Heidi istuu yhteiseen pöytään nauttimaan maksamani kahvin. Kysyn pärjääkö hän rahatta huomiseen. Rahat menivät materiaaleihin. Ne täytyy omistaa. Materiaalitta Heidistä ei tule ikuna lääkäriä.
Lukeeko Heidi siis koko vuoden, aina ensi kevääseen? Sehän nyt ei kuulemma ole mitenkään kyllin. Heidi opiskelee lukujen lomassa kolmen pitkän suoran jälkikästeisesti iltalukiossa. Valmennus on itsestään selvyys.
Ja jos Heidi ei tule valituksi? Ei siitä kuulemma ole niin väliksi. Viimeistään sitten seuraavassa erässä. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Unelma ansaitsee jokaisen vuoden.
Sanon pitäväni asenteesta. Että näin ja näin ja näin ja onnistun, enkä vääriä vaihtoehtoja edes mieleeni päästä. Niin miestä.
Heidi tarttuu kiihkolla kiitokseeni. Minullekin samaa. Mieletön mahdollisuus. Hän lainaa materiaalinsa. Luemme yhdessä, lukioilemme yhdessä. Kävelemme pääsykokeisiin käsi kädessä. Juhlimme jälkikäteen.
Hämmennys. Miksi pitäisi?
Koska tämä on elämäni tilaisuus.
Minun elämäni tilaisuus? Enpä usko.
Väitänkö todella olevani tasapainossa sen kanssa, mihin nyt elämässäni kurotan.
Toisinaan en ole ollut. Toisinaan en ole.
Se vaivaa.
Joskus on saattanut. Joskus saattaa.
Siinä näet. Sitä ei kehtaa edes kertoa. Niin naista.
Hiljaisuus.
Heidi sanoo, ettei se kyllä mikään syy oikeasti ole. Status ja sellainen.
Pitää lähes pyyhkiä simäkulmat. Vielä on pyyteettömyyttä.
Heidi haluaa loukkaantua.
Kysyn, miksi on lisättävä loppuselitelmä, joka loitontaa kaikesta turhan tavoittelusta. Pelkäsitkö, että ajattelin sinut vääränä. Niin naista.
Juomme kahvit loppuun.
Lähtiessä Heidi kertoo jonkun herra suuren ajattelijan sanoneen telkkarissa naisten olevan auttamattoman tylsiä.
Osui ja ontosti jäi soimaan. Taidan todella olla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti