Tenavatäti

On vuosi 1993. Timo Turunen seisoo suurella Elämä lapselle-lavalla. Pyytää kolmesta seitsemäänvuotiasta tyttöä lavalle. Oma ikäkin taitaa Timolla osua aika lähelle tuota haarukkaa. Lavalle nousee häkellyttävän nopeasti lapsi, joka vaikuttaisi täyttävän iän ylärajan kriteerit vain vaivoin. Timo laskee lupsakkaana poikana kätensä tyttösen olalle, silittää poskea ja kertoo aikeensa laulaa tälle suojelusenkelistä. Ja niin lauletaan. Timo katsoo tyttöä suoraan silmiin. Silittely ja hiusten hiplailu jatkuu läpi laulun. Timo kertoo laulun sanoin vertaiselleen tuudittavansa tätä illan tullen uneen, muistelvansa siinä päivän leikkejä ja suovansa enkeleitä hänenkin elämäänsä. Tulevan aikuiselämän vaarat ovat vielä kaukana, mutta muista, älä sieluas silloinkaan vahingoita.

Paitsi että 1990-luvun aikuiset ansaitsevat tuhdin tuomion täydellisestä tyylitajuttomuudestaan, on syytä lisäksi kysyä, vaivasiko heitä kenties jokin vakavampikin mielenhäiriö?


Alkusyynä markettien avajaisten jakkupukuisille laulaville lindoille ja annikoille voinee pitää laulukilpailua, joka kuuluu vähintäänkin kaikkien 80-luvun alkupuolella syntyneiden syvimpiin sukupolvikokemuksiin. Kiitämme mainostelevisiota lukemattomista viihdyttävistä hetkistä paitsi itse laulukilpailun, mutta myös oheistuotteiden, oheistapahtumien ja oheisleikkien, äärellä. Nyt jälkeenpäin lähes kahdenkymmenen vuoden takaisuuteen näkymiä tarjoavia klippejä selatessa miettii, miten maailma(ni) onkaan muuttunut.

Ensinnäkin. Kilpailun vanhimmatkaan osannottajat (12 v.) eivät vaikuta aikuisilta.

Toiseksi. Ei tunnu luontevalta, että pikkuruinen poika laulaa "Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa."

Kolmanneksi. Tiedossa on, että romanilapsi kumauttelee jo äitinsä tissiä elämääkin suuremmalla vibraatollaan, joten tokihan heitä oli useampia kisassa mukana. Nykyisin jo itsesensuuriin sulaisi Sepon lausuma Leif Lindemanille (eiku Leif Lindgrenille, molemmat olivat mukana): "Teikäläiset on tosiaan aina ollu kovia laulamaan." Ja myymään hevosia. Vetämään puukkoa tupesta. Teikäläiset reikäläiset.

Neljänneksi. Vanhempien suunnittelemat koreografiat näyttävät vanhempien suunnittelemilta.

Viidenneksi. Lapset eivät laula itsevarmasti, puhtaasti ja vahvasti. Paitsi että Sinisiä, punasia ruusunkukkia on ihan killeri esitys edeleen.

Kuudenneksi. Niin perverssiä, että aikuiset usuttavat lapisa laulamaan lapsuutensa muistoista, käsiään oikeissa kohdissa liikutellen, saadakseen joukolla ihastua usutuksensa tuloksiin. Vähän sama kuin kirosanojen opettaminen lapselle. On se helvetin hauskaa!



Loppuun Sepon suurinta sukkeluutta. Haastatellessaan erästäkin tyttöä kilpaesityksen edellä, tulee Seppo kysyneeksi, mitä tyttö harrastaa. Voimistelua. Ja mikä on lempilaji? Permanto. Ai per... Seppo siirtää käden suulleen.


(Kaikkinaisen innoituksen ja ilon ehtymätön sarvi: Y2B)