Kauhajokelaisten kauheuksien jälkeinen Hesari ei ole karistanut etusivultaan mainosta. Maksetun sellaisen kyllä. Suuressa kuvassa kaukainen koulu, läheiset kynttilät ja poliisinaru leikkaamassa maisemaa. Pienessä kuvassa nuoren miehen kasvot.
Kyse ei ole viidestätoista minuutista julkisuutta. Jo senkin eteen monet tekevät suuria ja positiivisia ponnistuksia. Nyt puhutaan kokonaisesta tulevaisuudesta. Vielä vuosikymmeniä tullaan toisinaan muistelemaan esiin kelmeäkasvoisen nuorukaisen tarina. Kuvien kera.
Tervetullut poikkeus kaavoihin kangistuneessa kaavassa on se, ettei kukaan ymmärrettävistä syistä tällä kertaa vaadi rikolliset parantavia pidempiä vankilatuomioita. Ei, nyt on aika ainoastaan saatavilla olevampien mielenterveyspalvelujen, ehjemmän lähimmäisyyden ja tiukempien aselakien. Psykologit, psykiatrit ja terapeutit avaavat meille oven autuuteen, jos vain saavat siihen korvamerkityn luvan.
Onko ihminen, joka ampuu toisia, aina psyykkisesti sairas tai vähintäänkin sylinkipeä? Vuosia sitten eräällä naisella naksahti ampumaradalla. Pahvimaalit vaihtuivat eläviksi. Nyttemmin eräs nuori mies suunnitteli hartaudella ja toimi suunnitelmiensa mukaan. Vaikuttaisi, että ei puhuta samasta asiasta. Teon moraalittomuus on eri asia kuin epärationaalisuus. Nuori mies ei kuvannut maailmankatsomustaan tai moraalikoodistoaan kenties kovin syvällisesti, mutta kuvatun perusteella tekoja voidaan pitää loogisina seurauksina. Ei selittämättöminä, tässä mielessä.
Miksi? Sana jokaisen huulilla perustotuuksia laukovasta pesulatyöntekijästä televisiossa murjottavaan piispaan. Tekijän subjektiivinen "miksi" on selvillä. Pieni kuva on tunnettu. Seuraavaksi tulisi kai miettiä, miksi syntyi se kysymys, johon teko oli vastaus. Joudutaan perheen, naapureiden, koulun henkilökunnan ja muiden pikavoittovastausten ohella miettimään siirtymään kohti suurempaa kuvaa yhteiskunnasta ja kulttuurista. Saksassa ei Toisen maailmansodan tienoilla ollut sen enempää mielenvikaisia tai kiusattuja erolapsia kuin muuallakaan. Mutta, kun ihminen onnistutaan paitsi esittämään esineenä, myös tosiasiassa muuttamaan sellaiseksi, seuraa väistämättä kärsimyksiä. Jokaisella on henkilökohtinen vastuu itsensä kohtelemisesta ihmisena, ei kulloisenkin sidosryhmän tavoiteltavana pitämiä tavaroita, arvoja, elämäntilanteita tai ulkonäköjä ähkyksi asti kahmivana koneena, jonka viimeisetkin siteet ikiomaan minuuteen vinkuvat äärimmäisessä venytyksessä. Kun tämän vastuunsa pyrkii epätäydellisenäkin täyttämään, saattaa huomata, että lähimmäisellä alkaa olla arvoa ilman yhtäkään attribuuttia, ja niistä huolimatta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti