1990, syyspuoli.
Jo koitti ydinperheeseen onnellinen päivä. Saapuu paketti tädiltä. Niin mukava saada. Ja vielä paljon mukavampaa saada postissa.
Tyypillistä. Tytöt löytävät paketista ihan samaa ja veli lähes sitä samaa. Murokupit ja mukit. laidoissa raidat. Vaaleanpunaista kaksissa, yksissä sinistä. Keskellä lautasta ja mukin reunassa Ankkalinnan asukasta etäisesti muistuttava nappinenäinen otus. Kaksissa vaaleanpunaisessa mekossa istualtaan nallea halailemassa. Yksissä merimiespuvussa valmiina kohtaamaan seikkailujen maailmaa.
Oli tekstiäkin. Äiti luki. "Kiltti tyttö." "Reipas poika." Kolme alle kouluikäistä tuijottaa äitiään ja kysyy tiedostustakin syvemmällä avoimessa lapsen mielessään, näinkö siis on? Että pojan parhauden määrittyessä terhakkaan tekemisen kautta (liikkuminen milloin milläkin välineellä, rakentelu milloin mistäkin materiaalista) tytön tyydyttävyys toteutuu pikemmin tilannetajuisena tekemättä jättämisenä (kovat äänet, vaaralliset leikit, eritoten negatiivisten tunteiden liiallinen osoittaminen). Kolme samasta kohdusta kasvanutta katsahtaa kummissaan toinen toistaan ja ymmärtää, että tästä lähin yksi toimii kahden keskittyessä olemiseensa.
Mukinsa mulkoilusta huolimatta pojasta ei kasva riittävän reipasta. Tytöt edistyvät etevämmin. Vaan pieleenpä menee. Pian kohtuukilteiksi naisiksi kasvettuaan saavat huomata, että lehdet, radiot, tv-kanavat ja kasvunkirjat ovat täynnänsä tarinoita ihmisistä, jotka eivät osanneet sanoa, "ei". Ja se on niin sairasta. Se on kiltteyteensairasta. Ollaan mielisairastuneita miellyttämiseen. Mutta sitten tiedostettiin, taisteltiin ja uskallettiin. Löydettiin omat rajat. Nyt voidaan elämästä nauttia, kun osataan sanoa, että ei käy tänään eikä ikinä, itseni tarvitsee minua. Padam. Levollinen katse, yltyvä musiikki, himmenevä kuva, lopputekstit.
Miten kävi asetelmalle tekevä - oleva? Eipä mitenkään. Siksi seuraavaksi toivoo näkevänsä ja kuulevansa naisista, jotka oppivat lopulta sanomaan vähintäänkin seuraavaa: Kutsumusammateille (hyvä, humaani nainen), ei käy, rahani tarvitsevat minua. Hoitovapaalle (äiti, eli oleellisempi vanhempi), ei käy, urani tarvitsee minua (yhtä paljon, ellei enemmän, kuin puolisoni ura häntä). Laihdutuskuureille (viehättävä nainen), ei käy, ruumiini tarvitsee vain minua. Vaaterekeille ja kynttilät ynnä koristesaippuat-kaupoille (helppo nainen), ei käy, tuottavat sijoitukseni tarvitsevat minua. Kotitöille ja sisustusohjelmille (kodin sielu), ei käy, aikani tarvitsee minua. Naistenlehdille (hyvä, humaani, helppo ja viehättävä nainen, kodin sielu sekä äiti), ei käy, ...
tiistai 30. syyskuuta 2008
Geeliä kahdelle, kermaa kermalle
Hankin johtavan suihkugeelivalmistajan tuotteen tuplatussa koossa. Ensimmäinen käyttökerta tuotti hämmästyksen. Ainoastaan pakkauksen tilavuutta ei oltu kaksinkertaistettu, vaan myös normaalisti pienehkön annostelureiän halkaisija. Ja heti alkoi käydä järkeen. Tässäpä siis tuote teille monille, jotka käytätte suihkugeeliä tuplasti sen verran kuin tarvitsisitte. On se eri hyvä, että melkein kaiken tarpeellisen alkaa jo kaupasta saada. Tuplakokoisia vanupuikkoja odotellessa.
Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.
Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).
Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.
Suihkugeelistä tulee väistämättä mieleen muutakin. Nimittäin suihkukerma. Kuulu suihkukermatuotemerkki lanseerasi joitakin vuosia sitten muutamassa maassa "rohkean" mainoskampanjan, jonka mannekiineina esiintyi "kaiken kokoisia ja kaiken näköisiä" naisia. Myynti lähti poikkeavan markkinoinnin ansiosta merkittävään kasvuun. Uskaltauduttiinkin siis laajentamaan kampanjaa suunnilleen kaikkialle. Pelkäämättömästi aidonkauneudenpuolesta, ja vaikka iänkin, aina niin kauan kuin kerma myy. Ja muista, oletihana.
Eikä siinä mitään. En ajatellutkaan, että yritys voisi muuttua taka-ajatuksettomaksi puolustajaksi. Ilmeinen todiste siitä on käsitys "kaikesta koosta ja näöstä". Kyllä vaan, olin järkyttyä, kun huomasin mainoksen, jossa esiintyvällä naisella oli pisamia(!), huonovointisuutta aiheutti palovamma(!) käsivarressa(!), keskusteluavun tarpeessa olin jo täysin harmaantuneen(!) tukan(!) kohdalla, mutta pitkäaikaisempaa terapiaa tarvittiin, kun piti katsella noin kymmenellä(!) kilolla(!) ihannepainon ylittänyttä(!) naista pikkuhoususillaan(!). Hätänumeroon soitin muistaakseni viimeistään siinä vaiheessa, kun näin tumman(!) ihon(!).
Mitä odotinkaan. Ei aidonKAUNEUDENpuolesta tietenkään tarjoa kehitysvammaisille, akneihoisille, partakarvoja kehittäneille, kasvojen mittasuhteiltaan syntymästä asti nyrjähtäneille, kasvonsa polttaneille tai muuten vaan tavallisenrumille ihmisille samaistumiskohteita. Kauneusihanteen väljentäminen gasellista kaniiniksi jättää vielä, etten sanoisi, jopa valtaosan naisista nallina karun kauneuden kalliolle. Rohkeaa? Sitä olisi kai kuvien kanssa kertoa, että meidänpä kermaa sopii sammakonkin käyttää ja sen jälkeenkin edelleen sammakolta näyttää.
torstai 25. syyskuuta 2008
Si vis pacem, para bellum.
Jos haluat rauhaa, osta parabellumi.
Opiskellut kaikkiaan kuutta vierasta kieltä. Ei tosin mairittelevalla menestyksellä. Jos muisti on mallia "tarina", eikä "nimet ja vuosiluvut", käy sanaston kartuttaminen ja mieleenpalauttaminen työstä. Ja työtä sitä karttelee ihan mielikseen.
Mutta, kielten opiskelu se on mielenkiintoista, vaikka ei mitään oppisikaan. Jokaiseen kieleen liittyy huvittavia yksityikohtaisuuksia ja lisäksi avartava ja omaperäinen ajattelutapa. Kielihän on ajattelun väline. Mitä enemmän erilaisia kieliä, sitä enemmän erilaisia ajatuksia. Sen parempi.
Mutta, mitä mitä mitä. Jo keväällä uutisoitiin, että valinnaiskielten tilanne on kunnissamme heikko. Yhä harvempi suurehkokaan kaupunki tarjoaa pitkän englannin vaihtoehdoksi edes sitä saksaa - venäjästä, espanjasta, ranskasta tai italiasta puhumattakaan. Isoimmat kaupungit karsivat kielivalikoimaa eksoottisimmasta päästä. Mikään laki ei ole estämässä mitään. Tympeää ja ennen kaikkea, lyhytnäköistä. Kaikki maailman ihmiset eivät toistaiseksi puhu englantia, etenkään äidinkielenään. Yksi yhteinen kieli ei myöskään liene kovin tarkoituksenmukainen tavoite edellä mainitusta syystä. Yksi kieli, yksi mieli. Yksi mieli, yksi ajatus. Yksi ajatus, yksi ratkaisu. Yksi ratkaisu, yksi mahdollisuus onnistua.
Eikä tässä vielä tokikaan kaikki. Takaovesta valui tietoa helsinkiläislukiosta, jossa vielä kymmenen vuotta sitten tarjottiin eräässäkin oppiaineessa kahtatoista soveltavaa kurssia. (Soveltavat kurssit voivat olla esimerkiksi tiettyyn teemaan peruskursseja syemmin keskittyviä opintokokonaisuuksia tai oppiaineitten välisiä rajoja rikkovia integraatiokursseja.) Kaksitoista supistui supistumistaan, kunnes nyt jäljellä on kokonainen puolikas, abikurssinen.
Samaan aikaan puhutaan yleisesti siitä, että oppilaan valinnanvapauden (vapaus valita vähän kaikessa sivistymisen sijasta paljon muutamassa-sivistys) tulisi lisääntyä. Eli, tarjonta supistukoon, valinnanvapaus kasvakoon! Onko olemassa ristiriita? Ei, sillä unohdin, että turhien kielten turhat tunnit sekä oppilaiden ja opettajien hyvin motivoivina kokemat soveltavat kurssit ovat pelkkää pointitotnta puuhastelua, joka ansaitseekin tulla poispyyhityksi maailman kilpailukykyisimmän kansan lähimuistista. Niillä turhuuden oppitunneilla ei nosteta bruttokansantuotetta ennennäkemättömään nousuun. Ja sehän on, jos ei elämän, niin ainakin valtaosan elämästä, tarkoitus.
Suomen nuoret, tehkää palvelus kansakunnallenne. Opiskelkaa huolella välttämättömät englantinne (kansainvälisyys), matematiikkanne (uusi nokia) ja äidinkielenne (tiedotus ja markkinointi), jonka jälkeen voitte kätevästi välttää turhan yleissivistyksen ja erikoistua erikoistumiseen asiallisilla, valtakunnallisilla, opetussuunnitelman tarkoin säätelemillä kursseilla. Ja tätähän te yksilöiden lapset nimenomaan halusitte, vapautta valita ja yksilöllisiä opintopolkuja.
En osta parabellumia, mutta sotaan valmistaudun. Sotaan hyödyttömyyden puolesta.
Opiskellut kaikkiaan kuutta vierasta kieltä. Ei tosin mairittelevalla menestyksellä. Jos muisti on mallia "tarina", eikä "nimet ja vuosiluvut", käy sanaston kartuttaminen ja mieleenpalauttaminen työstä. Ja työtä sitä karttelee ihan mielikseen.
Mutta, kielten opiskelu se on mielenkiintoista, vaikka ei mitään oppisikaan. Jokaiseen kieleen liittyy huvittavia yksityikohtaisuuksia ja lisäksi avartava ja omaperäinen ajattelutapa. Kielihän on ajattelun väline. Mitä enemmän erilaisia kieliä, sitä enemmän erilaisia ajatuksia. Sen parempi.
Mutta, mitä mitä mitä. Jo keväällä uutisoitiin, että valinnaiskielten tilanne on kunnissamme heikko. Yhä harvempi suurehkokaan kaupunki tarjoaa pitkän englannin vaihtoehdoksi edes sitä saksaa - venäjästä, espanjasta, ranskasta tai italiasta puhumattakaan. Isoimmat kaupungit karsivat kielivalikoimaa eksoottisimmasta päästä. Mikään laki ei ole estämässä mitään. Tympeää ja ennen kaikkea, lyhytnäköistä. Kaikki maailman ihmiset eivät toistaiseksi puhu englantia, etenkään äidinkielenään. Yksi yhteinen kieli ei myöskään liene kovin tarkoituksenmukainen tavoite edellä mainitusta syystä. Yksi kieli, yksi mieli. Yksi mieli, yksi ajatus. Yksi ajatus, yksi ratkaisu. Yksi ratkaisu, yksi mahdollisuus onnistua.
Eikä tässä vielä tokikaan kaikki. Takaovesta valui tietoa helsinkiläislukiosta, jossa vielä kymmenen vuotta sitten tarjottiin eräässäkin oppiaineessa kahtatoista soveltavaa kurssia. (Soveltavat kurssit voivat olla esimerkiksi tiettyyn teemaan peruskursseja syemmin keskittyviä opintokokonaisuuksia tai oppiaineitten välisiä rajoja rikkovia integraatiokursseja.) Kaksitoista supistui supistumistaan, kunnes nyt jäljellä on kokonainen puolikas, abikurssinen.
Samaan aikaan puhutaan yleisesti siitä, että oppilaan valinnanvapauden (vapaus valita vähän kaikessa sivistymisen sijasta paljon muutamassa-sivistys) tulisi lisääntyä. Eli, tarjonta supistukoon, valinnanvapaus kasvakoon! Onko olemassa ristiriita? Ei, sillä unohdin, että turhien kielten turhat tunnit sekä oppilaiden ja opettajien hyvin motivoivina kokemat soveltavat kurssit ovat pelkkää pointitotnta puuhastelua, joka ansaitseekin tulla poispyyhityksi maailman kilpailukykyisimmän kansan lähimuistista. Niillä turhuuden oppitunneilla ei nosteta bruttokansantuotetta ennennäkemättömään nousuun. Ja sehän on, jos ei elämän, niin ainakin valtaosan elämästä, tarkoitus.
Suomen nuoret, tehkää palvelus kansakunnallenne. Opiskelkaa huolella välttämättömät englantinne (kansainvälisyys), matematiikkanne (uusi nokia) ja äidinkielenne (tiedotus ja markkinointi), jonka jälkeen voitte kätevästi välttää turhan yleissivistyksen ja erikoistua erikoistumiseen asiallisilla, valtakunnallisilla, opetussuunnitelman tarkoin säätelemillä kursseilla. Ja tätähän te yksilöiden lapset nimenomaan halusitte, vapautta valita ja yksilöllisiä opintopolkuja.
En osta parabellumia, mutta sotaan valmistaudun. Sotaan hyödyttömyyden puolesta.
Vain kyynisyytesi ylittää kipinöivän naistenlehti-inhosi
Joku meikit, voiteet ja vyötärönympärys-lehti mainostaa itseään kehottamalla (epäilemättä) naisia kannustamaan (=kehumaan) toisiaan. Esimerkkilauseitakin on luotu valmiiksi, jotta ei tarvitsisi vaivautua miettimään, mitä kehuja kukin kulloinkin ansaitsee tai tarvitsee.
"Vain kauneutesi ylittää säkenöivän älysi!"
Jos joku virkkaisi vieressä tuota rataa, tulisi mieleen kysyä määrittelijätäni, että miksi juuri noin päin.
"Vain kauneutesi ylittää säkenöivän älysi!"
Jos joku virkkaisi vieressä tuota rataa, tulisi mieleen kysyä määrittelijätäni, että miksi juuri noin päin.
Oppimispäiväkirja 1: Suuren moista!
Kauhajokelaisten kauheuksien jälkeinen Hesari ei ole karistanut etusivultaan mainosta. Maksetun sellaisen kyllä. Suuressa kuvassa kaukainen koulu, läheiset kynttilät ja poliisinaru leikkaamassa maisemaa. Pienessä kuvassa nuoren miehen kasvot.
Kyse ei ole viidestätoista minuutista julkisuutta. Jo senkin eteen monet tekevät suuria ja positiivisia ponnistuksia. Nyt puhutaan kokonaisesta tulevaisuudesta. Vielä vuosikymmeniä tullaan toisinaan muistelemaan esiin kelmeäkasvoisen nuorukaisen tarina. Kuvien kera.
Tervetullut poikkeus kaavoihin kangistuneessa kaavassa on se, ettei kukaan ymmärrettävistä syistä tällä kertaa vaadi rikolliset parantavia pidempiä vankilatuomioita. Ei, nyt on aika ainoastaan saatavilla olevampien mielenterveyspalvelujen, ehjemmän lähimmäisyyden ja tiukempien aselakien. Psykologit, psykiatrit ja terapeutit avaavat meille oven autuuteen, jos vain saavat siihen korvamerkityn luvan.
Onko ihminen, joka ampuu toisia, aina psyykkisesti sairas tai vähintäänkin sylinkipeä? Vuosia sitten eräällä naisella naksahti ampumaradalla. Pahvimaalit vaihtuivat eläviksi. Nyttemmin eräs nuori mies suunnitteli hartaudella ja toimi suunnitelmiensa mukaan. Vaikuttaisi, että ei puhuta samasta asiasta. Teon moraalittomuus on eri asia kuin epärationaalisuus. Nuori mies ei kuvannut maailmankatsomustaan tai moraalikoodistoaan kenties kovin syvällisesti, mutta kuvatun perusteella tekoja voidaan pitää loogisina seurauksina. Ei selittämättöminä, tässä mielessä.
Miksi? Sana jokaisen huulilla perustotuuksia laukovasta pesulatyöntekijästä televisiossa murjottavaan piispaan. Tekijän subjektiivinen "miksi" on selvillä. Pieni kuva on tunnettu. Seuraavaksi tulisi kai miettiä, miksi syntyi se kysymys, johon teko oli vastaus. Joudutaan perheen, naapureiden, koulun henkilökunnan ja muiden pikavoittovastausten ohella miettimään siirtymään kohti suurempaa kuvaa yhteiskunnasta ja kulttuurista. Saksassa ei Toisen maailmansodan tienoilla ollut sen enempää mielenvikaisia tai kiusattuja erolapsia kuin muuallakaan. Mutta, kun ihminen onnistutaan paitsi esittämään esineenä, myös tosiasiassa muuttamaan sellaiseksi, seuraa väistämättä kärsimyksiä. Jokaisella on henkilökohtinen vastuu itsensä kohtelemisesta ihmisena, ei kulloisenkin sidosryhmän tavoiteltavana pitämiä tavaroita, arvoja, elämäntilanteita tai ulkonäköjä ähkyksi asti kahmivana koneena, jonka viimeisetkin siteet ikiomaan minuuteen vinkuvat äärimmäisessä venytyksessä. Kun tämän vastuunsa pyrkii epätäydellisenäkin täyttämään, saattaa huomata, että lähimmäisellä alkaa olla arvoa ilman yhtäkään attribuuttia, ja niistä huolimatta.
Kyse ei ole viidestätoista minuutista julkisuutta. Jo senkin eteen monet tekevät suuria ja positiivisia ponnistuksia. Nyt puhutaan kokonaisesta tulevaisuudesta. Vielä vuosikymmeniä tullaan toisinaan muistelemaan esiin kelmeäkasvoisen nuorukaisen tarina. Kuvien kera.
Tervetullut poikkeus kaavoihin kangistuneessa kaavassa on se, ettei kukaan ymmärrettävistä syistä tällä kertaa vaadi rikolliset parantavia pidempiä vankilatuomioita. Ei, nyt on aika ainoastaan saatavilla olevampien mielenterveyspalvelujen, ehjemmän lähimmäisyyden ja tiukempien aselakien. Psykologit, psykiatrit ja terapeutit avaavat meille oven autuuteen, jos vain saavat siihen korvamerkityn luvan.
Onko ihminen, joka ampuu toisia, aina psyykkisesti sairas tai vähintäänkin sylinkipeä? Vuosia sitten eräällä naisella naksahti ampumaradalla. Pahvimaalit vaihtuivat eläviksi. Nyttemmin eräs nuori mies suunnitteli hartaudella ja toimi suunnitelmiensa mukaan. Vaikuttaisi, että ei puhuta samasta asiasta. Teon moraalittomuus on eri asia kuin epärationaalisuus. Nuori mies ei kuvannut maailmankatsomustaan tai moraalikoodistoaan kenties kovin syvällisesti, mutta kuvatun perusteella tekoja voidaan pitää loogisina seurauksina. Ei selittämättöminä, tässä mielessä.
Miksi? Sana jokaisen huulilla perustotuuksia laukovasta pesulatyöntekijästä televisiossa murjottavaan piispaan. Tekijän subjektiivinen "miksi" on selvillä. Pieni kuva on tunnettu. Seuraavaksi tulisi kai miettiä, miksi syntyi se kysymys, johon teko oli vastaus. Joudutaan perheen, naapureiden, koulun henkilökunnan ja muiden pikavoittovastausten ohella miettimään siirtymään kohti suurempaa kuvaa yhteiskunnasta ja kulttuurista. Saksassa ei Toisen maailmansodan tienoilla ollut sen enempää mielenvikaisia tai kiusattuja erolapsia kuin muuallakaan. Mutta, kun ihminen onnistutaan paitsi esittämään esineenä, myös tosiasiassa muuttamaan sellaiseksi, seuraa väistämättä kärsimyksiä. Jokaisella on henkilökohtinen vastuu itsensä kohtelemisesta ihmisena, ei kulloisenkin sidosryhmän tavoiteltavana pitämiä tavaroita, arvoja, elämäntilanteita tai ulkonäköjä ähkyksi asti kahmivana koneena, jonka viimeisetkin siteet ikiomaan minuuteen vinkuvat äärimmäisessä venytyksessä. Kun tämän vastuunsa pyrkii epätäydellisenäkin täyttämään, saattaa huomata, että lähimmäisellä alkaa olla arvoa ilman yhtäkään attribuuttia, ja niistä huolimatta.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
arvoISSta
Erään integroituja palveluratkaisuja tarjoavan ylikansallisen yrityksen arvot työntekijän, ja osin asiakkaan, näkökulmasta arvosteltuina vuosien 2006-2007 kokemusten perusteella:
Ensinnä huomautan, että lähteessäni (.fi) arvojen kuvaukset on toistettu kahteen kertaan. Ensin sähkönsinisellä ja sitten ihan vaan. Arvoja ei kaiketi paljon muistella, päätellen siitä ettei moista jankkausta jankkausta ole huomattu. Tai kenties toivotaan, että vähä-älyisinkin laitoshuoltaja jotakin sisäistäisi, kun riittävän moneen kertaan, useammassa värissä ja koossakin kertoillaan. Luotan lukijan kapasiteettiin ja poistin toistot. Muuta en.
"Arvot "
"ISS:n arvot kuvastavat tapaamme toimia työntekijöitämme, asiakkaitamme ja toimialaamme kohtaan. ISS Palvelut toimittaa yrityksille ja julkiselle sektorille palvelu-kokonaisuuksia, joiden arvo asiakkaille muodostuu siitä, että ne mahdollistavat asiakkaiden keskittymisen päätoimintoihinsa ja erityisosaamiseensa ja mahdollistavat uusia toiminnallisesti, laadullisesti ja taloudellisesti kilpailukykyisiä toimintamuotoja."
Sehän nähdään.
"Rehellisyys – me kunnioitamme
Keskustelemme asioista avoimesti ja pidämme kiinni sovitusta."
Työkaveri tuli hiprakassa töihin. Soitto esimiehelle. Juu, juu, tulen kunhan... Ei tullut, ei myöhemminkään, vaikka sama toistui. Onhan se vaikeaa keskustella avoimesti toisen alkoholiongelmasta. Kuka muuten missään vaiheessa lupasi helppoa esimieheyttä? Hoitoon ohjaaminen on lisäksi lakisääteinen juttu. ISS ei kaiketi ole "sopinut" noudattavansa lakia.
Ja mitä sopimuksiin tuleekaan. Talossa, jossa työskentelin, siivoushenkilölunnan määrä alitti lähes jatkuvasti sopimukseen kirjatun. Toisaalta, eipä näyttänyt asiakasta haittaavan. Asiaan ei puututtu. Sopimus vieläpä uusittiin. Minua haittaisi, jos maksaisin seitemästä, ja saisin neljä.
"Yrittäjyys – me toimimme
Olemme sitoutuneet toimimaan asiakaslähtöisesti, ammattitaitoisesti ja tehokkaasti. Teemme päätöksiä ja toimimme."
Pesuaineet loppuivat kaksi viikkoa sitten. Soitellaan ja kysellään, josko tilausta saisi jo eteenpäin. Onhan se tehty jo moneen kertaan. Esimies päätää siirtää tilaukset vuodenvaihteen paremmalle puolelle, jotta laskelmat näyttäisivät asiallisemmilta. Ehdottaa, josko joku kerkeisi sen verran naapuritalossa piipahtaa, että hakisi sieltä jotakin, jos nyt sielläkään on. Toimintaahan se on sekin. Jalkaa toisen eteen.
Ammattitaidosta sen verran, että eräskin suht kallis ja kaikille tekijöille ennenkokematon tehtävä onnistuttiin kusemaan ihan vaan, kun lapsenymmärrettävät ohjeet kerrottiin juuri sille, joka ei vaan ymmärrä. Koko homma oli epäilyttävä. Haisteltiin vahvoja aineita, joiden terveysvaikutuksista tuskin kukaan oli tietoinen. Kaikkinainen valvonta ei ainoastaan sillä kertaa unohtunut, vaan on jäänyt tyystin luomatta. (Samoin sijaisjärjestelmä)
"Vastuu – me otamme vastuun
Otamme vastuun asiakkaistamme, toisistamme ja ympäristöstä."
Kun se edellä mainittu todella kallis juttu oli kusaistu, lähetti asiakas esimiehemme esimiehen esimiehelle kutsun saapua neuvottelemaan. Edes esimiehemme ei ehtiny. Toivotti onnea. Niin absuria että nauratti. Monipalveluyritys, joka haistattaa pitkät asiakkaalleen. AIka uhkarohkeaa, etten sanoisi. Ja kuten mainitsin, sopimus silti uusittiin.
"Laatu – me toimitamme
Asiakkaan saama arvo toteutetaan sitoutuneen henkilökunnan, korkean ammattitaidon ja parhaiden menetelmien avulla."
Kaikkihan sen tietävät, kuinka sitoutunutta ja ammattitaoitoista siivoushekilökunta on. Ja suurin osa ei nakkaa paskaakaan mistään menetelmistä. Eipä sillä, ei myöskään esimiehistöä päivän mittaan paljon mietitytä, mitä alaiset tekevät. Minä sen sijaan olen moneen otteeseen miettinyt, mitäköhän esimiehet tekevät. Odottelevat kenties asiakkaan vihaista soittoa, joka on ainoa työn laadun mittari. Eikä aina sekään, mikä jo tuli todistettua.
Ja, meinasin saada halvauksen, kun kerrankin kuulin kuka oli valittu alueen uudeksi laatutarkastajaksi. Työpäivänsä jälkeisen elämänsä mäntybaarissa viettävä harvahampainen lallikka. Tunnistaa lian, epäilemättä, mutta yrityksen linjaan niin sointuvasti, tuskin välittää.
"Noudattamalla meille kaikille ISS:läisille yhteisiä arvoja asiakkaamme luottavat meihin."
Itse nuorena ja naiivina alkuun yrtin. Kun humasin, ettei kukaan muu sitten oikein yrittänytkään, lopetin.
Oma arvoni on: Oppia ikä kaikki. Lauseen kaikissa merkityksissä.
Ensinnä huomautan, että lähteessäni (.fi) arvojen kuvaukset on toistettu kahteen kertaan. Ensin sähkönsinisellä ja sitten ihan vaan. Arvoja ei kaiketi paljon muistella, päätellen siitä ettei moista jankkausta jankkausta ole huomattu. Tai kenties toivotaan, että vähä-älyisinkin laitoshuoltaja jotakin sisäistäisi, kun riittävän moneen kertaan, useammassa värissä ja koossakin kertoillaan. Luotan lukijan kapasiteettiin ja poistin toistot. Muuta en.
