Todellisia tarinoita

Ei Suomessa varsinaisesti ole yhteiskuntaluokkia. Ja jos olisikin, niin kaikillahan on suurin piirtein yhtä hyvät mahdollisuudet valita elämänsä. On tasapääperuskoulu, puhumattakaan kaikesta muusta hairahtaneiden hyysästä. Että sen on ihan itestä kiinni mihin lokeroon loikkaa.

Tuntuiko lähes omalta ajatukselta? Kehotan hakeutumaan hetkeksi siivousalalle. Laitoshuoltotyöyhteisö on paitsi työyhteisö myös sinällään maailmaasi muuttava, lähemmäs eksistentiaalinen elämys. Luokkaretki.

Ohi on kaksi kesää. Ensimmäisenä siivoustyöpäivänä evö kerron kysyttäessä, mitä opiskelen. "No onkos se Jumalan olemassaolo jo todistettu?", joku kysyy, ihan vilpittömänä. Toinen kertoo säilyttäneensä lapsensa kastevedet pullossa. Kehotan merkitsemään pullon hyvin, etteivät päädy pyhät vedet virtsana viemäristöön. Se oli kaikkien mielestä eri hauskaa.

Toisena työpäivänä työtoverit alkavat uskoa, että kirosana ei haavoita sieluani. Paitsi että kieli krouvistuu, päästään myös todellisten teemojen äärelle. Keski-ikäinen palveluohjaaja luo pitkän, hiljentävän katseen pieneen taukotilaan ja murahtaa käyneensä aikoinaan sossussa. Pakko oli ollut, silloin, että sai lapsille vaippoja ostaa. Vaan eivät antaneet. Eivät perkele antaneet. Vaan tulipa siinä ovesta lapsineen sisään mannevaimo. Emmaljungan rattaat. Sossu kysyi ainoastaan, kuinka paljon.

Seuraavana kesänä sain kesätyöseurakseni Pienokaisen, herttaisen ja huvittavan alta täysi-ikäisen pojan. Ensimmäisenä päivänä talon ainoa ikänsä (47) miehenä siivonnut laski luomensa raolleen ja nojautui tuolissaan taakse kääräisten samalla kätensä niskaan. Ele ilmoitti, Raimolla on pidempää asiaa. Seurasi tosikertomus siitä, kuinka kerran oli kertakaikkiaan mentävä sossuun. Ihan perkeleen pakko. Vaan eivät sossusta antaneet. Niin ajoipa pihaan manne. Mersulla. Sisään, kun pääsi jo kysyttiin, että kuinka paljon.

Suomalainen epänainen

Päivän mietelause:

"Ei totisesti ole tyylikästä tepsutella karvareunaisissa crocseissa,
vetää yllensä kivipestyjä paljettifarkkuja
tai sipaista silmiin sähkönsinistä ripsiväriä."

(S.H)

Päivän niin kuultu: "Tuulipukukansa" En muista nähneeni neljän vuoden aikaisen kaupunkini pääkaduilla tuulipukua kuin omalla kaula-nilkka-välilläni. Pitäisikö Jurvalaisen maitotilan emännän polkaista kyläsiwalle kynähameessa? Kenet se tyydyttäisi?

Ken lienee säästynyt kahvipöytäin kestotuosikilta: "Suomalainen nainen ei osaa pukeutua. Keskieuroopassa on niin toisin. Eikä edes tarvitse mennä kuin rajan taakse... ei väliä kumman." Henkilökohtaisesti olen jo vuosia osannut ostaa ja yhdistää. MOT. Saanko jo lopettaa pukeutumisen? Kenties en, sillä en ole oppinut sitä tytön taidoista tarpeellisinta, kävelyä korkeilla kengillä.

Siispä, kenet onnellistaa sysisuomen asukkaiden vuosikertahankintoihin, sijoituslaukkuihin (ei -salkkuihin) ja laaduttomaan aikaan, eiku ajattomaan laatuun, sivistäminen? Kuka haluaa mielensä rauha mielessään kieltää oikeuteni keskittyä kukkeamman kehonkuoren kehittämisen sijasta asioihin, jotka kenties kiinnostavat tai ilostavat sittenkin enemmän?

Saimi, entinen huippu ja malli. Saimi ei ole eilisen eikä teeren tyttöjä joka-joka-maasta, mitä pukeutumiseen tulee. Hänellä on ihan oman tyylin lisäksi myös ihan oma Tyylipoliisi-palsta (vai oliko se -tuomari) iltapäivälehden naissivuilla. Siinä sitten näytetään pikkunäpsäkästi vaatekaapin paikkaa ja sisältöä opiksi etupäässä maannaisille.

Kyseessä on sama Saimi, jonka on kerrottu keuhkonneen muun muassa turkiksien puolesta ja Jokapoikaa vastaan. Mietinpä, millä argumenteilla turkisasiaa on lähestytty. Epäilisin esteettisiä, sillä ajatus piikkikorkoisesta turkistuottajain oikeuksia ammattiinsa seurapiiripalstalla puolustavasta nuorehkosta naisesta ei tule ensinnä mieleen. Henkilön, joka on valmis julkisesti kertomaan, että turkis näyttää kivalta ja paita ei, täytyy olla joko käsittämättömän rohkea tai käsittämättömän edistymiskyvytön pohdinnoissaan siitä, onko julkisuudessa esiintymiseen muitakin syitä kuin julkisuudessa esiintyminen.

Rohkeusolettamus ei voine täysin pitää paikkaansa, sillä Saimi ei sittenkään taida olla niin pystypäinen pukuporvarillisten perusteluidensa puolustaja. Muistaakseni hän oli valmis, jos ei pyörtämään, niin aikankin pahoittelemaan julkisia jokapoikasanomisiaan Kirstin pahoittettua mielensä. Se tosin lienee vaatinut rohkeutta enemmän kuin kaikki kivikoviksi kirjoitetut mielipiteet yhteensä. Ikävä kyllä, vahinko oli jo tapahtunut. Suomemme joka marimekon hintoihin yltävältä pojalta vietiin se pettämätön perustyylikäs, pitkiltä katseilta pelastava paita. Onko nyt mieles hyvä, Saimi?

Mihin tyylisopimattomuuksia suomiva pukupoliisi lopulta tyytyy? Milloin saapuu se päivä, kun Saimi sulkee sensuellin suunsa? Silloinko, kun joka poika, tyttö, mies ja nainen pukeutuu Hoyer-hyväksyttyyn mallistoon ihan vain estääkseen puhisevaa punapäätä persettään riekaleiksi repimästä? Kenen Kirstiä keskeisemmän täytyy loukkaanuta, jotta pukupoliisin usein sekä kirjallisia että poikkeuksetta sisällöllisiä arvoja vailla olevat vuolatukset saadaan pois suomalaisista naissilmistä. Omien silmieni osalta ratkaisuksi riittää yksityinen kimpaantuminen. Enpä todella edelleenkään aio ostaa iltapäivälehteä. Ja vaikka ostaisinki, en elinpäivänä eksyisi niille naama, vaatteet ja syvälliset suruista selvinneet sisaremme-sivuille. Ja jos eksyisinkin, tuottaisi se vain sanomatonta nautintoa voidessani iloita siitä suuresta joukosta tuntemiani suomalaisia naisia, joiden elämää ei rajoita tuulipukutölväisy, kahvipöytäkälinä tai Saimin surutta sivaltava sana.