Kun on välillä kahden- ja kolmenkymmenen, ja kun on maha, vieläpä muuhun muotoon nähden melkoinen.
Luullaan liukkaasti kantavaksi.
Ensimmäisen aviovuoden jälkeen mieheni saa viestin, jossa kysytään kiertämättä, kuinka on. Luen sen ennen lukijaksi aiottua. Tätä vaihtoehtoa lähettäjä tuskin tuli laskeneeksi lukuun. Kihelmöi vastata itse, mutta tyydyn tylsästi jättämään henkisille jälkipolville tietoisuuteni tiedustelusta. "Ei, se on muuten vaan läski.", vastaa mies.
Teettäisinkö t-paidan. "En ole Tneenä." Suvun sukkelien johtopäättelijöiden suojelemiseksi turhalta ajattelulta, vellovilta visioilta olemassaolosta osattomasta. Yksi paita ei tosin tuone ratkaisua. Ehkä rakennan kokonaisen tuoteperheen raskaudettomiin tarpeisiin. "Pidän teidät kyllä ajan tasalla"- kelloja, "Kannan vain kamojani"- laukkuja ja "Saletisti vain suuriin päin"-kaupunkimaastureita.
lauantai 24. toukokuuta 2008
Heidi, huomisen hoitava lääkäri
Heidi istuu yhteiseen pöytään nauttimaan maksamani kahvin. Kysyn pärjääkö hän rahatta huomiseen. Rahat menivät materiaaleihin. Ne täytyy omistaa. Materiaalitta Heidistä ei tule ikuna lääkäriä.
Lukeeko Heidi siis koko vuoden, aina ensi kevääseen? Sehän nyt ei kuulemma ole mitenkään kyllin. Heidi opiskelee lukujen lomassa kolmen pitkän suoran jälkikästeisesti iltalukiossa. Valmennus on itsestään selvyys.
Ja jos Heidi ei tule valituksi? Ei siitä kuulemma ole niin väliksi. Viimeistään sitten seuraavassa erässä. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Unelma ansaitsee jokaisen vuoden.
Sanon pitäväni asenteesta. Että näin ja näin ja näin ja onnistun, enkä vääriä vaihtoehtoja edes mieleeni päästä. Niin miestä.
Heidi tarttuu kiihkolla kiitokseeni. Minullekin samaa. Mieletön mahdollisuus. Hän lainaa materiaalinsa. Luemme yhdessä, lukioilemme yhdessä. Kävelemme pääsykokeisiin käsi kädessä. Juhlimme jälkikäteen.
Hämmennys. Miksi pitäisi?
Koska tämä on elämäni tilaisuus.
Minun elämäni tilaisuus? Enpä usko.
Väitänkö todella olevani tasapainossa sen kanssa, mihin nyt elämässäni kurotan.
Toisinaan en ole ollut. Toisinaan en ole.
Se vaivaa.
Joskus on saattanut. Joskus saattaa.
Siinä näet. Sitä ei kehtaa edes kertoa. Niin naista.
Hiljaisuus.
Heidi sanoo, ettei se kyllä mikään syy oikeasti ole. Status ja sellainen.
Pitää lähes pyyhkiä simäkulmat. Vielä on pyyteettömyyttä.
Heidi haluaa loukkaantua.
Kysyn, miksi on lisättävä loppuselitelmä, joka loitontaa kaikesta turhan tavoittelusta. Pelkäsitkö, että ajattelin sinut vääränä. Niin naista.
Juomme kahvit loppuun.
Lähtiessä Heidi kertoo jonkun herra suuren ajattelijan sanoneen telkkarissa naisten olevan auttamattoman tylsiä.
Osui ja ontosti jäi soimaan. Taidan todella olla.
Lukeeko Heidi siis koko vuoden, aina ensi kevääseen? Sehän nyt ei kuulemma ole mitenkään kyllin. Heidi opiskelee lukujen lomassa kolmen pitkän suoran jälkikästeisesti iltalukiossa. Valmennus on itsestään selvyys.
Ja jos Heidi ei tule valituksi? Ei siitä kuulemma ole niin väliksi. Viimeistään sitten seuraavassa erässä. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Unelma ansaitsee jokaisen vuoden.
Sanon pitäväni asenteesta. Että näin ja näin ja näin ja onnistun, enkä vääriä vaihtoehtoja edes mieleeni päästä. Niin miestä.
Heidi tarttuu kiihkolla kiitokseeni. Minullekin samaa. Mieletön mahdollisuus. Hän lainaa materiaalinsa. Luemme yhdessä, lukioilemme yhdessä. Kävelemme pääsykokeisiin käsi kädessä. Juhlimme jälkikäteen.
Hämmennys. Miksi pitäisi?
Koska tämä on elämäni tilaisuus.
Minun elämäni tilaisuus? Enpä usko.
Väitänkö todella olevani tasapainossa sen kanssa, mihin nyt elämässäni kurotan.
Toisinaan en ole ollut. Toisinaan en ole.
Se vaivaa.
Joskus on saattanut. Joskus saattaa.
Siinä näet. Sitä ei kehtaa edes kertoa. Niin naista.
Hiljaisuus.
Heidi sanoo, ettei se kyllä mikään syy oikeasti ole. Status ja sellainen.
Pitää lähes pyyhkiä simäkulmat. Vielä on pyyteettömyyttä.
Heidi haluaa loukkaantua.
Kysyn, miksi on lisättävä loppuselitelmä, joka loitontaa kaikesta turhan tavoittelusta. Pelkäsitkö, että ajattelin sinut vääränä. Niin naista.
Juomme kahvit loppuun.
Lähtiessä Heidi kertoo jonkun herra suuren ajattelijan sanoneen telkkarissa naisten olevan auttamattoman tylsiä.
Osui ja ontosti jäi soimaan. Taidan todella olla.
torstai 15. toukokuuta 2008
Miksi Saara nauraa?
Toisinaan sitä tulee siunatuksi mahdollisuudella ottaa osaa sukujuhliin. Näin on eritoten, mikäli on syntynyt tai nainut yhteiskuntaluokkaan, jossa juhliminen muussakin kuin viinalaulujanaiset-merkityksessä on tavanomaista.
Kaksi havaintoa:
1. Sosiaalinen synagooga.
Naiset keskustelevat enimmäkseen naisten kanssa. Työ, koti, lapset, mies, harrastukset, vaatteet, hiukset, ehosteet ja ruokavalio. Yhtä naistenlehden inkarnaatiota. Sama sisältö, sama syvyys. Miehet keskustelevat lähinnä miesten kanssa. Kohut, uutiset ja vääränlaiset julkkikset. Yhtä Iltasanomain inkarnaatiota. Sekä sisältö että syvyys. Onko kukaan kummassakaan kuppikunnassa kotonaan? Kunpa joku kertoisi ettei keisarilla ole vaatteita. Kipaisisi kaljan kylmästä kaapista, istuisi keskelle tuijottavia katseita ja kysyisi, keitä te olette ihmiset?
2. Miehet muun muassa menneen määrittäjinä.
Toisinaan kummatkin sukuppipuolikunnat keskittyvät yhteen keskusteluun. Tähän keskusteluun ottavat sanallisesti osaa lähinnä miehet. On tullut kaskun ja kaikkinaisen leikin laskun aika. Suvun patriarkat, matriarkat ja muut kuolemattomat sattumukset ja sanonnat. Kaikki kuultu kymmenesti. Kulloisenkin kertojan käsillä tutut kaaret. Naiset nauravat. Katsovat toisiaan ja nauravat. Kunpa joku kertoisi, ettei keisarilla ole vaatteita. Kipaisisi kaljan kylmästä kaapista, istuisi keskelle tuijottavia katseita ja kertoisi, ettei enää niinkään naurata. Katsoisi kohti naisten naurukuoroa kysyen niiden tarinoiden perään, jotka kimaltavat silmäkulmassa.
Miehet kysyivät Abrahamilta: "Missä on vaimosi Saara?" Hän vastasi: "Tuolla teltassa." Silloin yksi heistä sanoi: "Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika." Mutta Saara oli hänen takanaan teltan ovella kuuntelemassa. Abraham ja Saara olivat jo vanhoja ja ikääntyneitä, eikä Saara voinut enää saada lasta. Siksi Saara naurahti itsekseen ja ajatteli: "Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi." Silloin Herra kysyi Abrahamilta: "Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: 'Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?' Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika." Saara väitti: "En minä nauranut", sillä hän oli peloissaan. Mutta Herra sanoi: "Saara, kyllä sinä nauroit."
Naisen nauru peittää paljot pettymykset.
Kaksi havaintoa:
1. Sosiaalinen synagooga.
Naiset keskustelevat enimmäkseen naisten kanssa. Työ, koti, lapset, mies, harrastukset, vaatteet, hiukset, ehosteet ja ruokavalio. Yhtä naistenlehden inkarnaatiota. Sama sisältö, sama syvyys. Miehet keskustelevat lähinnä miesten kanssa. Kohut, uutiset ja vääränlaiset julkkikset. Yhtä Iltasanomain inkarnaatiota. Sekä sisältö että syvyys. Onko kukaan kummassakaan kuppikunnassa kotonaan? Kunpa joku kertoisi ettei keisarilla ole vaatteita. Kipaisisi kaljan kylmästä kaapista, istuisi keskelle tuijottavia katseita ja kysyisi, keitä te olette ihmiset?
2. Miehet muun muassa menneen määrittäjinä.
Toisinaan kummatkin sukuppipuolikunnat keskittyvät yhteen keskusteluun. Tähän keskusteluun ottavat sanallisesti osaa lähinnä miehet. On tullut kaskun ja kaikkinaisen leikin laskun aika. Suvun patriarkat, matriarkat ja muut kuolemattomat sattumukset ja sanonnat. Kaikki kuultu kymmenesti. Kulloisenkin kertojan käsillä tutut kaaret. Naiset nauravat. Katsovat toisiaan ja nauravat. Kunpa joku kertoisi, ettei keisarilla ole vaatteita. Kipaisisi kaljan kylmästä kaapista, istuisi keskelle tuijottavia katseita ja kertoisi, ettei enää niinkään naurata. Katsoisi kohti naisten naurukuoroa kysyen niiden tarinoiden perään, jotka kimaltavat silmäkulmassa.
Miehet kysyivät Abrahamilta: "Missä on vaimosi Saara?" Hän vastasi: "Tuolla teltassa." Silloin yksi heistä sanoi: "Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika." Mutta Saara oli hänen takanaan teltan ovella kuuntelemassa. Abraham ja Saara olivat jo vanhoja ja ikääntyneitä, eikä Saara voinut enää saada lasta. Siksi Saara naurahti itsekseen ja ajatteli: "Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi." Silloin Herra kysyi Abrahamilta: "Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: 'Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?' Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika." Saara väitti: "En minä nauranut", sillä hän oli peloissaan. Mutta Herra sanoi: "Saara, kyllä sinä nauroit."
Naisen nauru peittää paljot pettymykset.
F-sanan sanottuaan
"Oletko? Etkä ole. Tai kai kaikki jotenkin on. Mutta että onhan miehet ja naiset niinku..."
"Ovatko?"
"No jos tutkitaan aivoja, niin... ja sitten joku juokseminen. Että miehet jaksaa."
"No jos jätetään jatkossakin miesten ammattimainen huippu-urheilu ihan miehille."
"No mut siis, ne aivot. Että käytetään eri aivoalueita. On tutkimuksia."
"Miltäpä tuntuisi kuulla elämän mittaisessa työhaastattelussa, että pätevimmätä sinänsä vaikutat, mutta itse paikan kyllä on jo pitkälti vienyt se, joka käyttää niitä juuri oikeita aivoalueita? Että jos vaikka siirtyisit siitä hoitoalalle tai vaihtoehtoisesti kasvatustehtäviin. Mahdollisesti myös johdon assistenttina, vaatemyyjänä tai jonkun kuultovalkoisella panelilla vuoratun söpön lahjatavaraputiikin pitäjänä aivosi pääsisivät oikeuksiinsa. Jos oikein koville ottaa olla tuota sukupuoliskoa, niin mene vaikka laitoshuoltajaksi. Niissähän on nykyisin paljon ihan miehiäkin. Vaikuttaisi nimittäin vähän siltä, että tummaihoisten uroiden aivoaluekäytäntö on lähempänä teikäläistä."
"Fituttais varmaan."
"Olet asian emättimessä."
"Ovatko?"
"No jos tutkitaan aivoja, niin... ja sitten joku juokseminen. Että miehet jaksaa."
"No jos jätetään jatkossakin miesten ammattimainen huippu-urheilu ihan miehille."
"No mut siis, ne aivot. Että käytetään eri aivoalueita. On tutkimuksia."
"Miltäpä tuntuisi kuulla elämän mittaisessa työhaastattelussa, että pätevimmätä sinänsä vaikutat, mutta itse paikan kyllä on jo pitkälti vienyt se, joka käyttää niitä juuri oikeita aivoalueita? Että jos vaikka siirtyisit siitä hoitoalalle tai vaihtoehtoisesti kasvatustehtäviin. Mahdollisesti myös johdon assistenttina, vaatemyyjänä tai jonkun kuultovalkoisella panelilla vuoratun söpön lahjatavaraputiikin pitäjänä aivosi pääsisivät oikeuksiinsa. Jos oikein koville ottaa olla tuota sukupuoliskoa, niin mene vaikka laitoshuoltajaksi. Niissähän on nykyisin paljon ihan miehiäkin. Vaikuttaisi nimittäin vähän siltä, että tummaihoisten uroiden aivoaluekäytäntö on lähempänä teikäläistä."
"Fituttais varmaan."
"Olet asian emättimessä."
Laukuista lasarettiin
Kätilö soittaa. Onnittelee pojasta. Rauno kihahtaa kiukunpunaan ja painaa luurin paikalleen. Kätilö kertoo synnytyssalissa, että linjassa oli joku vika. Mutta vika ei ole linjassa. Vika vääntelehtii äitinsä sylissä. Väärät välineet jalkojen välissä.
Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...
Illalla Hannu pääsee.
Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.
Juuri näin minusta tuli sedätön.
Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...
Illalla Hannu pääsee.
Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.
Juuri näin minusta tuli sedätön.
"Ei joka laukunkantajalle"
"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."
(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)
Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:
Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.
Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.
Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)