"Arvot "
"ISS:n arvot kuvastavat tapaamme toimia työntekijöitämme, asiakkaitamme ja toimialaamme kohtaan. ISS Palvelut toimittaa yrityksille ja julkiselle sektorille palvelu-kokonaisuuksia, joiden arvo asiakkaille muodostuu siitä, että ne mahdollistavat asiakkaiden keskittymisen päätoimintoihinsa ja erityisosaamiseensa ja mahdollistavat uusia toiminnallisesti, laadullisesti ja taloudellisesti kilpailukykyisiä toimintamuotoja."
Sehän nähdään.
"Rehellisyys – me kunnioitamme
Keskustelemme asioista avoimesti ja pidämme kiinni sovitusta."
Työkaveri tuli hiprakassa töihin. Soitto esimiehelle. Juu, juu, tulen kunhan... Ei tullut, ei myöhemminkään, vaikka sama toistui. Onhan se vaikeaa keskustella avoimesti toisen alkoholiongelmasta. Kuka muuten missään vaiheessa lupasi helppoa esimieheyttä? Hoitoon ohjaaminen on lisäksi lakisääteinen juttu. ISS ei kaiketi ole "sopinut" noudattavansa lakia.
Ja mitä sopimuksiin tuleekaan. Talossa, jossa työskentelin, siivoushenkilölunnan määrä alitti lähes jatkuvasti sopimukseen kirjatun. Toisaalta, eipä näyttänyt asiakasta haittaavan. Asiaan ei puututtu. Sopimus vieläpä uusittiin. Minua haittaisi, jos maksaisin seitemästä, ja saisin neljä.
"Yrittäjyys – me toimimme
Olemme sitoutuneet toimimaan asiakaslähtöisesti, ammattitaitoisesti ja tehokkaasti. Teemme päätöksiä ja toimimme."
Pesuaineet loppuivat kaksi viikkoa sitten. Soitellaan ja kysellään, josko tilausta saisi jo eteenpäin. Onhan se tehty jo moneen kertaan. Esimies päätää siirtää tilaukset vuodenvaihteen paremmalle puolelle, jotta laskelmat näyttäisivät asiallisemmilta. Ehdottaa, josko joku kerkeisi sen verran naapuritalossa piipahtaa, että hakisi sieltä jotakin, jos nyt sielläkään on. Toimintaahan se on sekin. Jalkaa toisen eteen.
Ammattitaidosta sen verran, että eräskin suht kallis ja kaikille tekijöille ennenkokematon tehtävä onnistuttiin kusemaan ihan vaan, kun lapsenymmärrettävät ohjeet kerrottiin juuri sille, joka ei vaan ymmärrä. Koko homma oli epäilyttävä. Haisteltiin vahvoja aineita, joiden terveysvaikutuksista tuskin kukaan oli tietoinen. Kaikkinainen valvonta ei ainoastaan sillä kertaa unohtunut, vaan on jäänyt tyystin luomatta. (Samoin sijaisjärjestelmä)
"Vastuu – me otamme vastuun
Otamme vastuun asiakkaistamme, toisistamme ja ympäristöstä."
Kun se edellä mainittu todella kallis juttu oli kusaistu, lähetti asiakas esimiehemme esimiehen esimiehelle kutsun saapua neuvottelemaan. Edes esimiehemme ei ehtiny. Toivotti onnea. Niin absuria että nauratti. Monipalveluyritys, joka haistattaa pitkät asiakkaalleen. AIka uhkarohkeaa, etten sanoisi. Ja kuten mainitsin, sopimus silti uusittiin.
"Laatu – me toimitamme
Asiakkaan saama arvo toteutetaan sitoutuneen henkilökunnan, korkean ammattitaidon ja parhaiden menetelmien avulla."
Kaikkihan sen tietävät, kuinka sitoutunutta ja ammattitaoitoista siivoushekilökunta on. Ja suurin osa ei nakkaa paskaakaan mistään menetelmistä. Eipä sillä, ei myöskään esimiehistöä päivän mittaan paljon mietitytä, mitä alaiset tekevät. Minä sen sijaan olen moneen otteeseen miettinyt, mitäköhän esimiehet tekevät. Odottelevat kenties asiakkaan vihaista soittoa, joka on ainoa työn laadun mittari. Eikä aina sekään, mikä jo tuli todistettua.
Ja, meinasin saada halvauksen, kun kerrankin kuulin kuka oli valittu alueen uudeksi laatutarkastajaksi. Työpäivänsä jälkeisen elämänsä mäntybaarissa viettävä harvahampainen lallikka. Tunnistaa lian, epäilemättä, mutta yrityksen linjaan niin sointuvasti, tuskin välittää.
"Noudattamalla meille kaikille ISS:läisille yhteisiä arvoja asiakkaamme luottavat meihin."
Itse nuorena ja naiivina alkuun yrtin. Kun humasin, ettei kukaan muu sitten oikein yrittänytkään, lopetin.
Oma arvoni on: Oppia ikä kaikki. Lauseen kaikissa merkityksissä.
Tenavatäti
On vuosi 1993. Timo Turunen seisoo suurella Elämä lapselle-lavalla. Pyytää kolmesta seitsemäänvuotiasta tyttöä lavalle. Oma ikäkin taitaa Timolla osua aika lähelle tuota haarukkaa. Lavalle nousee häkellyttävän nopeasti lapsi, joka vaikuttaisi täyttävän iän ylärajan kriteerit vain vaivoin. Timo laskee lupsakkaana poikana kätensä tyttösen olalle, silittää poskea ja kertoo aikeensa laulaa tälle suojelusenkelistä. Ja niin lauletaan. Timo katsoo tyttöä suoraan silmiin. Silittely ja hiusten hiplailu jatkuu läpi laulun. Timo kertoo laulun sanoin vertaiselleen tuudittavansa tätä illan tullen uneen, muistelvansa siinä päivän leikkejä ja suovansa enkeleitä hänenkin elämäänsä. Tulevan aikuiselämän vaarat ovat vielä kaukana, mutta muista, älä sieluas silloinkaan vahingoita.
Paitsi että 1990-luvun aikuiset ansaitsevat tuhdin tuomion täydellisestä tyylitajuttomuudestaan, on syytä lisäksi kysyä, vaivasiko heitä kenties jokin vakavampikin mielenhäiriö?
Alkusyynä markettien avajaisten jakkupukuisille laulaville lindoille ja annikoille voinee pitää laulukilpailua, joka kuuluu vähintäänkin kaikkien 80-luvun alkupuolella syntyneiden syvimpiin sukupolvikokemuksiin. Kiitämme mainostelevisiota lukemattomista viihdyttävistä hetkistä paitsi itse laulukilpailun, mutta myös oheistuotteiden, oheistapahtumien ja oheisleikkien, äärellä. Nyt jälkeenpäin lähes kahdenkymmenen vuoden takaisuuteen näkymiä tarjoavia klippejä selatessa miettii, miten maailma(ni) onkaan muuttunut.
Ensinnäkin. Kilpailun vanhimmatkaan osannottajat (12 v.) eivät vaikuta aikuisilta.
Toiseksi. Ei tunnu luontevalta, että pikkuruinen poika laulaa "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa."
Kolmanneksi. Tiedossa on, että romanilapsi kumauttelee jo äitinsä tissiä elämääkin suuremmalla vibraatollaan, joten tokihan heitä oli useampia kisassa mukana. Nykyisin jo itsesensuuriin sulaisi Sepon lausuma Leif Lindemanille (eiku Leif Lindgrenille, molemmat olivat mukana): "Teikäläiset on tosiaan aina ollu kovia laulamaan." Ja myymään hevosia. Vetämään puukkoa tupesta. Teikäläiset reikäläiset.
Neljänneksi. Vanhempien suunnittelemat koreografiat näyttävät vanhempien suunnittelemilta.
Viidenneksi. Lapset eivät laula itsevarmasti, puhtaasti ja vahvasti. Paitsi että Sinisiä, punasia ruusunkukkia on ihan killeri esitys edeleen.
Kuudenneksi. Niin perverssiä, että aikuiset usuttavat lapisa laulamaan lapsuutensa muistoista, käsiään oikeissa kohdissa liikutellen, saadakseen joukolla ihastua usutuksensa tuloksiin. Vähän sama kuin kirosanojen opettaminen lapselle. On se helvetin hauskaa!
Loppuun Sepon suurinta sukkeluutta. Haastatellessaan erästäkin tyttöä kilpaesityksen edellä, tulee Seppo kysyneeksi, mitä tyttö harrastaa. Voimistelua. Ja mikä on lempilaji? Permanto. Ai per... Seppo siirtää käden suulleen.
(Kaikkinaisen innoituksen ja ilon ehtymätön sarvi: Y2B)
Paitsi että 1990-luvun aikuiset ansaitsevat tuhdin tuomion täydellisestä tyylitajuttomuudestaan, on syytä lisäksi kysyä, vaivasiko heitä kenties jokin vakavampikin mielenhäiriö?
Alkusyynä markettien avajaisten jakkupukuisille laulaville lindoille ja annikoille voinee pitää laulukilpailua, joka kuuluu vähintäänkin kaikkien 80-luvun alkupuolella syntyneiden syvimpiin sukupolvikokemuksiin. Kiitämme mainostelevisiota lukemattomista viihdyttävistä hetkistä paitsi itse laulukilpailun, mutta myös oheistuotteiden, oheistapahtumien ja oheisleikkien, äärellä. Nyt jälkeenpäin lähes kahdenkymmenen vuoden takaisuuteen näkymiä tarjoavia klippejä selatessa miettii, miten maailma(ni) onkaan muuttunut.
