Nainen ennen muuta

Sisko tunnustelee sänkisääriään. Kysyy, "miksi naiselle pitääkin kasvaa karvaa?"
Hieno kysymys. Viidellä sanalla se kertoo kaiken paitsi sisareni käytännöllisyydestä, myös hänen läpeensä mutkattomasta suhteestaan naiseuteensa. Todellakin, miksi olla ihminen, kun voi olla nainen.

Telkkariin on eksynyt kummajnainen. Ei ajele kuulemma karvojaan hän. Ja puhuu epäilemättä totta, sillä kun käsivarsiaan kuvataan (mitä kuvausta ei muuten tehdä muille ohjelmassa vieraileville käsivarsille), niin totta vie, havaitsen niiden olevan kauttaaltaan tummahkon karvan peitossa.

"Jee, sielunsiskoni!", ajattelen, sillä minäkään en näet syvällä sisimmässäni ajele karvojani. Jännityksellä odotan kypsynyttä kuvausta syistä, jotka ovat johtaneet nuoren naisen naavansa rauhaan jättämään. Kiitos yleisradio. Kiitos friikkejä etsiskelevät assistenttinne.

Onni ohimenevää. Hampahtava karvakäsi romuttaa alustavan sisarrakkauteni korostamalla aivan ensinnä, että ihan kaikki luulee heti feministiksi, jos on karvat. Mutta että ehei, eihän se sitä meinaa. On katsokaas vaan niin pinnallista karvat ajella ja luonnollista jättää poistotoimet sikseen. Muotteihin mukaudutaan, kun karvat poistetaan.

Ymmärrän katselevani lasiruudun läpäisevällä tarkkuudella suoraan värähtämättömiin silmiin todellista harvinaisuutta: Nainen, joka omien sanojensa mukaan ei ole feministi, ei pinnallinen, eikä etenkään mukaudu muottiin.

Mitä on tämä ainainen löysä leuanlouske, jossa ollaan tottakaitottakai tasa-arvon asialla joo, mutta ei kuitenkaan se nyt ihan sitä f-juttua meinaa, ja mitään että naisen mieheksi tarvitsisi ryhtyä. Että naisellisuushan on hieno asia, eikä yhtään pinnallista, koska pinnallisuuskaan ei oikeasti ole pinnallista, koska se auttaa jaksamaan niin kovin raskaassa ja syvässä arjessa, mutta täytyy kuitenkin todeta, että jotenkin maailmasta on tullu toisaalta niin uskomattoman pinnallinen, ja nyt siinä tosi huonossa mielessä. Että sillä tavalla ärsyttävällä tavalla pinnallinen eikä ollenkaan sillä "hömppä, päiväni pelastus, hih" -tavalla. Että nykyään kaikki vaan sitä ja noita, ja lehdet vaan tätä ja niistä ja telkkarissakin vaan näin ja uusintoja, ja arvot on niinku määmää, eikä kukaan enää ajattele lapsia ja vanhuksia. Ja on niinku tosiaan nää muotit sitten. Että niihin vaan me itseämme tungemme. Ja ihan jo pienilläkin lapsilla. Että heti jo aikuisten maailmaan. Media, media, media. Lapsuus liian lyhyt. Napapaitoja lastenosastollakin (joka on ärsyttävimpiä ikuisuushokemia ikinä. Menkää hyvät hokijat käymään siellä aikuisten osastolla huomaamassa, että nimenomaan siellä niitä napapaitoja ei ole). Ja kaikkihan siis tää pinnallinen ja muotillinen johtaa siihen, että on tätä ahdistuneisuutta ja mielenterveysongelmaa. Lahjakkaat tytöt ahdistuvat. Eivät syö. Lahjattomat pojat ahdistuvat. Pistävät kaverinsa päiviltä. Voi aikoja, voi tapoja.

Käsittämättöntä mössöä kulkee kaduilla vapaana. Tajunnanvirtaa, josta tosin puuttuu se tajunta. Pitäisikö jo siirtyä epätoivoakin toivottomampaan tilaan. Kun ihan koko kansan televisioon päästään tekemään useampiosaista ohjelmaa naisen kehoon kohdistuvista odotuksista, niin oisko edelleen ja aina vaan liikaa pyydetty, että otettaisiin saman tien vaikka ihan tavaksi, että joka jaksossa mentäisiin edes viideksikin minuutiksi asiaan. Siis siihen, joka toistaiseksi lymyilee suljettujen käsitteiden takana. Avatkaa ne. Se vaatii kieltämättä tutustumista uuteen ja kenties pelottavaakin lajiin, josta ei siellä astetta trendikkäämmälläkään kuntoklubilla vielä ole edes kuultu. Yllättävää kyllä, sille on olemassa jo suomenkielinen vastine, ajattelu. Rasvaa ei pala, mutta aikaa nyt kuitenkin. Rahaakin säästyy, vaikka sehän onkin varsinaisen paha se, sillä säästöpossulla on oikeasti terävät sarvet. Joten muistakaakin aikoina, joina ette ajattele, jättää ahkerasti lama ruoatta.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelen, olette ihan oikeassa. Miksi ajatella, kun voi olla nainenkin.