Kätilö soittaa. Onnittelee pojasta. Rauno kihahtaa kiukunpunaan ja painaa luurin paikalleen. Kätilö kertoo synnytyssalissa, että linjassa oli joku vika. Mutta vika ei ole linjassa. Vika vääntelehtii äitinsä sylissä. Väärät välineet jalkojen välissä.
Vajaa neljäkymmentä ja viisi vuotta myöhemmin vika värjöttelee viimeisten voimiensa lämmössä, lainalakanoissa. Keltainen iho luisen vartalon kapalona. Isoveli kuiskaa Hannulle, että sitten kun täältä pääset, sitten...
Illalla Hannu pääsee.
Hautajaisten jälkeen haemme asunnolta harvat huonekalut. Kodiksi en kutsuisi. Kuihtuneiden kukkaruukkuja on tippunut lattialle. Mullat sekoittuvat ruuantähteisiin. Tahmea lattia. Verta, paskaa ja päämäärättömyyttä. Ensimmäisessä omassa kodissa oli mattoja, kehystettyjä valokuvia, kissa ja huonekasveja. Yksi kerrallaan kuoli kauneus. Ei riittänyt ryhti elämään, joka tuuttasi lyötyä luuria molempiin korviin. Onneksi ei ollut kolmannesta pojasta.
Juuri näin minusta tuli sedätön.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Jouluaaton aattona minusta tuli sedätön. Viina vei.
Otan osaa. Tuttu tarina. Aina yhtä ikävä.
Lähetä kommentti