Ensinnäkin. Kilpailun vanhimmatkaan osannottajat (12 v.) eivät vaikuta aikuisilta.
Toiseksi. Ei tunnu luontevalta, että pikkuruinen poika laulaa "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa."
Kolmanneksi. Tiedossa on, että romanilapsi kumauttelee jo äitinsä tissiä elämääkin suuremmalla vibraatollaan, joten tokihan heitä oli useampia kisassa mukana. Nykyisin jo itsesensuuriin sulaisi Sepon lausuma Leif Lindemanille (eiku Leif Lindgrenille, molemmat olivat mukana): "Teikäläiset on tosiaan aina ollu kovia laulamaan." Ja myymään hevosia. Vetämään puukkoa tupesta. Teikäläiset reikäläiset.
Neljänneksi. Vanhempien suunnittelemat koreografiat näyttävät vanhempien suunnittelemilta.
Viidenneksi. Lapset eivät laula itsevarmasti, puhtaasti ja vahvasti. Paitsi että Sinisiä, punasia ruusunkukkia on ihan killeri esitys edeleen.
Kuudenneksi. Niin perverssiä, että aikuiset usuttavat lapisa laulamaan lapsuutensa muistoista, käsiään oikeissa kohdissa liikutellen, saadakseen joukolla ihastua usutuksensa tuloksiin. Vähän sama kuin kirosanojen opettaminen lapselle. On se helvetin hauskaa!
Loppuun Sepon suurinta sukkeluutta. Haastatellessaan erästäkin tyttöä kilpaesityksen edellä, tulee Seppo kysyneeksi, mitä tyttö harrastaa. Voimistelua. Ja mikä on lempilaji? Permanto. Ai per... Seppo siirtää käden suulleen.
(Kaikkinaisen innoituksen ja ilon ehtymätön sarvi: Y2B)
Naisen manuaali
"Näin takaat orgasmin naisellesi"
IS 23.09.2008 07:30
"Kun päämäärä on antaa naiselle naisen orgasmi, ei pikku vinkeistä ole koskaan haittaa. Nykymies tuntee laukeamisen lähtökohdat: seksi on tunnetta ja aivot ovat ihmisen suurin erogeeninen alue. Mutta muutakin tarvitaan. Seksiterapeutti Kari Heusala listasi vinkit:"
Kari, olenkohan tähän mennessä saanut vain miehen orgasmeja, kun nuo "naiselle naisen orgasmi"-ohjeesi eivät putoa oikein ollenkaan? En muuten menisi vannomaan, etteikö "pikku vinkeistä" olisi koskaan haittaa.
Mies tietää siis laukeamisen lähtökohdat: Tunne. Kaikkihan on naisille silkkaa tunnetta. (Tunnettu tosiasia!) Miksei siis seksikin. Miehelle seksi ei lähtökohtaisesti ole sama asia. Näyttäisihän seksin (tai naisen seksin) tunnistaminen tunteeksi edellyttävän erityistä esoteerista tietoa, jonka miehen kehittynein muoto, "nykymies" ainoana on saavuttanut.
"Rentoutuminen:- Mielessä ei saa olla mitään häiriötekijöitä. Naiselle pitää antaa edes pieni hetki omaa aikaa. - Kerro että rakastat häntä. Ja muista hieronta!"
Naisen pieni oma hetki. Naisen pienet ilot ja nautinnot. Pieni, pieni nainen. Nainen myhäilemässä pienesti miehen hieroskellessa. Mekaaninen rakkaudentunnustus ennen yhdyntää? Ehdottomasti. Hieronta? Henkilökohtaisesti en niin välitä. Asiaan.
"Esileikki:Naista pitää hyväillä kokonaisvaltaisesti eikä rynnätä suin päin rintoihin tai sukuelimiin. -Yhdyntävalmiuden tietää lukemalla naisen kehon reaktioita, tai sitten selvästi kysymällä naiselta asiaa."
Entä saako nainen, Kari, jättää kokonaisvaltaiset hyväilyt väliin ja "rynnätä" suoraan sukuelimiin? Sehän tässä kiinnostaisi.
"Seksin rytmitys:- Tosinaan nainen pitää rajuista ja syvistä työnnöistä, toisinaan taas hitaista työnnöistä. Eli riippuu naisen olotilasta ja mieltymyksistä. - Hyvä nyrkkisääntö on aloittaa hiljaisella tempolla ja nopeuttaa tempoa naisen lähestyessä orgasmia. Työntöjen syvyyttä on myös hyvä vaihdella."
Toisinaan sitä tykkää jostakin, toisinaan jostakin muusta. Miettikääpä miehet tätä. Te, jotka tykkäätte aina vain ihan samoista asioista. Autot ja naiset ja sitä rataa.
"Suu ja kädet- Suulla ja käsin suoritetulla stimulaatiolla naiset saavat kaikkein helpoiten orgasmin. - Myös nännien stimulaatio yhdynnän aikana lisää naisen kiihottumista ja valmistaahelpommin orgasmiin."
Oli jutussa siis asiaakin. Suu ja kädet.
Miten ylipäänsä kukaan, ja erityisesti seksiterapeutti, voi edelleen kuvitella maailmassa olevan suunnilleen kahdenlaisia ihmisiä? Niitä, jotka ovat niin käsittämättömän vaikeita käsiteltäviä, että vinkkien ja "kehon reaktioiden" seuraamisen lisäksi saatta jopa joutua "selvästi kysymään" että mistäpä tykkäsit. Ja sitten on nämä, jotka eivät konsultteja tai kyselyjä kaipaa. Tietty määrä mekaanista työntöä ja puuh.
Jos naisen häveliäisyys on sillä asteella, ettei sille ihmiselle, joka huohottaa korvaan voi ihan omasta aloitteestaan kertoa, että menikö pieleen vai jäikö huippuhekumana mieleen, niin kannattaa ihan jo omankin nautinnon nimissä harkita käsityöläisen uraa. Mitäpä sitten vaikka olisi niinkin kiusallista, että pitäisi tuijottaa seinää, kaarrella, kakellella ja vaihtaa väriä? Harvempi kumppani päättänee, että toi nyt oli niin heikko tarve-esitys, että eiköhän keitetä vaan ne kahvit.
Siis kommunikoikaa ja kiertäkää kaukaa kategorisoivat konsultit! Nautinnot, ottakaa ja lisääntykää! Ja ihmiset, täyttäkää maa oikeilla orgasmeilla, ihmisen orgasmeilla!
IS 23.09.2008 07:30
"Kun päämäärä on antaa naiselle naisen orgasmi, ei pikku vinkeistä ole koskaan haittaa. Nykymies tuntee laukeamisen lähtökohdat: seksi on tunnetta ja aivot ovat ihmisen suurin erogeeninen alue. Mutta muutakin tarvitaan. Seksiterapeutti Kari Heusala listasi vinkit:"
Kari, olenkohan tähän mennessä saanut vain miehen orgasmeja, kun nuo "naiselle naisen orgasmi"-ohjeesi eivät putoa oikein ollenkaan? En muuten menisi vannomaan, etteikö "pikku vinkeistä" olisi koskaan haittaa.
Mies tietää siis laukeamisen lähtökohdat: Tunne. Kaikkihan on naisille silkkaa tunnetta. (Tunnettu tosiasia!) Miksei siis seksikin. Miehelle seksi ei lähtökohtaisesti ole sama asia. Näyttäisihän seksin (tai naisen seksin) tunnistaminen tunteeksi edellyttävän erityistä esoteerista tietoa, jonka miehen kehittynein muoto, "nykymies" ainoana on saavuttanut.
"Rentoutuminen:- Mielessä ei saa olla mitään häiriötekijöitä. Naiselle pitää antaa edes pieni hetki omaa aikaa. - Kerro että rakastat häntä. Ja muista hieronta!"
Naisen pieni oma hetki. Naisen pienet ilot ja nautinnot. Pieni, pieni nainen. Nainen myhäilemässä pienesti miehen hieroskellessa. Mekaaninen rakkaudentunnustus ennen yhdyntää? Ehdottomasti. Hieronta? Henkilökohtaisesti en niin välitä. Asiaan.
"Esileikki:Naista pitää hyväillä kokonaisvaltaisesti eikä rynnätä suin päin rintoihin tai sukuelimiin. -Yhdyntävalmiuden tietää lukemalla naisen kehon reaktioita, tai sitten selvästi kysymällä naiselta asiaa."
Entä saako nainen, Kari, jättää kokonaisvaltaiset hyväilyt väliin ja "rynnätä" suoraan sukuelimiin? Sehän tässä kiinnostaisi.
"Seksin rytmitys:- Tosinaan nainen pitää rajuista ja syvistä työnnöistä, toisinaan taas hitaista työnnöistä. Eli riippuu naisen olotilasta ja mieltymyksistä. - Hyvä nyrkkisääntö on aloittaa hiljaisella tempolla ja nopeuttaa tempoa naisen lähestyessä orgasmia. Työntöjen syvyyttä on myös hyvä vaihdella."
Toisinaan sitä tykkää jostakin, toisinaan jostakin muusta. Miettikääpä miehet tätä. Te, jotka tykkäätte aina vain ihan samoista asioista. Autot ja naiset ja sitä rataa.
"Suu ja kädet- Suulla ja käsin suoritetulla stimulaatiolla naiset saavat kaikkein helpoiten orgasmin. - Myös nännien stimulaatio yhdynnän aikana lisää naisen kiihottumista ja valmistaahelpommin orgasmiin."
Oli jutussa siis asiaakin. Suu ja kädet.
Miten ylipäänsä kukaan, ja erityisesti seksiterapeutti, voi edelleen kuvitella maailmassa olevan suunnilleen kahdenlaisia ihmisiä? Niitä, jotka ovat niin käsittämättömän vaikeita käsiteltäviä, että vinkkien ja "kehon reaktioiden" seuraamisen lisäksi saatta jopa joutua "selvästi kysymään" että mistäpä tykkäsit. Ja sitten on nämä, jotka eivät konsultteja tai kyselyjä kaipaa. Tietty määrä mekaanista työntöä ja puuh.
Jos naisen häveliäisyys on sillä asteella, ettei sille ihmiselle, joka huohottaa korvaan voi ihan omasta aloitteestaan kertoa, että menikö pieleen vai jäikö huippuhekumana mieleen, niin kannattaa ihan jo omankin nautinnon nimissä harkita käsityöläisen uraa. Mitäpä sitten vaikka olisi niinkin kiusallista, että pitäisi tuijottaa seinää, kaarrella, kakellella ja vaihtaa väriä? Harvempi kumppani päättänee, että toi nyt oli niin heikko tarve-esitys, että eiköhän keitetä vaan ne kahvit.
Siis kommunikoikaa ja kiertäkää kaukaa kategorisoivat konsultit! Nautinnot, ottakaa ja lisääntykää! Ja ihmiset, täyttäkää maa oikeilla orgasmeilla, ihmisen orgasmeilla!
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Peruttu nauru
Elämme elämäämme vuorotellen. Lähden työhön ennen kuin mies palaa omastaan. Laadin lapun. "Imuroitu on. Vessan saa pestä. Samoin astiat. Muista vaihtaa harja välissä."
Palatessani mies on jälleen poissa. Lapussa on piirros. Karski kaveri pesee lattiaa kontallaan. Lihava, keski-ikäinen nainen kummallisine silmälaseineen valvoo suorituksen laatua. "Sun vahtiminenhan käy ihan työstä", se lausahtaa terävien hampaittensa välistä. Nauran ääneen.
Puhumme myöhemmin puhelimessa. Kysyn, miksi mies piirsi paperiin sen pihallamme haahuilevan pariskunnan. Mies kysyy, että minkä ihmeen pariskunnan.
Palatessani mies on jälleen poissa. Lapussa on piirros. Karski kaveri pesee lattiaa kontallaan. Lihava, keski-ikäinen nainen kummallisine silmälaseineen valvoo suorituksen laatua. "Sun vahtiminenhan käy ihan työstä", se lausahtaa terävien hampaittensa välistä. Nauran ääneen.
Puhumme myöhemmin puhelimessa. Kysyn, miksi mies piirsi paperiin sen pihallamme haahuilevan pariskunnan. Mies kysyy, että minkä ihmeen pariskunnan.
Jos otat, et ole
Satasessa kannetaan tekstarilla huolta Töölön tilasta. Kaksikymmentä prosenttia kodittomista on tarkoitus sijoittaa alueelle. Samaten kyseisen ihmisryhmän keskitetyt palvelut. Huonopa on paikanvalinta, sillä "Puistokemistejä" on viestin väittämän mukaan alueella jo nyt riittämiin.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
No, jokunen. Möin kesällä kaljaa kulmilla.
Nimimerkki herättää huomion. Huolestunut äiti. "Äiti" - avain kovimpiinkin myötätunnon kolkuttaviin oviin. En omasta puolestani, mutta tuon pienen ja puolustuskyvyttömän. Sen sielun haituvatukkaisen tyhjän taulun, jonka riveille kirjoitetaan haavoittavia sanoja sammuneista sedistä vain kuolleen emosuden sydämeni yli.
Tiedänpä äidin, joka huolimatta ruskeasta pullohelvetistä appiukkonsa alakaapeissa, antoi miehen olla isoisä ilman alituista alkometritestausta. Loppu oli mäenlaskua plastiikkapusseilla, hierottuja parransiemeniä, nyrkkeilyä käsikellukkeilla, aikaisia aamuja, nauhoitettuja Riemukuplia, herjoja kassalla, kauppojen hierontaa naapurin kellosepällä, lähiöleikkipuistoja, väkeviä kurkkupastilleja, kuntopyöräspurtteja. Lopultakin melko tavallisia asioita. Ainoita. Ja parhaita.
Onneksi on äitejä, jotka eivät ole huolestuneita.
P.S. Piti vielä Sanomani. Missä lienee se kodittomille kodiksi kelpaava kaupunginosa, jonka lapset vähiten vahingoittuvat humalatilaisen huomatessaan? "Huolestunut äiti" ei ottanut kantaa. Sieluni puolesta kiitän siitä.
Hoh-hoijjaa mikä elämä
"Sukella suomalaisen naisen arkeen
Onko arkipäivä perheen pyörittämistä, kiireisiä tilanteita, kokouksia, lounaita ja kiirettä? Voiko se olla myös aikaa harrastuksille, ystäville, rauhallinen hetki kahvikupin ääressä, hemmottelua ja juhlia? YLE TV1:n uusi sarja Oh-hoh mikä päivä! antaa kevään aikana kysymyksiin 15 erilaista vastausta."
Ei, ei, ei, joo, mutta ei mitään liikelounaita, ei.
Suomalainen nainen vastaan kotitöistä ja lasten perään kuikuilusta. Koska suomalainen nainen on lisäksi myös ihan oikeissa töissä johdon assistenttina (entinen sihteerikkö), on koko ajan kamala kiire. Ja mainittiinko jo, että elämä on kaikin puolin kiireistä.
Suomalaisella naisella pitää olla myös omaa aikaa. Jooga, sisustuslehdet, lukupiiri, ikebana-kurssi ja kauppailu. Kahvi pentikkupista ja pieni sininen konvehti. Valkoinen muhkea nojatuoli ja viisaita kaunokirjoja pienellä apupöydällä siinä ihan vieressä. Lukulampun keltainen valo. Arjen pieni ilo. Toisinaan ihon puhdistus ja manikyyri. Hieronta. Teatteria tyttöjen kesken ja Samuli Edelmann kirkossa. Syksyisin punaisia rapuja. Pittoreskit kattaukset suoraan sivulta 78. Harkitun huolettamasti solmittu nauha lautasliinojen ympärillä. Kukka-asetelmat omaa käsialaa. Menu pienissä nipsupidikkeissä, pienille lappusille pienellä printattuna. Alku, pää, jälki ja juomat. Kotelomekko ja tulipunainen huivi. Uudet alekengät kultaisella kanta-asiakaskortilla.
Itse oh-hoh-ohjelmassa seurataan ensinnä kiireinen naispäivä, jonka seurannan päätteeksi päivän pää, seesteinen julkkisrouva, istahtaa korean salin (naisasialiitto Unionin tiloja!?) sohvalle myöntelemään, että onhan se välillä vaikeaa yhdistää sitä ja tätä. Tunnelmallisen köökin puolella rouvan vaiheista kiinostuneet tavisnaiset kommentoivat aavistuksen vaikeasti - ja epäilemättä käskystä - pitkän päivän kulkua ja korean salin keskustelun alkua. Eikä aikaakaan, kun jo päästään ihan koko joukolla puhelemaan säädyllisen syvällisiä. Kilistellään kuohuvalla. Lasin reunaan jää punainen jälki. Myhäillään joka suuntaan. Ollaan kuin vanhoja siskoja, vaikka, uskomatonta kyllä, juuri vasta tavattiin. Vielä kehutaan ja halataan. On lämpöä. Ollaan opittu ja voimaannuttu.
Jo alkaa epäilyttää, onko sitä nainen ollenkaan. Tai suomalainen.
Autuaaksi lopuksi vielä viisaus, jonka eräskin putiikinpitäjä tunnustaa unohtaneensa valikoiduille asiakkaillensa oh-hoh-päivänsä tiimellyksessä täysin mainita: Kun näyttää hyvältä, niin tuntuu hyvältä. Ja kun tuntuu hyvältä, niin näyttää hyvältä.
Älä siis nainen unohda, että hyvältä, hyvältä, hyvältä ja hyvältä, niin hyvä tulee.
Onko arkipäivä perheen pyörittämistä, kiireisiä tilanteita, kokouksia, lounaita ja kiirettä? Voiko se olla myös aikaa harrastuksille, ystäville, rauhallinen hetki kahvikupin ääressä, hemmottelua ja juhlia? YLE TV1:n uusi sarja Oh-hoh mikä päivä! antaa kevään aikana kysymyksiin 15 erilaista vastausta."
Ei, ei, ei, joo, mutta ei mitään liikelounaita, ei.
