. Nimittäin syvälle sattuu sanoa, että Tommi Läntinen on tehnyt karhunpalveluksen kaikille suomen koulukiusatuille.

Siitä hänet muistettakoon. Ja lisäksi siitä, että naa-na-na-na-na-naa, ei mikään oo niin ihanaa, kun kulkea öisiä katuja.

Uusista jaksoista kenties keskivertoteiniä innostuneenpanakin katselin pikkuveljeltäni joulun kunniaksi saamani kokoelman (osta lahjaksi kirja, jonka haluat itse lukea -metodi) vanhoja läpi. Suosikkini on ensimmäisen viimeinen, jakso 12, jossa tavoitteena on lyödä maailmaa turpaan. Ensimmäiseksi perintöprinsessaksi nostan - eikä tätä tarvitse kahdesti miettiä - Phil Collins -darran. Ja, viimeisen kruunun vie Kärsämäksi kaikessa persoonassaan. Lehdistön suosikiksi kiilaa kanssaihmiseni Kontiovaara.

Miksi kerron? Siksi, että tarkoitukseni on älykkästi ironisoida kaikkia tyhjänpäiväisyyksiä itsestään ilmaisevia kanssakirjoittajiani. Vai onko? Kumpi on oikea ääneni?

Nainen ennen muuta

Sisko tunnustelee sänkisääriään. Kysyy, "miksi naiselle pitääkin kasvaa karvaa?"
Hieno kysymys. Viidellä sanalla se kertoo kaiken paitsi sisareni käytännöllisyydestä, myös hänen läpeensä mutkattomasta suhteestaan naiseuteensa. Todellakin, miksi olla ihminen, kun voi olla nainen.

Telkkariin on eksynyt kummajnainen. Ei ajele kuulemma karvojaan hän. Ja puhuu epäilemättä totta, sillä kun käsivarsiaan kuvataan (mitä kuvausta ei muuten tehdä muille ohjelmassa vieraileville käsivarsille), niin totta vie, havaitsen niiden olevan kauttaaltaan tummahkon karvan peitossa.

"Jee, sielunsiskoni!", ajattelen, sillä minäkään en näet syvällä sisimmässäni ajele karvojani. Jännityksellä odotan kypsynyttä kuvausta syistä, jotka ovat johtaneet nuoren naisen naavansa rauhaan jättämään. Kiitos yleisradio. Kiitos friikkejä etsiskelevät assistenttinne.

Onni ohimenevää. Hampahtava karvakäsi romuttaa alustavan sisarrakkauteni korostamalla aivan ensinnä, että ihan kaikki luulee heti feministiksi, jos on karvat. Mutta että ehei, eihän se sitä meinaa. On katsokaas vaan niin pinnallista karvat ajella ja luonnollista jättää poistotoimet sikseen. Muotteihin mukaudutaan, kun karvat poistetaan.

Ymmärrän katselevani lasiruudun läpäisevällä tarkkuudella suoraan värähtämättömiin silmiin todellista harvinaisuutta: Nainen, joka omien sanojensa mukaan ei ole feministi, ei pinnallinen, eikä etenkään mukaudu muottiin.

Mitä on tämä ainainen löysä leuanlouske, jossa ollaan tottakaitottakai tasa-arvon asialla joo, mutta ei kuitenkaan se nyt ihan sitä f-juttua meinaa, ja mitään että naisen mieheksi tarvitsisi ryhtyä. Että naisellisuushan on hieno asia, eikä yhtään pinnallista, koska pinnallisuuskaan ei oikeasti ole pinnallista, koska se auttaa jaksamaan niin kovin raskaassa ja syvässä arjessa, mutta täytyy kuitenkin todeta, että jotenkin maailmasta on tullu toisaalta niin uskomattoman pinnallinen, ja nyt siinä tosi huonossa mielessä. Että sillä tavalla ärsyttävällä tavalla pinnallinen eikä ollenkaan sillä "hömppä, päiväni pelastus, hih" -tavalla. Että nykyään kaikki vaan sitä ja noita, ja lehdet vaan tätä ja niistä ja telkkarissakin vaan näin ja uusintoja, ja arvot on niinku määmää, eikä kukaan enää ajattele lapsia ja vanhuksia. Ja on niinku tosiaan nää muotit sitten. Että niihin vaan me itseämme tungemme. Ja ihan jo pienilläkin lapsilla. Että heti jo aikuisten maailmaan. Media, media, media. Lapsuus liian lyhyt. Napapaitoja lastenosastollakin (joka on ärsyttävimpiä ikuisuushokemia ikinä. Menkää hyvät hokijat käymään siellä aikuisten osastolla huomaamassa, että nimenomaan siellä niitä napapaitoja ei ole). Ja kaikkihan siis tää pinnallinen ja muotillinen johtaa siihen, että on tätä ahdistuneisuutta ja mielenterveysongelmaa. Lahjakkaat tytöt ahdistuvat. Eivät syö. Lahjattomat pojat ahdistuvat. Pistävät kaverinsa päiviltä. Voi aikoja, voi tapoja.

