"Ei joka laukunkantajalle"

"Louis Vuitton tarjosi harvoille ja valituille juhlaillallisen vanhassa höyryjunassa."

"Isolla rahalla olisimme voineet vaikka vuokrata Versaillesin ja järjestää juhlat siellä, mutta emme halunneet."

(Glorian koti, kuluva vuosi, kuluva kuukausi, sivu 32)

Louis Vuitton viestittää, ettei kallis olekaan välttämättä kauneinta. Asiasta on peräti helppoa olla yhtä mieltä, ihan jo laukkulafkan omiakin tuotteita ajatellen. Köyhäilyn kursailemattoman kauneuden kiehtomana omistankin Glorian lehtiperheen äideille, tyttärille ja sisarille sievän saivarrustauksen:

Radiossa setä sanoi, ettei ylellisyyskulutus pienissä määrin mikään paha ole. Toisaalta täti tyrmäsi, että no onhan se nyt ihan ihmeen paha. Että syntyy väistämättä "piirejä", jotka kadottavat yhteytensä ultraluksukseen ulottumattomille ulkokehille. Ei mitään ymmärrystä enää ruotsalaisketjujen tekonahkaisuuksista. Koko kantovälinemaailma on yhtä monogrammikuviota. Ja siellä osataan kyllä tehdä eroja. Autenttinen monogrammi erottuu alta aikayksikön niistä pikkukuvioista, joita kujilla kaupitellaan korvikkeeksi köyhille. Ei aikaakaan, kun monogrammilaukut jo käyvät omia koulujaan, kuluttavat keskenään omaa korkeaa kulttuuriaan, käyttävät yksinomaan omia yksityisiä terveyspalveluitaan, kulkevat käsikynkkää kaltaistensa kansoittamia katuja koskaan kaatumatta ja keskustelevat kielellä, jota kapinen kassi ei saata suomekseen sanoa. Hyvästi hiipuvat hyvinvoinnin kuolonhoureet. Kassit ja laukut keinuvat kohtaamatta kohti kaukaisia kohtaloitaan. Ken elää, se näkee.

Henkilökohtaisesti, yksi on kuitenkin varmaa. Kassi ei koskaan kädestäni kirpoa. Synnyin kassin kantajaksi. Kassiini käperryn kuolemaan. Sillä en piittaa pikkukuvioista, en aidoista, en leluista. Vaan suurten linjojen olen lumojen lamauttama, kahvipussikassi käteni kantama. Brazil on se merkiltään, ja aito sellainen. Ruokatorvensyövän syömän paappani luottomerkkinen. Tuo kelmeä kiilto keltaisen ja vihreän vie mieleni tiskipöytään armaan isoisän. Kas, on siinä termospullo kahvilla täytetty, vieressään sätkäkieräytin niin monasti käytetty. Karhea Rizla-paperi ja aamulihapiirakka. Juissi-mehua juon paksusta, paksusta mukista. Tämä Paappani, hän on sankari, hän elokuvia nauhoittaa. VHS on formaatti ja sisältö tietenkin toimintaa. Intohimolla suuntaa hän haasteisiin, joita monikanavaisuus aiheuttaa. Siis kuinka toimia, kun monta elokuvaa kerralla tulisi tallentaa. Vaan lihapiirakan pyhyyttä ei saata videokokoelmakaan kuunaan ohittaa, syödessä ei katsella kuin korkeintaan kauneutta, joka keittiön seinää koristaa. Puulevy on muotoinen lehmäntaljan, ja siihen liimasi aikoinaan paappani kuvasarjan. Mummani, tätini, itseni, siskoni. Keskellä maalarinteippi. Siinä tikkukirjaimin seisoo "Meirän naiset". Mummani ja tätini kovin isorintaiset. Rintojen kasvua paappani seuraakin, mutta ymmärtää lopettaa ennen kuin varsinaisesti ne kasvavat isommin. Katsella voi myös pöydän vahakankaan kukkaa, tai kelloradiota, joka kellastuessaan valkoisensa hukkaa. Tai muropakettitarraa, jonka liimasin kaapin oveen myrkynvihreään. Sen laitoin potkun jälkeä peittämään. Tarran Mikki ja Minni autoilevat kohti onneaan. Paappani sanoi, ettei niin oikeasti käy. Vain piirretyissä elämästä palkitaan.

Päätän toteamalla minäkin, että isolla rahalla olisin voinut ostaa Louis Vuittonin ja korvata sillä kahvikassini, mutta en halunnut. Syyn osalta voinen yhtyä Glorian haastattelemaan Flemming Falleseen. "Halusimme jotain ainutketaista." Elämä on.