Suomalainen nainen vastaan kotitöistä ja lasten perään kuikuilusta. Koska suomalainen nainen on lisäksi myös ihan oikeissa töissä johdon assistenttina (entinen sihteerikkö), on koko ajan kamala kiire. Ja mainittiinko jo, että elämä on kaikin puolin kiireistä.
Suomalaisella naisella pitää olla myös omaa aikaa. Jooga, sisustuslehdet, lukupiiri, ikebana-kurssi ja kauppailu. Kahvi pentikkupista ja pieni sininen konvehti. Valkoinen muhkea nojatuoli ja viisaita kaunokirjoja pienellä apupöydällä siinä ihan vieressä. Lukulampun keltainen valo. Arjen pieni ilo. Toisinaan ihon puhdistus ja manikyyri. Hieronta. Teatteria tyttöjen kesken ja Samuli Edelmann kirkossa. Syksyisin punaisia rapuja. Pittoreskit kattaukset suoraan sivulta 78. Harkitun huolettamasti solmittu nauha lautasliinojen ympärillä. Kukka-asetelmat omaa käsialaa. Menu pienissä nipsupidikkeissä, pienille lappusille pienellä printattuna. Alku, pää, jälki ja juomat. Kotelomekko ja tulipunainen huivi. Uudet alekengät kultaisella kanta-asiakaskortilla.
Itse oh-hoh-ohjelmassa seurataan ensinnä kiireinen naispäivä, jonka seurannan päätteeksi päivän pää, seesteinen julkkisrouva, istahtaa korean salin (naisasialiitto Unionin tiloja!?) sohvalle myöntelemään, että onhan se välillä vaikeaa yhdistää sitä ja tätä. Tunnelmallisen köökin puolella rouvan vaiheista kiinostuneet tavisnaiset kommentoivat aavistuksen vaikeasti - ja epäilemättä käskystä - pitkän päivän kulkua ja korean salin keskustelun alkua. Eikä aikaakaan, kun jo päästään ihan koko joukolla puhelemaan säädyllisen syvällisiä. Kilistellään kuohuvalla. Lasin reunaan jää punainen jälki. Myhäillään joka suuntaan. Ollaan kuin vanhoja siskoja, vaikka, uskomatonta kyllä, juuri vasta tavattiin. Vielä kehutaan ja halataan. On lämpöä. Ollaan opittu ja voimaannuttu.
Jo alkaa epäilyttää, onko sitä nainen ollenkaan. Tai suomalainen.
Autuaaksi lopuksi vielä viisaus, jonka eräskin putiikinpitäjä tunnustaa unohtaneensa valikoiduille asiakkaillensa oh-hoh-päivänsä tiimellyksessä täysin mainita: Kun näyttää hyvältä, niin tuntuu hyvältä. Ja kun tuntuu hyvältä, niin näyttää hyvältä.
Älä siis nainen unohda, että hyvältä, hyvältä, hyvältä ja hyvältä, niin hyvä tulee.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Ei saa unohtaa, leikittäiskö viisaampaa
"Jäädä saat julma maa
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
kun emme enää nyt jaksaneet
Meidät saa unohtaa
jos emme tarpeeksi maksaneet"
-Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Viikolla saatiin lukuja. Viinaveroalen jälkeen pulloperäiset kuolemat lisääntyneet seuraavasti: naiset 30 prosenttia, miehet 16.
Yksi niistä oli minun.
Keskeinen hallituspuolue ei halua toistaiseksi tehdä muutoksia veroon, sillä varmuutta positiivisista vaikutuksista ei ole. Keskeinen ei ole yhtä kuin Keskusta.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Huono isäntä, keskinkertainen renki - tarina diagnoosista
Kassalle tulee hermostunut asiakas.
-Mulla on vaikea ADHD. Elämä on yhtä helvettiä. Yritän selvitä tästä, vaikka mulla on vaikea ADHD.
-Eiköhän tästä yhdessä selvitä. Seitsemäntoista ja risat.
Asiakas kaivaa sileän kaksikymppisen.
- Elämä on yhtä helvettiä, mulla on vaikea ADHD.
Keski-ikäinen nainen pälyilee ja puhisee poistuessaan. Sillähän on ADHD, vaikea ADHD.
Erityisoppilaiden määrä kasvaa tahtia, jolla viimeinenkin oppilas saadaan siirrettyä normaaliopetuksen piiristä vuoteen 2050 mennessä. Sitä ennen joudutaan kaiketi vaihtamaan nimikkeet päikseen. "Meidän Miko joutui siirtymään erityisopetukseen, kun siitä ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa, vaikka kaikkemme yritettiin. Nyt se leimautuu ja kärsii koko ikänsä kummallisuutta. Sen elämästä tulee varmaan yhtä helvettiä."
Nykylapsilla pyörivät sukat jalassa (Restless Legs Syndrome). Tai kirjaimet paperissa (dysleksia). Lukujonot on hukassa (Specific disorder of arithmetical skills). Samoin vanhemmuus (ristiriitainen kiintymyssuhde). Vaikeutta, häiriötä ja viivästymää. Tarkempaa nimeä etsitään, ja jos ei löydetä, keksitään ihan uusi.
Nimi saattaa helpottaa. On sitä ennenkin ja muitakin. Nyt päästään hankkimaan onnen opas, jossa kerrotaan, että jaaha ERGH. Sehän talttuu, kun otetaan käyttöön interventiot 78. ja 12.
Kuitenkin, jos on nälkä, sitä syö. Eikä varsinaisesti mieti, että johtuiko nälkä siitä, etten ole aikoihin syönyt (pitkähköaikainen epähuomiossa syömättä jättäminen, PESÄ) vai siitä, että tuli tuossa totisesti fyysisesti työskenneltyä (Taipumus energiavaroihin nähden kohtuuttomiin kulutushuippuihin, Nevalan syndrooma). Sitä tekee leivän ja tunnustelee, että riittäisikö tämä. Jos riittää, juo vielä lasin vettä. Jos ei, avaa jogurtin.
Keski-ikäinen nainen on kaiken ikäänsä unohdellut useita asioita, kärsinyt levottomista jaloista ja mielestä sekä saanut ynnä toteuttanut kummia ideoita. Lääkärissä kertovat, että se tarkoittaa nelikirjaimista lyhennettä.
Telkkarista tulee ohjelma, jonka esittelyssä esiintyy se sama tetragrammi. Kolme ihmistä kertoo, että elämä on yhtä helvettiä. Nainen katsoo aikansa, mutta mieleen nousee paahtoleipä ja kurkkupastilli. Naisen jo kierrellessä käsittämättömässä järjestyksessä kaupan hyllyjä, kertovat kolme kovia kokenutta päälle jääneen television ruudussa, että nykyisin kaikki on onnellista. On hyväksytty, opittu, kasvettu ja ymmärretty, että ADHD on oikeastaan kyky.
-Mulla on vaikea ADHD. Elämä on yhtä helvettiä. Yritän selvitä tästä, vaikka mulla on vaikea ADHD.
-Eiköhän tästä yhdessä selvitä. Seitsemäntoista ja risat.
Asiakas kaivaa sileän kaksikymppisen.
- Elämä on yhtä helvettiä, mulla on vaikea ADHD.
Keski-ikäinen nainen pälyilee ja puhisee poistuessaan. Sillähän on ADHD, vaikea ADHD.
Erityisoppilaiden määrä kasvaa tahtia, jolla viimeinenkin oppilas saadaan siirrettyä normaaliopetuksen piiristä vuoteen 2050 mennessä. Sitä ennen joudutaan kaiketi vaihtamaan nimikkeet päikseen. "Meidän Miko joutui siirtymään erityisopetukseen, kun siitä ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa, vaikka kaikkemme yritettiin. Nyt se leimautuu ja kärsii koko ikänsä kummallisuutta. Sen elämästä tulee varmaan yhtä helvettiä."
Nykylapsilla pyörivät sukat jalassa (Restless Legs Syndrome). Tai kirjaimet paperissa (dysleksia). Lukujonot on hukassa (Specific disorder of arithmetical skills). Samoin vanhemmuus (ristiriitainen kiintymyssuhde). Vaikeutta, häiriötä ja viivästymää. Tarkempaa nimeä etsitään, ja jos ei löydetä, keksitään ihan uusi.
Nimi saattaa helpottaa. On sitä ennenkin ja muitakin. Nyt päästään hankkimaan onnen opas, jossa kerrotaan, että jaaha ERGH. Sehän talttuu, kun otetaan käyttöön interventiot 78. ja 12.
Kuitenkin, jos on nälkä, sitä syö. Eikä varsinaisesti mieti, että johtuiko nälkä siitä, etten ole aikoihin syönyt (pitkähköaikainen epähuomiossa syömättä jättäminen, PESÄ) vai siitä, että tuli tuossa totisesti fyysisesti työskenneltyä (Taipumus energiavaroihin nähden kohtuuttomiin kulutushuippuihin, Nevalan syndrooma). Sitä tekee leivän ja tunnustelee, että riittäisikö tämä. Jos riittää, juo vielä lasin vettä. Jos ei, avaa jogurtin.
Keski-ikäinen nainen on kaiken ikäänsä unohdellut useita asioita, kärsinyt levottomista jaloista ja mielestä sekä saanut ynnä toteuttanut kummia ideoita. Lääkärissä kertovat, että se tarkoittaa nelikirjaimista lyhennettä.
Telkkarista tulee ohjelma, jonka esittelyssä esiintyy se sama tetragrammi. Kolme ihmistä kertoo, että elämä on yhtä helvettiä. Nainen katsoo aikansa, mutta mieleen nousee paahtoleipä ja kurkkupastilli. Naisen jo kierrellessä käsittämättömässä järjestyksessä kaupan hyllyjä, kertovat kolme kovia kokenutta päälle jääneen television ruudussa, että nykyisin kaikki on onnellista. On hyväksytty, opittu, kasvettu ja ymmärretty, että ADHD on oikeastaan kyky.
torstai 4. syyskuuta 2008
Mitä muistat lamasta?
Kysyi joku joskus Kirkossa ja kaupungissa. Se on lehti. Varmaan joku on kysynyt asiaa myös kirkossa. Kenties kaupungissakin.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
Lapsuuden ruokalista:
Maanantai- makkarasoppaa
Tiistai- eilistä makkarasoppaa
Keskiviikko- säilykelihasoppaa
Torstai - eilistä säilykelihasoppaa
Perjantai - jauhelihasoppaa
Launantai _ eilistä jauhelihasoppaa
Sunnuntai - perunamuusia ja kalapuikkoja
Tämä oli tilanne jo ennen lamaa, joten eipä tiukkakaan taantuma varsinaisesti tuntunut missään.
Joulua edellä, vuonna 1991 opettaja (edellisen kevään ylioppilas=töitä näemmä riitti vielä kaikille) kertoo ensimmäiselle luokalleen, ettei Neuvostoliittoa enää ole. Se on maa se Neuvostoliitto, naapurimaa. Miten maa lakkaa olemasta?
Vielä ensimmäisen kouluvuoden päättyessä kaikki kirjat kannetaan kotiin. Leikitään koulua sisaruksissa. Se ilo loppui lyhyeen. Seuraavat jo kierrätetään. Opettajat puhuvat, että säästää, säästää. Yksi kynä, kumi, terotin ja viivotin. Jos kadottaa, katkaisee tai kuluttaa, ostaa uuden. Kartongit leikataan reunaa lipoen. Koulun keittiöön käydään kollektiivisesti keräämässä puolukoita. Puolikas poimijoista ei edes pidä niistä. Saippuaa sihdataan sormille säästellen. Käsityöksi ommellaan pyyhkeitä. Käsipaperit on jätetty jälleen tilaamatta.
Alkusyksystä 1992 mummilassa on televisio päällä. Vakava mies kertoo, että se kelluu sittenkin. Sedän oikealle olkapäälle on joku piirrustanut kuvan laineilla leijuvasta kolikosta. Haastatellaan ihmisiä kadulla, että mitäs, kun markka näin nyt. Katson kulloisiakin kasvoja ja kysyn mummilta, että mitä sekin meinaa. En ymmärrä selitystä.
Autossa on radio päällä, kansanradio. Soittajana tuohtunut nainen, joka oli kadulla nähnyt pakolaisen. Pakolaisen ja pakolaisen. Työtä pakoilevat korkeintaan. Vaikka ei ne kyllä töitä saisi saadakaan, sillä suomalaisia toimettomia ei Suomessaan sorsiman pidä. Oleellisin naisen tuohtumuksessa tiivistyy takkiin, NAHKAtakkiin.
90-luvun puolivälin tienoilla isä ostaa kännykän. Monet isät ostavat. Ja jotenkin alkaa tuntua heti helpommalta.
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan
Jos koskaan kukaan erehtyy missään mainitsemaan samassa lauseessa sanat "lapsi" ja "tehdä", saa pian kuulla, että...
Niin, mitä sitä oikeastaan saa hokemassa kuulla? Että lapsi on elämän tai Jumalan lahja, armosta annettu, ei ihmisen - vaan ihmistä monin verroin suuremman - suoma.
Asialla on kyllä tuokin puoli, mutta niin on tämäkin: Kun ehkäisy jätetään pois (joka on ihan hyvinkin aktiivista tekemättä jättämistä), on mitä todennäköisintä, että seuraavan vuoden kuluessa, kun tehdään tunnetuja tekoja, siittiö kohtaa munasolun sen hedelmöittäen. Ja siitähän seuraa sitten monenlaista. Kuten kiinnittymistä ja jakautumista ja sen sellaista. Miten mystistä. Lapsi vain saatiin, ja mitään ei tehty.
Toisinaan kohtaamiset, kiinnittymiset ja jakautumiset jäävät tyystin välistä. Silloin kalenteriin merkitään otollisia päiviä, mittaillaan pissan lämpötiloja ja käväistään lääkäriltä saamassa pillereitä, ei e- vaan joo-pillereitä. Seuraavaksi tutkitaan ja analysoidaan ja kuullaan uutisia ja vaihdetaan pillerit entistä ehompiin ja todetaan, että parempi oikeastaan sittenkin hoitaa se hedelmöitys etukäteen. Ensimmäisellä kerralla epäonnistutaan kokonaan, seuraavalla puoliksi, mutta lopulta kuitenkin avataan kupera vatsa ja kahmaistaan ennenaikainen lapsi keskoskaappiin. Siinä kekaraa kumihanskalla silitellessä saattaa olla olo, että lasta ei oikein millään saatu, se todellakin tehtiin.
Niin, mitä sitä oikeastaan saa hokemassa kuulla? Että lapsi on elämän tai Jumalan lahja, armosta annettu, ei ihmisen - vaan ihmistä monin verroin suuremman - suoma.
Asialla on kyllä tuokin puoli, mutta niin on tämäkin: Kun ehkäisy jätetään pois (joka on ihan hyvinkin aktiivista tekemättä jättämistä), on mitä todennäköisintä, että seuraavan vuoden kuluessa, kun tehdään tunnetuja tekoja, siittiö kohtaa munasolun sen hedelmöittäen. Ja siitähän seuraa sitten monenlaista. Kuten kiinnittymistä ja jakautumista ja sen sellaista. Miten mystistä. Lapsi vain saatiin, ja mitään ei tehty.
Toisinaan kohtaamiset, kiinnittymiset ja jakautumiset jäävät tyystin välistä. Silloin kalenteriin merkitään otollisia päiviä, mittaillaan pissan lämpötiloja ja käväistään lääkäriltä saamassa pillereitä, ei e- vaan joo-pillereitä. Seuraavaksi tutkitaan ja analysoidaan ja kuullaan uutisia ja vaihdetaan pillerit entistä ehompiin ja todetaan, että parempi oikeastaan sittenkin hoitaa se hedelmöitys etukäteen. Ensimmäisellä kerralla epäonnistutaan kokonaan, seuraavalla puoliksi, mutta lopulta kuitenkin avataan kupera vatsa ja kahmaistaan ennenaikainen lapsi keskoskaappiin. Siinä kekaraa kumihanskalla silitellessä saattaa olla olo, että lasta ei oikein millään saatu, se todellakin tehtiin.
Maailman terveimmät lapset
Ajankohtaiset asiaohjelmat yltävät poikkeuksetta huvittamaan enemmän kuin varta vasten- hauskakuudet. Säännöllisin väliajoin televisiolupansa maksaneiden varoilla paneudutaan Neuvostoliiton(!) ja DDR(!):n aikaisiin vakoilu(!)vyyhteihin. Peitetyt silmät, muunneltu ääni, mustatut tekstipätkät, kasvoton haastateltava, hiostava taustamusiikki, arkiston käytävät, huolestunut otsan uurre, vakavuuden läsnäolo.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Toki epäillään myös nykyisyyttä. Tampereen tuntuva panos tutkivaan journalismiin, Ajankohtainen kakkonen, otti kesällä asiakseen antaa helsinkiläishuvipuistolle taatan kädestä. Peloton perheenisä oli pysäytetty kameraetäisyydelle suomimaan kohtuuttomia hintoja. Että ei varmaan kaikilla perheillä ole varaa.
Kestämätön toki onkin ajatus pikkuisista, jotka K-junasta Linnanmäkeä kohti katsellessaan saavat kuulla yksinhuoltajaäidiltään, että ei lapset, ei tänä kesänä. Ehkä ensi vuonna, jos säätiö suo.
Sitä on epäillyt eläneensä vähintäänkin kelvon lapsuuden, enkä siltikään muista, että jokakesäinen puistohuvi olisi ollut mikään automaatio. Miksi oikeuttani konekyydin onneen ei siloin puolustettu? Kahdeksankymmentäluku ja kaikilla meni kovaa. Ymmärrän kyllä. On korkea aika ottaa vahinko takaisin.
Linnanmäki ei ole ainoastaan kallis. Se on myös epäterveellinen. Keski-ikäinen ruokatieteilijärouva kuvataan katselemassa puistossa ympärilleen. Hänestä on "tosi surullista", että riemun ravinnoksi tarjolla ei ole sesonkiherkkuja (herneitä ja mansikoita), vaan ainoastaan rasvaa ja sokeria. Kojupeleissä voittona on kiloittain perunalastuja ja suklaata. Tuotemerkit ovat selkeästi esillä. Mainontaa. Ääni sortuu vähemmästäkin.
Huvipuistossa käydään tyypillisesti kerran vuodessa. Kerran vuodessa rasvaa, sokeria ja mainoksia. Kerran vuodessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)