Käsittämättöntä mössöä kulkee kaduilla vapaana. Tajunnanvirtaa, josta tosin puuttuu se tajunta. Pitäisikö jo siirtyä epätoivoakin toivottomampaan tilaan. Kun ihan koko kansan televisioon päästään tekemään useampiosaista ohjelmaa naisen kehoon kohdistuvista odotuksista, niin oisko edelleen ja aina vaan liikaa pyydetty, että otettaisiin saman tien vaikka ihan tavaksi, että joka jaksossa mentäisiin edes viideksikin minuutiksi asiaan. Siis siihen, joka toistaiseksi lymyilee suljettujen käsitteiden takana. Avatkaa ne. Se vaatii kieltämättä tutustumista uuteen ja kenties pelottavaakin lajiin, josta ei siellä astetta trendikkäämmälläkään kuntoklubilla vielä ole edes kuultu. Yllättävää kyllä, sille on olemassa jo suomenkielinen vastine, ajattelu. Rasvaa ei pala, mutta aikaa nyt kuitenkin. Rahaakin säästyy, vaikka sehän onkin varsinaisen paha se, sillä säästöpossulla on oikeasti terävät sarvet. Joten muistakaakin aikoina, joina ette ajattele, jättää ahkerasti lama ruoatta.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelen, olette ihan oikeassa. Miksi ajatella, kun voi olla nainenkin.

Nainen paneutuu

"Viitala tunnetaan rooleihinsa hyvin paneutuvana. Esim. hän kasvatti häpykarvojaan rooliaan varten Käsky-elokuvaan."

(Wikipedia, 13.01.09)

Ettehän puhuneet mistään tärkeästä, ettehän

Palatessani Suomeen huomasin Loirin kuolleen. Sampo ja Ukko kaipasivat kovin lehden kannessa. Vasta hetkeä myöhemmin oivalsin, että kyseessä saattaa tosiaan olla vähempi lopullisuus ja enempi Intiassa asuvien poikien tämänpuoleinen isänikävä. Vieläkään en ole varma, sillä tulipa tosiaan tunne kuin tavanomaisesta lööpisoitaisiin, mikä ei kai suoranaisesti liene lööpin olemuksen mukaista. Kuka olisi tullut ajatelleeksi, että lapsellakin saattaa olla ikävä, jos ne ei näe keskeistä ihmistä tosi pitkään aikaan.
Ei näin, haluan tietää anioastaan, mikäli Sampoa ja Ukkoa ei voisi vähempää liikuttaa sen heitä kasvonpiirteiltään erehdyttävästi muistuttavan läskin liikehdintä pallollamme. Sillähän on ihme pattejakin naama täynnä. Ja se laulaa niin, että lausuu välillä, eikä mikään maailmassa voi olla niin raivostuttavaa.
Tämän kirjoitettuani toivon todella, ettei Loiri ole kuollut, sillä, kuten taannoin taas kuultiin siltä, joka laulaa kulmakarvan toinen pää (ne kun on kasvaneet yhdeksi) vinossa: "vain se, mikä meissä on hyvää, meidän jälkeemme tänne jää".

Ikäero on lähes ikävän veroinen uutispommi. Missäpä oli Sauli, kun vaimonsa syntyi. Kaikille kiinnostuneille tiedoksi, kun mieheni syntyi, minä olin ihmisen sisällä. Jännittävää.