Palatessani Suomeen huomasin Loirin kuolleen. Sampo ja Ukko kaipasivat kovin lehden kannessa. Vasta hetkeä myöhemmin oivalsin, että kyseessä saattaa tosiaan olla vähempi lopullisuus ja enempi Intiassa asuvien poikien tämänpuoleinen isänikävä. Vieläkään en ole varma, sillä tulipa tosiaan tunne kuin tavanomaisesta lööpisoitaisiin, mikä ei kai suoranaisesti liene lööpin olemuksen mukaista. Kuka olisi tullut ajatelleeksi, että lapsellakin saattaa olla ikävä, jos ne ei näe keskeistä ihmistä tosi pitkään aikaan.
Ei näin, haluan tietää anioastaan, mikäli Sampoa ja Ukkoa ei voisi vähempää liikuttaa sen heitä kasvonpiirteiltään erehdyttävästi muistuttavan läskin liikehdintä pallollamme. Sillähän on ihme pattejakin naama täynnä. Ja se laulaa niin, että lausuu välillä, eikä mikään maailmassa voi olla niin raivostuttavaa.
Tämän kirjoitettuani toivon todella, ettei Loiri ole kuollut, sillä, kuten taannoin taas kuultiin siltä, joka laulaa kulmakarvan toinen pää (ne kun on kasvaneet yhdeksi) vinossa: "vain se, mikä meissä on hyvää, meidän jälkeemme tänne jää".
Ikäero on lähes ikävän veroinen uutispommi. Missäpä oli Sauli, kun vaimonsa syntyi. Kaikille kiinnostuneille tiedoksi, kun mieheni syntyi, minä olin ihmisen sisällä. Jännittävää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti