Olen joskus, aina ja toisinaan harkinnut vakavasti puoluetoimintaa. Mutta lopulta keksin kuitenkin saman toimmettomuuden tekosyyn, joka on ikuisesti yhtä vakuuttava. Kaikissa puolueissa on ihan liikaa nahkeakielisiä nousukkaita, avainhenkilöiden hännystelijöitä ja suurempiin sumeilematta suuntaavia, jotka kyllä tajuavat hävetä, mutta eivät silti sitä tee. Röyhkeää röyhkeyttä. Sitä on ollut vaikea sietää sitten syntymän.
Yläasteella samalla luokalla oli (muutoin) mukava tyttö, jolla oli kuitenkin tämä keinot pyhittävän pyrkyrin pädekehä. Se viittasi kysymyksiin aina. Mutta ei tiennyt vastauksista läheskään yhtä usein. Siksi se nosti kätensä viimehetkillä. Suorastaan mestarillisesti juuri sillä sekuntilla, kun opettaja ei enää ehtinyt reaogoida, vaikka havaitsi. Se ärsytti monia. Melkoisen monet aukoivat ärsyynnyksissä päätäänkin. Tyttö katsoi niitä silmiin ja hymyili. Ei muuta.
Esitelmät se piti yksinomaan opettajillle. Herkeämätön katsekontakti kartti kaltaisiaan. Teki mieli heilutta, että hei, muistithan maailmassa olevan muitakin kuin niitä, joilta saa jotakin. Ihan kuin se ei olisi muistanut. Muisti, ei vain välittänyt. Ja me muistimme, että ei se välitä. Ja silti se yllätti aina, aina ja aina. Ja joka kerta yhtä paljon.
Viimeisen kevätjuhlan jälkeen se tuli kertomaan mulle, että sen todistuksessa oli ollut yksi numero väärin, että keskiarvo, jonka se oli ehtinyt sanoa saaneensa paranikin yhdellä kymmenesosalla. Mitä siihen voi sanoa. Excellent! Molemmat peukalot pystyyn.
Ja se meni lukioon, jossa olisin halunnut todellakin olla kärpäsenä katossa, mutten koskaan pupilliparina pulpetissa. Sinnehän kokoontuivat kaikki kyvyistään vakuuttuneet ja keinoja kaihtamattomat kuusitoistakesäiset tovereitaan kilvan taakseen toivottamaan.
Ja tässä hiljan huomasin senkin, että nykyisin sama tyttö eri silmälaseissa opiskelee luokanopettajaksi. Kuka olisi koskaan arvannut.
Ymmärrän ja en ymmärrä. Mikä käsittämätön saa ihmisen pyrkimään kaikesta sielustaan, voimastaan ja sydämestään kohti korkeampia, vain löytääkseen sieltä päämääränsä, joka on niin kaukana kaikesta. Kunnianihimo? Hah.
Ehkä halu liittyä siihen vilpittömien joukkoon, jonka malliyksilö vieraili lukion opinto-ohjauksessa. Oli hakenut jotain sata kertaa "ookooällään", ja kun viimein oli päässyt saattoikin tulla meille hehkeänä (haalari päällä!) kertomaan, että ei se palkka hyvä oo, mutta en tee tätä rahasta. Niinpä, kelle koskaan tulisi mieleen tehdä työtä rahasta. Oot sankari. Vai mikä se oli.
(Opettajamiehet ovat sentään oivaltaneet oleellisia, ja tulvivatkin takaisin kouluihin vain lamojen ajaksi. Kuukausitulonsuojatyöpaikoille. Ja toki ne tuhlaajapojat aina takaisin otetaan, kotona pysyneiden sisarten katkeruudeksi. Onhan ne nyt sentään jotain.)
Olen yrittänyt ymmärtää asiaa niinkin, että näillä open kengännyörittäjillä (yleensä tytöillä) ei ole kaikessa kyvykkyytensä kouhkaamisessa oikeasti aikaa katsella elämää ympärillään. Että pitääkin sinne hierarkian katolle pyrkiä nimenomaan siinä instituutiossa, jossa itsensä usuttamisen ura aikanaan alkoi. (Jep, ne oli pällejä jo päiväkodissa, mutta se nyt on niin sama asia kuin koulu). Kaiken kielenlipomisen päämääränä on päästä itse paikalle, jota aikoinaan katseli kaukaa alhaalta. Johon valmistautautui jo viisivuotiaasta kirjoittelemalla koukeroisia todistuksia vaippaikäisille pikkusiskoille. Ope. Ope. Ope. Tosiaan, vaan ne tyypit sanoi "ope", koska muitten mielissä se oli liiaksi hellittelynimi. Kuin "isi". Opettaja kieltämättä on keskeinen persoona lapsen elämässä, etenkin kouluvuosien alkupuolella, mutta joku raja.
Ja, sallikaa mun nauraa: OAJ:lta (edit: eiku oikeestaan sittenkin Suomen opettajaksi opiskelevien liitolta, joka kyylläkin lienee OAJ:n alainen) voi tilata paidan, jossa lukee tissien päällä, että "Ope on maailman napa". Ironianakin iljettävää. Enkä edes menisi sanomaan, että se on vitsi. Ja kyllä vaan, tiedän, että silläkin on sellainen. Mikäs on ollessa, maailmansa napana.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Voima 1: Marahakassit
Enpä muista milloin viimeksi. Edes lehden itsekritiikki ei ole itsekritiikitöntä. Ymmärrän syyt, mutten ehkä hyväksy.
Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.
Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.
Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.
No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.
Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.
Ja nyt voisi tietysti kysyä, että missä oma itsekritiikkini oleilee? Kuka sanoi, että luen itseänikään.
Argumentti on ylipäänsä huono, mutta yleinen. Että en voisi sanoa jotakin totta ja perusteltua vain siksi, että teen sellaista, mikä ei ole linjassa sanomisteni kanssa.
Surkuhupaisalla tavalla ajattelutapa tulee esiin esimerkiksi puhuttaessa naisen asemasta missäkin suhteessa milloinkin mihinkäkin. Ei se ole ongelma, ettei naisia ole johtajina, kun ne itse haluaa lähihoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Siis, jokaisen naisen pitää kyetä voittamaan henkilökohtainen taistelunsa jo äidinmaidosta lähtien imemiänsä omakuviaan vastaan (helppoa). Vasta sitten voin sanoa, että on ongelma. Sitten, kun ongelmaa ei enää oikeasti edes ole. Haahaa. Ei varmaan ole ongelma sekään, että teinit jakaa persettä. Nehän tekee sen pakottamatta. Saa rahaa meikkeihin, ketjuihin ja vöihin. Ja kyllä, tarkoitin juuri sitä, lähihoitaja on huora.
Myöskään en saa sanoa, että on ongelma, että aina vaan nuoret tytöt ja aina vaan nuoremmat tytöt etsivät "itseään" ensisijassa ulkoisen kautta. Mähän joskus itsekin laitan parempaa päälle, punaa huuleen ja otan kasvoilleni viehkeän ilmeen toivoen tulevani nähdyksi "naisena". Sehän merkitsee, että ajattelen tuon kaltaisen toiminnan toimivan elämäntapana ja -sisältönä. Kuinkas muutenkaan.
Nyt voinkin heti puhua itseni pussiin.
Nimittäin, syy siihen, että tartuin taannoin ilmaisjakelulehteen, oli kannessa osoitteleva kuva Martti Ahtisaaresta. Martin noble-/Nobeltekemisethän tunnetaan, ja viimeistään nyt fiksuiksi leimatut ihmiset alkavat sopivasti ajastetusti ynnä äänekkäästi olla sitä mieltä, että oikeastaan Martti oli paljon parempi pressa kuin kukaan uskoikaan. "Tiesin sen salaisesti jo vuonna se ja se", ja sitä rataa.
No, miksiköhän Mara maalattuna natosetä-Samuliksi niin kiinnosti? Pelkästään siksi, että hämmennyin aikanaan uutisesta, jonka mukaan se oli ensin luvannut, mutta ei sitten kuitenkaan. Syyksi mainittiin, ettei palkintosumma nyt mikään iso oikeasti ole. Mietin, että näinköhän. Ison summan se olisi antanut, mutta pientä ei millään viitsi. En kertakaikkiaan tavoittanut mainitun mieltä.
Hyvä. Puheenaolevan lehden sivuilta selviää Voima-Martista kaikenlaista sellaista, johon en suhtauisi viimeisenä sanana Martista. Näkökulmia kun esitellään totutusti kaksi, eli yksi ja oikea. Lisäksi osa tiedoista on taviksena tarkastellen vaikeasti tavoitettavissa. Optiopuheiden ja -tekojen osalta en kuitenkaan usko, että lehti laskettelisi luikurilaskelmoidusti omaan pussiinsa, koska asiatietoja ei ole ehkä vaikeaa varmistaa. Juoni meni jotenkin näin: Istuvana presidenttinä optiot olivat Marasta vääryys, tuolilta noustessa ne kelpasivat jo itsellekin. Sovellan aiemmin sanottua. Eihän Mara kai koskaan luvannutkaan itse toimia optio-oikein.
On se silti vaan niin väärin. No, ei ole, olen pelkästään suuremmalle naapurille suivaantunut suomalainen. Ei ole tasan keneltäkään pois se, jos joku saa paljon. Että koittakaa mukaköyhät selvitä kateudestanne, jolla kalvatte vain omaa kapeakatseista kankkuanne. Haluaisitte itse sadattuhanteni.
No en ehkä haluaisi, koska oikeasti vähempikin riittäisi. Jotain kuitenkin varmuudella haluaisin. Haluaisin tosissani tietää, miksi sinä halusit. Ehkä ajattelit lahjoittaa sadat ja tuhannet järjestöllesi. Ehkä lahjoitit. Ehkä se oli Se suuri summa, jonka vielä viitsii vipata.
lauantai 29. marraskuuta 2008
Hammasharjoista, herkistä hävyistä ja huonolaatuisista puikoista
Hammaslääkäri muistuttaa pehmeästä harjasta kuulemma kaikkia tasapuolisesti. Markkinoiden ristivedossa on vara kuitenkin valita. On keksikovaa ja kovaa. Kenelle? Mitään pehmeitä harjoja perkele -ihmiset, esittäytykää.
Tuosta tuli heti mieleen, että mustia hammasharjoja ei ole. Ihan varsikin vain riittäisi. Kummallista. Moni ostaisi. Luulin jo eläväni ajassa, jossa ei enää tulisi mieleen ensimmäistäkään asiaa, jota rahalla ei saisi.
Ja saahan riittävällä rahalla toki tämän kyseisenkin. Epäilemättä rikkaalle ja epätoivoiselle järjestyy mustia huippumuotoiltuja hammasharjoja kaikissa värin (joo, ei se ole väri) seitsemässä sävyssä by jokunimijonkanimissätehdäänfeikkejäkinjo.
Karvanpoistoaineita saa herkkäihoisille. Huonompaa, tietenkin. Vai miksi muka muuten kaikille ei voisi myydä sitä hellempää. Ei kai hellyys vahvaihoistakaan häiritsisi. Ehkä molemmissa tuubeissa onkin ihan samaa. Elämys siitä, että minun herkkää ihoani on taas muistettu täsmätuotteella, lämmittää sydäntä kassan kautta.
Ja vielä. Älä osta X-tra vanupuikkoja (S-kaupat). Siis kuinka vaikeaa voi olla valmistaa muutaman sekunnin käyttöön riittävän tukeva tikku, jonka päihin pyöritellään suunnilleen sama määrä vanua niin, ettei se tikku tunge siitä lähes läpi?
Tuosta tuli heti mieleen, että mustia hammasharjoja ei ole. Ihan varsikin vain riittäisi. Kummallista. Moni ostaisi. Luulin jo eläväni ajassa, jossa ei enää tulisi mieleen ensimmäistäkään asiaa, jota rahalla ei saisi.
Ja saahan riittävällä rahalla toki tämän kyseisenkin. Epäilemättä rikkaalle ja epätoivoiselle järjestyy mustia huippumuotoiltuja hammasharjoja kaikissa värin (joo, ei se ole väri) seitsemässä sävyssä by jokunimijonkanimissätehdäänfeikkejäkinjo.
Karvanpoistoaineita saa herkkäihoisille. Huonompaa, tietenkin. Vai miksi muka muuten kaikille ei voisi myydä sitä hellempää. Ei kai hellyys vahvaihoistakaan häiritsisi. Ehkä molemmissa tuubeissa onkin ihan samaa. Elämys siitä, että minun herkkää ihoani on taas muistettu täsmätuotteella, lämmittää sydäntä kassan kautta.
Ja vielä. Älä osta X-tra vanupuikkoja (S-kaupat). Siis kuinka vaikeaa voi olla valmistaa muutaman sekunnin käyttöön riittävän tukeva tikku, jonka päihin pyöritellään suunnilleen sama määrä vanua niin, ettei se tikku tunge siitä lähes läpi?
perjantai 28. marraskuuta 2008
Jos olet oikein kiltti, niin joulupukki tulee ja vie prosentin leluistasi
Eräässäkin blogissa käydään kiintoisaa keskustelua, johon itsekin uskaltauduin osallistumaan.
Verot. Oisko kiva, jos niitä sais tavalla tai toisella maksaa lisää? Oisko kiva päättää, kuka niitä lisiä saa? Oisko kiva ajatella, että tuon koulun/sairaalan/julkiliikennevälineen/kirjaston kohtaloihin olen puuttunut omalla joukosta erottuvalla (mikä määre nykyisin nostaa minkä hyvänsä asian arvoa arvaamattomaksi) panoksellani?
Enpä tosiaan tiedä, mutta jotenkin tulee olo, että voisko tuon varakkaiden hyväntekeväisyysitseilmaisun pitää kuitenkin kaikkien kansanosien yhteisestä asiasta, verotuksesta, erillään? Siitä samasta, joka ei lähtökohdistaan (hyvin syvässä mielessä) johtuen suostu tunnistamaan yksilöä, ei yksilön toiveita, tarpeita tai motiiveja. Olet anonyymi tulo, jota tarkan ja tasa-arvoisen taulkon mukaan karsitaan. On vapauttavaa tietää, että ainakin yhdessä asiassa ei voi kukaan koskaan millään päteä. Kaikilta otetaan, mutta kukaan ei anna. Ei sankareita, eikä kiitollisia köyhiä.
Lohdutukseksi niille, joilla rahat polttelevat tahdon jakaa -taskun pohjia. Epäilemättä on olemassa vapaaehtoisveroja korvaavia tapoja jo tällä hetkellä uhrata itsestään hyvälle. Onneksi niissäkin on toistaiseksi myös varakkuustasosta välittämättömiä valittavana. Ihan ensimmäisena mieleen tulee tietenkin -edullinen, mutta mittaamattoman arvokas teko- äänestäminen. Äänestyskopissa saa, ja suorastaan pitää, päästää yksilönsä valloilleen. Jos viisaasti tahdot ja valitse, saat ehkä tulevaisuudessa maksaa lisää veroja.
Verot. Oisko kiva, jos niitä sais tavalla tai toisella maksaa lisää? Oisko kiva päättää, kuka niitä lisiä saa? Oisko kiva ajatella, että tuon koulun/sairaalan/julkiliikennevälineen/kirjaston kohtaloihin olen puuttunut omalla joukosta erottuvalla (mikä määre nykyisin nostaa minkä hyvänsä asian arvoa arvaamattomaksi) panoksellani?
Enpä tosiaan tiedä, mutta jotenkin tulee olo, että voisko tuon varakkaiden hyväntekeväisyysitseilmaisun pitää kuitenkin kaikkien kansanosien yhteisestä asiasta, verotuksesta, erillään? Siitä samasta, joka ei lähtökohdistaan (hyvin syvässä mielessä) johtuen suostu tunnistamaan yksilöä, ei yksilön toiveita, tarpeita tai motiiveja. Olet anonyymi tulo, jota tarkan ja tasa-arvoisen taulkon mukaan karsitaan. On vapauttavaa tietää, että ainakin yhdessä asiassa ei voi kukaan koskaan millään päteä. Kaikilta otetaan, mutta kukaan ei anna. Ei sankareita, eikä kiitollisia köyhiä.
Lohdutukseksi niille, joilla rahat polttelevat tahdon jakaa -taskun pohjia. Epäilemättä on olemassa vapaaehtoisveroja korvaavia tapoja jo tällä hetkellä uhrata itsestään hyvälle. Onneksi niissäkin on toistaiseksi myös varakkuustasosta välittämättömiä valittavana. Ihan ensimmäisena mieleen tulee tietenkin -edullinen, mutta mittaamattoman arvokas teko- äänestäminen. Äänestyskopissa saa, ja suorastaan pitää, päästää yksilönsä valloilleen. Jos viisaasti tahdot ja valitse, saat ehkä tulevaisuudessa maksaa lisää veroja.
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Onko hyvin julkistettu puoliksi tehty?
Parisuhteessani kyllästytään. Mies siihen, että on sotkua. Minä miehen kyllästyneisyyteen.
Ei hätää. Olen luovien ratkaisujen ammattilainen. Tai vähintäänkin matkinnan mestari.
Siis aikaa asialle, ja jo aivohiireni kuiskailee, kuinka ihmiset laihtuvat televisiossa. Lopettavat tupakoinnin televisiossa. Kehittyvät laulajina televisiossa. Oppivat ratsastamaan televisiossa. Eheyttävät tulehtuneen suhteen sisareensa televisiossa. Katkaisevat velkakierteensä televisiossa. Syövät matoja televisiossa. Saavat avioliittonsa jälleen toimimaan televisiossa. Eroavat rakentavasti televisiossa. Ja tosiaan, oppivat siivoamaankin televisiossa.
Avainsana on "joku katsoo". Kato, kato!
Ei hätää. Olen luovien ratkaisujen ammattilainen. Tai vähintäänkin matkinnan mestari.
Siis aikaa asialle, ja jo aivohiireni kuiskailee, kuinka ihmiset laihtuvat televisiossa. Lopettavat tupakoinnin televisiossa. Kehittyvät laulajina televisiossa. Oppivat ratsastamaan televisiossa. Eheyttävät tulehtuneen suhteen sisareensa televisiossa. Katkaisevat velkakierteensä televisiossa. Syövät matoja televisiossa. Saavat avioliittonsa jälleen toimimaan televisiossa. Eroavat rakentavasti televisiossa. Ja tosiaan, oppivat siivoamaankin televisiossa.
Avainsana on "joku katsoo". Kato, kato!
Tiedän mitä teit viime elämässä
Immeisen imago on ohut asia. Satunnainen sana, tahaton teko. Olet kenties kertonut ikiajoiksi, kuka olet.
Monista esimerkeistä valikoin suloisen ja surullisen.
Ala-aste. Pyöreä ja punakka poika samalta luokalta. Sellainen keskinkertaisuus (ei pahalla, tavallisuus on taivaallista) kaikessa suhteessa, ettei juuri kenekään huomio kovin kiinnity. Erään kerran poika nousee ja liikkuu lupia kyselemättä kohti luokkahuoneen ovea. Opettaja havaitsee. Haluaa tietää, minnekö Jari on menossa. Jari menee hämilleen. Näyttää huolestuneelta, kuten aina vastatessaan kysymyksiin. Kuiskaa häpykarvattoman hennolla äänellään, ja kerrankin suorastaan täsmällisen oikein: "kakalle".
Olen törmännyt tyyppiin toisinaan. Ei se enää näytä hermostuneelta pullerolta, joka on aina vaan menossa "kakalle". Mutta on silti.
Väärä turvallisuus kutsuu tekoihin, joissa jälkeenpäin ajatellen on vain kaduttavaa. Nuori nainen kertomassa synnintunnon ajamana satapäiselle helluntaiyleisölle ongelmastaan. Kun masturboin.
Pahan pauloihinsa pyydystäneille ei ole uusi tai henkilökohtaisesti tuntematon tieto siitä, että naisetkin runkkaavat. Että ihmiset itse asiassa ylipäänsä runkkaavat. Kyseisessä kontekstissa pahaa-aavistamaton avautuja kuitenkin sijoittaa itsensä marginaalin (se runkkaa) marginaalin (ja on nainen) marginaaliin (ja sanoo sen ääneen).
Tunnetko tyypin?
Ööö.
Suht lyhyt, vaalea tukka, silmälasit?
Ööö.
Sormettaja?
Aaah.
Monista esimerkeistä valikoin suloisen ja surullisen.
Ala-aste. Pyöreä ja punakka poika samalta luokalta. Sellainen keskinkertaisuus (ei pahalla, tavallisuus on taivaallista) kaikessa suhteessa, ettei juuri kenekään huomio kovin kiinnity. Erään kerran poika nousee ja liikkuu lupia kyselemättä kohti luokkahuoneen ovea. Opettaja havaitsee. Haluaa tietää, minnekö Jari on menossa. Jari menee hämilleen. Näyttää huolestuneelta, kuten aina vastatessaan kysymyksiin. Kuiskaa häpykarvattoman hennolla äänellään, ja kerrankin suorastaan täsmällisen oikein: "kakalle".
Olen törmännyt tyyppiin toisinaan. Ei se enää näytä hermostuneelta pullerolta, joka on aina vaan menossa "kakalle". Mutta on silti.
Väärä turvallisuus kutsuu tekoihin, joissa jälkeenpäin ajatellen on vain kaduttavaa. Nuori nainen kertomassa synnintunnon ajamana satapäiselle helluntaiyleisölle ongelmastaan. Kun masturboin.
Pahan pauloihinsa pyydystäneille ei ole uusi tai henkilökohtaisesti tuntematon tieto siitä, että naisetkin runkkaavat. Että ihmiset itse asiassa ylipäänsä runkkaavat. Kyseisessä kontekstissa pahaa-aavistamaton avautuja kuitenkin sijoittaa itsensä marginaalin (se runkkaa) marginaalin (ja on nainen) marginaaliin (ja sanoo sen ääneen).
Tunnetko tyypin?
Ööö.
Suht lyhyt, vaalea tukka, silmälasit?
Ööö.
Sormettaja?
Aaah.
Onko rajaa
"Nuori jalkapalloilija kuoli ottelun aikana. Katso video!"
(26.11.2008, 08:55, www.urheiluviikko.net)
Oisko! edes! tota! huutomerkkiä! voinut! vaikka! hetken! miettiä!
(26.11.2008, 08:55, www.urheiluviikko.net)
Oisko! edes! tota! huutomerkkiä! voinut! vaikka! hetken! miettiä!
tiistai 25. marraskuuta 2008
Silmätön sivistyneistö
Tutkimushaastattelu. Jännittävää. Pieni samppanjanvärinen nauhuri ja kaikkea.
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
Kuvaile kulttuuritaustaasi? Mitä on mielestäsi monikulttuurisuus? Miten monikulttuurisuus tulisi huomioida opetuksessa? Ja niin ja näin ja edespäin. Elämää syleileviä ja tartuttaessa liukkaita kysymyksiä
Jälkeenpäin tutkija kertoo, että olen ensimmäinen, joka antoi monikulttuurisuudelle muitakin aspekteja kuin etnisiä. Että mitä.
Olenko imarreltu. En. Ei se ole verrattomassa kyvyssäni käsittää asioiden perinpohjaisia olemuksia. Vaan ihan vaan verrattomassa perhetaustassani. Sitä en valinnut, enkä valmistanut.
Olenko surullinen. Joo. Voisko opettajaopintoihin jo saada sen johdatuksen todellisuuteen (5 op). Luokkatietoisia luentoja ja pienryhmätyöskentelyä. Porukassa mietitään, että mistäs me tulllaan ja ollaanko me oikeastaan tulossa vähän liian samasta paikasta. Ja mistäs muualta sitä ihminen voisi tulla. Kuten esimerkiksi oppilas. Noin kotimaisesti ja vähän maailmanlaajastikin. Ja onko oikeesti niin, ettei tällä kaikella ole mitään merkitystä, mitä tulevaan työhön tulee
Olenko yllättynyt. En ehkä. Kerran mainitsin jotakin, jonka luulin olevan yleisesti tiedossa ja tunnustuksessa. Että onhan sillä nyt sentään väliä, miten käy. Että syntyykö Vuosaarelaiseen vuokrakolmioon tahi omaan Älvsbykotiin Klaukkalassa. "Siis meinaatko, että elämä lähiöissä on jotenkin huonompaa?", kysyy tuohtunut toveri. En meinaa. Kunpa voisinkin meinata. Mutta tiedän. Ollakseni dramaattinen: Olen elänyt lähiöjuottolaa vastapäätä, päiväkodin ja huostaanotettujen nuorten ensisijoitusyksikön välissä. Osa minusta on kuollut keski-ikää näkemättömän mukana. Sen saman, jonka suonissa virtasi muutakin vettä sakeampaa kuin viina. Siksi tiedän, että helvetistä voi katsella pihalle, jossa on keinu ja liukumäki. Mutta pihalta ei näe helvettiin. Eikä Klaukkalasta näe pihaan. Kuin oltaisiin hyvällä matkalla maailmaan, jossa selviää koskaan kuulematta siitä, että jossain on talokaupalla ikäviä ikkunoita. Nehän ovat pelkkiä rivejä, lukumääriä, numeroita. Merkkejä, joihin ei kukaan puhalla elämää ellemme sitä itse tee.
Saako oikeasti olla opettaja se, joka ei näe mykillä merkeillä kasvoja?
maanantai 24. marraskuuta 2008
Oikein meni
Luinpa laatulehdestä, että miehillä on usein heikot tiedot naisen anatomiasta. Oikein olla perillä, että mikä reikä milloinkakin kyseessä.
Oma yksilöni on selvästi perehtynyt. Kun tuossa kerran kerroin, että nyt ei käy, mulla on tulppa perseessä (kuukuppi päivänvalolta piilossa), se vastasi, että siellähän se ei nimenomaan ole.
Oma yksilöni on selvästi perehtynyt. Kun tuossa kerran kerroin, että nyt ei käy, mulla on tulppa perseessä (kuukuppi päivänvalolta piilossa), se vastasi, että siellähän se ei nimenomaan ole.
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Objektina omassa elämässään
Olemme sukulaisissa. Kolmivuotias pistetään aikuistenaikaisin petiin. Eihän se tietenkään mitenkään käy. Vieraita ja kaikkea. Että mitä jääkään elämättä, jos vain lampaana antaa luomien lurpsahtaa.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.
Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.
Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.
Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.
Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.
Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.
Iltapesulla syljeskellään. Vesitilkkaa ei ehdottomasti haluta, mutta muutaman minuutin kuluttua se on pakko saada. Pakko! Saada! Ponnekasta protestia peiton alla. Mutta mikään ei liiku. Kukaan ei tule vastaan. Viimeinen väsynyt kortti on aika lyödä pöytään. Vittu. Vittuvittuvittu.
Voin eläytyä. Saan samasta voimattomuudesta itse puolikkaan paniikkihäiriön. Viiltävä muisto viidenneltä elinvuodelta väijyy valmiina vuodattamaan tunnesisältönsä.
Iltaisin vaihdettiin alusvaatteet. Olen vienyt pikkarit jo pyykkikoriin. Puhtaat ovat liian korkealla kaapissa. En yltäisi edes tuolilta.
Yhtäkkiä tulee alaston olo. Ennenkuulumattoman alaston olo. Pienen ikäni olin luullut, etteivät hienot naiset pidä pikkuhousuja ensinkään. Siksi en itsekään ollut niistä niin perustanut. Nyt tuli mieleen, että ehkäpä ne pitävätkin. Ja syystä.
Isä ja äiti pesevät hampaita tai pikkuveljen pyllyä. En muista. Mutta kivuliaan kauan se kestää. Seison käytävässä vessan ulkopuolella ja kitisen. Kitisen, kitisen ja tunnen haihtuvani. Odota, ne sanovat. Aina vain painokkaammin. Odota, kunnes eivät enää sano mitään. En ole mitään. En ole. Mikään mitä kauhussani sanon, tarvitsen tai haluan ei merkitse kenellekään ensimmäistäkään. Hiivin hilkulla hukata itseni. Tuntuu totaalisen totaaliselta. Pakokauhistuttaa. Kauhu. Pako.
Turvaudun pahimpaan, mitä lyhyt ja kapea elämänkokemukseni on koskaan eteeni kuljettanut. Mutta niin hullu en epätoivoisimmallakaan hetkellä ole, että kerjäisin saippuaa suuhuni (ei tosiasiassa kuulunut sanktiovalikoimaan, mutta vähänpä siitä tiesin). Paha ja pehmeä erittäin samassa hetkessä.
Paska. Anteeks. Paska. Anteeks, anteeks, anteeks. Paska.
Isä nauraa. Se nauraa, eikä yhtään ymmärrä seisovansa sydänvereni syvimmän virran rannalla. Sitä tunnetta ei työnnä pois pahinkaan sana.
perjantai 21. marraskuuta 2008
Too much information
Elna eli kauan sitten. Oli isoäidin täti. Vanha. Ja minä vielä pieni. Ehkä Elna oli satavuotias, ajattelin silloin. Mutta äiti kertoi, ettei sentään. En ilahtunut koskaan, kun kerrottiin minne oltiin menossa. Vanhuus kun on vaaleanruskeaa, haituvahiuksista, paksulinssistä, mulkosilmäistä. Silmien reunat ovat rypyllä. Kuulolaite näyttää muoviselta paiseelta. Typerä hymy kasvoilla, kun se ei kuitenkaan kuule, vaikka on se paise. Kaikki käskevät että puhua lujempaa. En haluaisi puhua. Ei ole puhuttavaa. Äiti puhuu. Me katsotaan telkkaria.
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.
Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.
Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.
Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.
Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?
Saako tälle edes nauraa
Mies ei koskaan aiemmin ole virkkanut ensimmäistäkään sanaa. Ojentaa aina vain päivittäistölkin olutta ja kolikon. Kerran toi pullokuitin. Allekirjoittikin sen. Kun ojensin rahoja, oli jo poissa.
Tänään on toisin.
- Miksi tukkasi on noin lyhyt? Naisella ei saa olla lyhyt tukka. Pitkä tukka pitää olla. Tukka on naisen kruunu. Olet homoseksuaali. Se on sairasta. Lesbo. Se ei ole siunauksen, vaan sairauden, paikka. Sanassa sanotaan, on sairasta, kun mies laittaa kalunsa toisen miehen persiiseen. Se ei ole siunauksen paikka, vaan sairauden. Mielisairauden.
Mieleen nousee kaikenlaista muutakin Sanassa sanottua, kuten "sinäpä sen sanoit" ja puheet huomatusta roskasta toisen silmässä, huomaamattomasta hirrestä omassa.
Tyydyn kertomaan, ettei lähimmäisten seksuaalista suuntautumista kannata päätellä hiusten pituudesta, vaan ihan muista seikoista. Mikäli siis sellaiseen ylipäänsä ilmenee tarvetta. Tässä tilanteessa tarvetta ei nähdäkseni ole. Kiitos kuitenkin ja nuhtelemisiin!
Joo. Sairaalle ei saa nauraa. Äiti opetti. Mutta kun nauratti. Sisäisesti nauratti. Sinänsä ahtaan uskonnollisuuden ja järkkyneen mielen yhteys ei ole uutta. Mene empimättä helluntaiseurakuntaan, jos tulet hulluksi. Saat sääliä ja sielunhoitoa, jossa yksinäisinkin tulee, jos ei hengellisesti, niin ainakin fyysisesti kosketetuksi. Käsi polvella, olkapäällä, päälaella. Ihmisen lämpö ja tuoksu.
Parhaina päivinä pääset puhumaan mikrofoniin itsestäsi. Siitä, kuinka elämäsi oli ennen hirveää. Sitten se oli ihanaa. Jeesus ja kaikkea. Ja taas on aika hirveää, koska ei uskonelämäkään ole "ruusuilla tanssimista" (vapaan kristillisyyden käytetyin kielikukkanen). Jos turhan tarkasti käyt kuvailemaan kiusauksiasi tai vaikeuksiasi, tulee veli ja vie käsikynkkää keskustelemaan. Nyökkäilet, myöntyilet, ja jälleen sovinnollinen käsi löytää olkapääsi.
Ei sillä, että tässä kaikessa mitään väärää olisi. Yhtä vähän väärää kuin lyhyessä tukassa. Tai naurussa, joka ei pelkää eikä pelottele.
Tänään on toisin.
- Miksi tukkasi on noin lyhyt? Naisella ei saa olla lyhyt tukka. Pitkä tukka pitää olla. Tukka on naisen kruunu. Olet homoseksuaali. Se on sairasta. Lesbo. Se ei ole siunauksen, vaan sairauden, paikka. Sanassa sanotaan, on sairasta, kun mies laittaa kalunsa toisen miehen persiiseen. Se ei ole siunauksen paikka, vaan sairauden. Mielisairauden.
Mieleen nousee kaikenlaista muutakin Sanassa sanottua, kuten "sinäpä sen sanoit" ja puheet huomatusta roskasta toisen silmässä, huomaamattomasta hirrestä omassa.
Tyydyn kertomaan, ettei lähimmäisten seksuaalista suuntautumista kannata päätellä hiusten pituudesta, vaan ihan muista seikoista. Mikäli siis sellaiseen ylipäänsä ilmenee tarvetta. Tässä tilanteessa tarvetta ei nähdäkseni ole. Kiitos kuitenkin ja nuhtelemisiin!
Joo. Sairaalle ei saa nauraa. Äiti opetti. Mutta kun nauratti. Sisäisesti nauratti. Sinänsä ahtaan uskonnollisuuden ja järkkyneen mielen yhteys ei ole uutta. Mene empimättä helluntaiseurakuntaan, jos tulet hulluksi. Saat sääliä ja sielunhoitoa, jossa yksinäisinkin tulee, jos ei hengellisesti, niin ainakin fyysisesti kosketetuksi. Käsi polvella, olkapäällä, päälaella. Ihmisen lämpö ja tuoksu.
Parhaina päivinä pääset puhumaan mikrofoniin itsestäsi. Siitä, kuinka elämäsi oli ennen hirveää. Sitten se oli ihanaa. Jeesus ja kaikkea. Ja taas on aika hirveää, koska ei uskonelämäkään ole "ruusuilla tanssimista" (vapaan kristillisyyden käytetyin kielikukkanen). Jos turhan tarkasti käyt kuvailemaan kiusauksiasi tai vaikeuksiasi, tulee veli ja vie käsikynkkää keskustelemaan. Nyökkäilet, myöntyilet, ja jälleen sovinnollinen käsi löytää olkapääsi.
Ei sillä, että tässä kaikessa mitään väärää olisi. Yhtä vähän väärää kuin lyhyessä tukassa. Tai naurussa, joka ei pelkää eikä pelottele.
Melkein kuin
Pian on joulu. Jouluna Jumala syntyi. Paras poika pakkasella. Enkelit pitivät iloa.
Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.
Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.
Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.
Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?
Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?
Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.
Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.
Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.
Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.
Eli eiköhän jo joutuin bussinkyljissä kehotella kuluttamaan lauluyhtyemusiikkiin. Jos ei, pitänee povata pyhien perinteiden henkitoraa.
Kun joukko ihmisiä laulaa kuulostaen erehdyttävästi siltä kuin olisi syvällisesti perillä siitä, mistä musiikissa ja äänenkäytössä on kyse, tekee mieli ihan vapaaehtoisesti kuunnella. Mutta miksi niin moni eksynyt tulee kohkaamaan, että kun ne osaa tehdä vaikka mitä ääniä, jotka kuulostaa ihan melkein soittimilta.
Oisko vaan helpompaa ottaa se soitin ja soittaa. Lopputulos on just eikä melkein.
Kykykysymyksiä. Onko osa taide-elämystä tieto siitä, että tämäpä maalattiin pensseli suussa? Katsotko eri silmin? Ostatko seinällesi? Sehän on kuitenkin melkein tai aivan kuin kädellinen olisi asialla ollut.
Rakentaako yksittäinen ja sinänsä persoonaton tieto poikkeuksellisesta tekijästä (neliraajahalvaantunut) ja poikkeuksellisesta tekotavasta teokseen tunnesuhteen, joka eheyttää esteettiset erheet?
Onko (vammaista) taiteilijaa tai taidetta (olipa minkä tasoista hyvänsä) arvostavaa perustella mieltymyksiään (olivatpa minkä suuntaisia hyvänsä) tekijöillä, joilla on etäistäkin vähemmän tekemistä sen kanssa, mistä sielun viihteessä on kyse?
Eipä tosiaan taida olla, ellei ajattele, että vammaisuus merkitsee onnistuneimmillaan "melkein/aivan kuin normaali" -elämää, ja että taide on kiehtovimmillaan väline esitellä teknistä taituruuttaan.
Olisiko taide tekniikkaa, ajatusta ja tunnetta pikemmin sellaisena kuin se ilmenee, eikä sitä, minkä ilmiasu kätkee työkaluna taakseen. (En siis viittaa taiteilijaa tai teosta koskeviin sen lajin taustatietoihin, jotka kenties avartavat teoksen tulkintamahdollisuuksia.)
Ostaisitko romaanin, joka on kirjoitettu varpailla näpytellen? Senhän kirjoitti vammainen. Ja onhan se melkein yhtä hyvä kuin.
Ei tosin voi kieltää, etteikö "lähes"-toiminta olisi monesti tavattoman taitavaa. Tavallaan kiinnostavaakin. Mutta sirkustemppu jaksaa ällistyttää kerran. Että se osaa. Levyä on tarkoitus kuunnella monta kertaa. Ja aina ne vaan osaa ja osaa ja osaa. Ne vaan osaa.
Hanki parempi syy. Tai parempaa luettavaa.
kISSa
Henkilöstötiedotteessa kerrotaan, että nyt olisi kisaa tiedossa. Kehitäpä siis idea palvelusta, jonka asiakkaalle voisi tuottaa, ja josta voisi laskuttaa vähintään tuhat euroa. Kerro ideasi työnantajallesi. Parhaat palkitaan.
Todellakin, työntekijäthän ovat paitsi työnsä, myös asiakkaansa ja kohteensa parhaita asiantuntijoita. Pistetään ne leikin varjolla ja palkintopuheilla tuotekehittelyhommiin. Pääsevät perkeleet aikansa kehiteltyään vielä muiden töidensä ohella (ja kuinkas muutenkaan kuin ilman eri korvasuta) vielä toteuttamaankin luomuksensa.
Myöhemmin luen kilpailun ratkenneen. Voittajat palkittiin repuilla. Palkitsijan logoja taskujen päällä.
Kissa putoaa aina jaloilleen.
Todellakin, työntekijäthän ovat paitsi työnsä, myös asiakkaansa ja kohteensa parhaita asiantuntijoita. Pistetään ne leikin varjolla ja palkintopuheilla tuotekehittelyhommiin. Pääsevät perkeleet aikansa kehiteltyään vielä muiden töidensä ohella (ja kuinkas muutenkaan kuin ilman eri korvasuta) vielä toteuttamaankin luomuksensa.
Myöhemmin luen kilpailun ratkenneen. Voittajat palkittiin repuilla. Palkitsijan logoja taskujen päällä.
Kissa putoaa aina jaloilleen.
Pilleri nousi hattuun
Sittemmin valinnalleen on ollut mukava löytää myös hyviä perusteita. Oikeasti olen pelkkä pelkuri.
Lukioaikainen kaveri viilsi muutama vuosi takaperin pillerilaatalla (sillä juuri samanmerkkisellä) ohutta elämäänsä.
Kaksikymppisestä iästä huolimatta ensimmäistä kertaa kurkkua kuristi tietoisuus, joka jakaa vettä. Lapsetkin voi kuolla.
Ei koittanut enää päivääkään ilman vilua viimeisyydestä.
Iltaisin oli ahdasta. Joko saapuisi se sekunti, jona veri tulppaa sisälleni, eikä kukaan ehdi kissaa sanoa, kun olen jo nuori ja kaunis ja muisto.
Omasta ja muutaman muunkin kokemuksesta tiedän, ettei moni pilleripuoskari selvitä veritulppariskiä edelleenkään, vaikka se vähimmillään vaatisi vaivautumista vain muutamaan kysymykseen. Resepti vetämään ja rest in peace.
Tiedän, pilleri ei ole paha. Pilleri saattaa ehkäistä sitä ja tätä. On tutkimuksia. Ja toisia. Ja komansia. Ja näyttäisi siltä ja vaikuttaisi. Mieluummin melkein syö kuin jätä syömättä. Se on vain se paha muisto ja sen pieni pyöreä symboli, joka juuttuu kurkkuun.
Mutta, kun se ei ole vain. Yrityksistä huolimatta lepään kenties rauhassa vasta, kun.
Maaliskuulla sitä päätti, että tämä on laitimmainen pilleripalettipakkaus. Kolme kertaa vielä kierrän, pyörrän ja lopulta pysähdyn ja jään.
Myöhemmin asiasta tiedotettiin miestäkin.
"Miksi?", se kysyi, mutta vaikutti tyytyväiseltä.
Miksi? Kysyin pääni sisällä ja oletin, että kai sillä oli joku luomuvaimo mielessään. Olkoon.
"Saat jatkaa siitä, mihin minä jäin."
"Miksi? Etkö uskalla ostaa kortsuja?"
Paskahalvauksen partaalla. Luomuvaimo kelpasi, mutta ei luova vastuu.
Uskallan todellakin myöntää kaupan kassalla harrastavani seksiä. Uskallan samalla nimenomaisella kassalla myöntää myös eläväni leveäperseistä herkuttelijahedonistin elämää. Ei siis tee tiukkaakaan. Voisi lisäksi kuvitella, ettei juuri kenestäkään se, että nuorehko nainen harrastaa seksiä, ole kovin suuri häpeä. Pitäisikö suorastaan sanoa, että päin vastoin.
Kysyn, onko oikeasti kohtuuton ajatus, että kun juuri päättelen viidettä vuottani päivittäisten ehkäisytekojen parissa, mies aloittaisi ensimmäisen senttinsä satunnaisten suojaussatsausten suurella matkalla.
Yskä tuli ymmärretyksi. Etenkin, kun muutaman kerran jäi hellä hetki ohuemmaksi. Toinen piti kiinni periaatteesta ja toinen vaan unohti. Näissä asioissa kantapäätä ei kovin monasti kolhita.
Lisääntymiskykyni ohessa toivotin takaisin tervetulleeksi hien, kiiltävän ihon, nopeammin kiihtyvän mielen ja kielen, jokakuukautiset ja uutena tuttavuutena muutaman liikakilon. Mutta makaan kuitenkin juuri niin kuin petaan. Rauhassa.
Lukioaikainen kaveri viilsi muutama vuosi takaperin pillerilaatalla (sillä juuri samanmerkkisellä) ohutta elämäänsä.
Kaksikymppisestä iästä huolimatta ensimmäistä kertaa kurkkua kuristi tietoisuus, joka jakaa vettä. Lapsetkin voi kuolla.
Ei koittanut enää päivääkään ilman vilua viimeisyydestä.
Iltaisin oli ahdasta. Joko saapuisi se sekunti, jona veri tulppaa sisälleni, eikä kukaan ehdi kissaa sanoa, kun olen jo nuori ja kaunis ja muisto.
Omasta ja muutaman muunkin kokemuksesta tiedän, ettei moni pilleripuoskari selvitä veritulppariskiä edelleenkään, vaikka se vähimmillään vaatisi vaivautumista vain muutamaan kysymykseen. Resepti vetämään ja rest in peace.
Tiedän, pilleri ei ole paha. Pilleri saattaa ehkäistä sitä ja tätä. On tutkimuksia. Ja toisia. Ja komansia. Ja näyttäisi siltä ja vaikuttaisi. Mieluummin melkein syö kuin jätä syömättä. Se on vain se paha muisto ja sen pieni pyöreä symboli, joka juuttuu kurkkuun.
Mutta, kun se ei ole vain. Yrityksistä huolimatta lepään kenties rauhassa vasta, kun.
Maaliskuulla sitä päätti, että tämä on laitimmainen pilleripalettipakkaus. Kolme kertaa vielä kierrän, pyörrän ja lopulta pysähdyn ja jään.
Myöhemmin asiasta tiedotettiin miestäkin.
"Miksi?", se kysyi, mutta vaikutti tyytyväiseltä.
Miksi? Kysyin pääni sisällä ja oletin, että kai sillä oli joku luomuvaimo mielessään. Olkoon.
"Saat jatkaa siitä, mihin minä jäin."
"Miksi? Etkö uskalla ostaa kortsuja?"
Paskahalvauksen partaalla. Luomuvaimo kelpasi, mutta ei luova vastuu.
Uskallan todellakin myöntää kaupan kassalla harrastavani seksiä. Uskallan samalla nimenomaisella kassalla myöntää myös eläväni leveäperseistä herkuttelijahedonistin elämää. Ei siis tee tiukkaakaan. Voisi lisäksi kuvitella, ettei juuri kenestäkään se, että nuorehko nainen harrastaa seksiä, ole kovin suuri häpeä. Pitäisikö suorastaan sanoa, että päin vastoin.
Kysyn, onko oikeasti kohtuuton ajatus, että kun juuri päättelen viidettä vuottani päivittäisten ehkäisytekojen parissa, mies aloittaisi ensimmäisen senttinsä satunnaisten suojaussatsausten suurella matkalla.
Yskä tuli ymmärretyksi. Etenkin, kun muutaman kerran jäi hellä hetki ohuemmaksi. Toinen piti kiinni periaatteesta ja toinen vaan unohti. Näissä asioissa kantapäätä ei kovin monasti kolhita.
Lisääntymiskykyni ohessa toivotin takaisin tervetulleeksi hien, kiiltävän ihon, nopeammin kiihtyvän mielen ja kielen, jokakuukautiset ja uutena tuttavuutena muutaman liikakilon. Mutta makaan kuitenkin juuri niin kuin petaan. Rauhassa.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Kunnian päivä
Simpsonit, Pasila ja kaikki se muukin samasta juuresta ponnistava viihde vetoaa varmimmin teini-ikäiseen. Vielä varmemmin teini-ikäiseen poikaan. Se on se ylimielinen elämänvaihe, jossa kaikki naurattaa ivallisesti, koska vielä ei oikein ole mitään omaa hiljaiseksi vetävää annettavaa. Kypsäksi kehutaan, kun moisesta pääsee yli. Jos pääsee.
Kohdallani "jos" kulkee lähempää kuin "kun". Ja juuri siksi, en voi jälleen olla innostumatta, kun luukku kalahtaa. Uusin Kunnian koti kunnioittaa alempisäätyisempäänsä hyväntekeväisyyskäynnillä. Tuumasta toimeen. Sillä syksyn pimeys puhkeaa taivaalliseen valoon, kunhan vain vapautan sisäisen Miikkani (17) nauraakseni räkäisesti naisille, jotka eivät naura takaisin, vaan korkeintaan syvämietteisesti naurahtelevat.
Tutuilla ehdoilla mennään.
"Glorian Kodin lukijana saat ainutlaatuisia etuja. Nämä tuotteet on joko valmistettu tai hinnoiteltu vain Sinulle." (s.17)
Tuotteiden hinnoista päätelleen ette näemmä Gloriassa joko tunne tai edes etäisesti tiedä Minua.
"Yönsininen palaa tauon jälkeen kylläisenä ja syvänä." (s.33)
Loistavaa. Edelläkävijänä kirjahyllyssäni on ollut yönsinisiä muovimappeja jo monta kuukautta.
"Samppanja on parhaimmillaan 8-10 -asteisena." (s.35)
Samppanjaa. Tietenkin.
En sylje lasiin, vaikka juhlajuoma olisi päässyt väljähtymään yksitoista-asteiseksi.
"Kun prinsessaikä saapuu, ei auta kuin taipua hänen majesteettinsa tahtoon." (s.49)
Hänen majesteettinsa tahto on yhtä kuin tapettikollaasi Lauritzonin, Kuisti Collectionin, Tapettitalon ja Laura Ashlyn tuotteilla (34-92,70 e rulla) toteutettuna, hopeinen pienoiskruunu (250 e), kristallikruunu (175 e), sohva (2 768 e), muovinen barokkipeili (33 e), hopeiset kampa ja harja (109 ja 210 e), lipas (31 e), kenkä sormusten säilytykseen (9,95 e), tuoli (80 e), silkkimekko (249 e) ja tossut (50 e).
Kädet kainaloita myöten ristissä rukoilen taivaan ja maan herraa, ettei koskaan ikinä lahjoittaisi meille lapseksi prinsessaa.
"Valitsimme syksyn mielenkiintoisimmat uutuustuoksut ja annoimme niiden viedä. Katso ja lue, millaisiin hurmaaviin sisustuksiin tuoksut meidät viettelivät." (s. 55)
Siis liittyykö ihan kaikki ihan kaikkeen.
Mietin, miltä mahtaa tuoksua se hajuvesi, joka viettelisi yksiöni nykyiseen sisustukseen.
"Timanttien puuttuessa kelpaavat strassit ja kristallit." (s.63)
Strassien ja kristallien puuttuessa kelpaavat ...?
"Kaipaatko sisustusihmettä?" (s.74)
Ehdottomasti.
"Santasen kodissa heleällä valkoisella ja lämpimällä pähkinäpuulla luotiin hienokseltaan 1970-lukulainen tyyli. Kokeile samaa kotona." (s.97)
Olen joskus kokeillut uusia ruokalajeja. Joskus on jäänyt syömättä. Takkiin tuli joitakin euroja. Glorian koti tarjoaa kokeilukannustuksensa yhteydessä yritettäväksi huonekaluja, joiden kanssa takkiin tulee tuhansia euroja. Elääkö joukossamme lehden lukijakunnan verran tuon mittakaavan kokeilijoita?
"Venäläisellä antiikkisohvalla voi odottaa ruokien kypsymistä. Kukkahattu on Hope Hatista. Louis Vuittonin meikkilaukku on matkamuisto." (s.111)
Kukkahattutätien aika ei sittenkään ole ohi.
Olen ostanut menneisyydessäni punaisen hameen saksalaisen pikkukaupungin Henkka&Maukasta. En nimitä sitä matkamuistoksi.
Kohdallani "jos" kulkee lähempää kuin "kun". Ja juuri siksi, en voi jälleen olla innostumatta, kun luukku kalahtaa. Uusin Kunnian koti kunnioittaa alempisäätyisempäänsä hyväntekeväisyyskäynnillä. Tuumasta toimeen. Sillä syksyn pimeys puhkeaa taivaalliseen valoon, kunhan vain vapautan sisäisen Miikkani (17) nauraakseni räkäisesti naisille, jotka eivät naura takaisin, vaan korkeintaan syvämietteisesti naurahtelevat.
Tutuilla ehdoilla mennään.
"Glorian Kodin lukijana saat ainutlaatuisia etuja. Nämä tuotteet on joko valmistettu tai hinnoiteltu vain Sinulle." (s.17)
Tuotteiden hinnoista päätelleen ette näemmä Gloriassa joko tunne tai edes etäisesti tiedä Minua.
"Yönsininen palaa tauon jälkeen kylläisenä ja syvänä." (s.33)
Loistavaa. Edelläkävijänä kirjahyllyssäni on ollut yönsinisiä muovimappeja jo monta kuukautta.
"Samppanja on parhaimmillaan 8-10 -asteisena." (s.35)
Samppanjaa. Tietenkin.
En sylje lasiin, vaikka juhlajuoma olisi päässyt väljähtymään yksitoista-asteiseksi.
"Kun prinsessaikä saapuu, ei auta kuin taipua hänen majesteettinsa tahtoon." (s.49)
Hänen majesteettinsa tahto on yhtä kuin tapettikollaasi Lauritzonin, Kuisti Collectionin, Tapettitalon ja Laura Ashlyn tuotteilla (34-92,70 e rulla) toteutettuna, hopeinen pienoiskruunu (250 e), kristallikruunu (175 e), sohva (2 768 e), muovinen barokkipeili (33 e), hopeiset kampa ja harja (109 ja 210 e), lipas (31 e), kenkä sormusten säilytykseen (9,95 e), tuoli (80 e), silkkimekko (249 e) ja tossut (50 e).
Kädet kainaloita myöten ristissä rukoilen taivaan ja maan herraa, ettei koskaan ikinä lahjoittaisi meille lapseksi prinsessaa.
"Valitsimme syksyn mielenkiintoisimmat uutuustuoksut ja annoimme niiden viedä. Katso ja lue, millaisiin hurmaaviin sisustuksiin tuoksut meidät viettelivät." (s. 55)
Siis liittyykö ihan kaikki ihan kaikkeen.
Mietin, miltä mahtaa tuoksua se hajuvesi, joka viettelisi yksiöni nykyiseen sisustukseen.
"Timanttien puuttuessa kelpaavat strassit ja kristallit." (s.63)
Strassien ja kristallien puuttuessa kelpaavat ...?
"Kaipaatko sisustusihmettä?" (s.74)
Ehdottomasti.
"Santasen kodissa heleällä valkoisella ja lämpimällä pähkinäpuulla luotiin hienokseltaan 1970-lukulainen tyyli. Kokeile samaa kotona." (s.97)
Olen joskus kokeillut uusia ruokalajeja. Joskus on jäänyt syömättä. Takkiin tuli joitakin euroja. Glorian koti tarjoaa kokeilukannustuksensa yhteydessä yritettäväksi huonekaluja, joiden kanssa takkiin tulee tuhansia euroja. Elääkö joukossamme lehden lukijakunnan verran tuon mittakaavan kokeilijoita?
"Venäläisellä antiikkisohvalla voi odottaa ruokien kypsymistä. Kukkahattu on Hope Hatista. Louis Vuittonin meikkilaukku on matkamuisto." (s.111)
Kukkahattutätien aika ei sittenkään ole ohi.
Olen ostanut menneisyydessäni punaisen hameen saksalaisen pikkukaupungin Henkka&Maukasta. En nimitä sitä matkamuistoksi.
Tapahtui tosielämässä
(Seuraava tarina ei ole täysin tosi. Mutta on siinä tottakin.)
Oletteko, ystäväni, huomanneet eräänkin ketjukirjakaupan henkilökunnan hymyilevän aiempaa useammin aiempaa väkinäisemmin?
Ei ole montaa aikaa siitä, kun Trainereitten Talo kutsuttiin koko punaisen kirjanvälittäjän väen positiivisiin paremman tuloksen toivo -talkoisiin, joiden keskeisenä ideana oli se, että nytpä ollaan ihan itse hyviä asiakaslähimmäisillemme, eikä aina vaan odoteta, että joku meitä suurempi tekee sen puolestamme.
Kaunis ajatus. Melkein yhtä kaunis kuin se korkeakiiltoinen fläppisysteemi, joka sijoitetaan keskeiselle kahvihuoneen kulmalle kuin mikäkin moderni huoneentaulu. Paikalle pyyhältää sen tuntumassa myös kouluttaja, joka kertoo, että tästä lähin tähän merkittäis sitten seuraavaa. Kappalemäärä: "hei", kappalemäärä: "ole hyvä", kappalemäärä: hymy, kappalemäärä: oikein vastattu kysymys, kappalemäärä: ei vastattu kysymys, kappalemäärä: kassan ympäristön järjestely, kappalemäärä: purettu kirjalaatikko. Olkaa siis ihmiset rehellisiä ja käsittäkää olevanne yhteisellä hyvällä hommissa. Jos syntiä tätä kaikkien kivaa vastaan kuitenkin ilmenee, niin tänne tyhjille riveille voi ripittäytyä raportoimalla tilanteet, joissa esimerkiksi tuli puhuittua asiakkaan kanssa kirjamyyntiasiattomia. Sillä hyve on pysyä kohteliaasti, mutta tiukasti, siinä nimenomaisessa asiassa, johon yksin meillä on aikaa ja ammattitaitoa.
Taulusta löytyy muutakin mukavaa. Kuten myymälävastaavan päivittämä henkilökohtainen työtehtäväohjelma, jotta jo vihdoin vältyttäisiin sekoittamasta fyysistä työtä henkisempään. Siksipä se, jonka vuoro on kiskoa kirjaa hyllyyn, jatkaa työtään kohteliaasti, mutta tiukasti, siitäkin sekaannuttavasta tilanteesta huolimatta, että asiantuntematon asiakas esittää kirjahuolensa nimenomaan kirjankiskojalle. Opettele puhumaan puuhatessasi ja ohjaa jatkossa asiakas työsi lomassa asiakaspalveluvuoroaan suorittavan sisaresi setvittäväksi. Kyllä kansalainen ymmärtää. Ymmärtäähän se senkin, missä -ja kuinka syvänä- kulkee sossun ja Kelan raja.
Fläppitaulua täytellessään sitä ihan alkaa tuntea tulevansa nähdyksi sinä tavallisen fiksuna, peruskohteliaana, ammattinsa puolesta avuliaana ja keskimääräisen kykeneväisenä suunnittelemaan tavoitteellista toimintaan, paitsi työnantajaa myös asiakasta tyydyttävällä tavalla. Mukavaa, että nykyisin tötehtävien lisäksi myös työmoraalin voi omakätisesti tilittää tulostaululle, saadakseen kenties kerran kuulla, että tämä hyvä, jota itsestäsi meille numeroina kerroit, riittääkin oikein mukavasti. Kiitos kovasti, olet korvaamaton!
Allekirjoitus on painettu.
Oletteko, ystäväni, huomanneet eräänkin ketjukirjakaupan henkilökunnan hymyilevän aiempaa useammin aiempaa väkinäisemmin?
Ei ole montaa aikaa siitä, kun Trainereitten Talo kutsuttiin koko punaisen kirjanvälittäjän väen positiivisiin paremman tuloksen toivo -talkoisiin, joiden keskeisenä ideana oli se, että nytpä ollaan ihan itse hyviä asiakaslähimmäisillemme, eikä aina vaan odoteta, että joku meitä suurempi tekee sen puolestamme.
Kaunis ajatus. Melkein yhtä kaunis kuin se korkeakiiltoinen fläppisysteemi, joka sijoitetaan keskeiselle kahvihuoneen kulmalle kuin mikäkin moderni huoneentaulu. Paikalle pyyhältää sen tuntumassa myös kouluttaja, joka kertoo, että tästä lähin tähän merkittäis sitten seuraavaa. Kappalemäärä: "hei", kappalemäärä: "ole hyvä", kappalemäärä: hymy, kappalemäärä: oikein vastattu kysymys, kappalemäärä: ei vastattu kysymys, kappalemäärä: kassan ympäristön järjestely, kappalemäärä: purettu kirjalaatikko. Olkaa siis ihmiset rehellisiä ja käsittäkää olevanne yhteisellä hyvällä hommissa. Jos syntiä tätä kaikkien kivaa vastaan kuitenkin ilmenee, niin tänne tyhjille riveille voi ripittäytyä raportoimalla tilanteet, joissa esimerkiksi tuli puhuittua asiakkaan kanssa kirjamyyntiasiattomia. Sillä hyve on pysyä kohteliaasti, mutta tiukasti, siinä nimenomaisessa asiassa, johon yksin meillä on aikaa ja ammattitaitoa.
Taulusta löytyy muutakin mukavaa. Kuten myymälävastaavan päivittämä henkilökohtainen työtehtäväohjelma, jotta jo vihdoin vältyttäisiin sekoittamasta fyysistä työtä henkisempään. Siksipä se, jonka vuoro on kiskoa kirjaa hyllyyn, jatkaa työtään kohteliaasti, mutta tiukasti, siitäkin sekaannuttavasta tilanteesta huolimatta, että asiantuntematon asiakas esittää kirjahuolensa nimenomaan kirjankiskojalle. Opettele puhumaan puuhatessasi ja ohjaa jatkossa asiakas työsi lomassa asiakaspalveluvuoroaan suorittavan sisaresi setvittäväksi. Kyllä kansalainen ymmärtää. Ymmärtäähän se senkin, missä -ja kuinka syvänä- kulkee sossun ja Kelan raja.
Fläppitaulua täytellessään sitä ihan alkaa tuntea tulevansa nähdyksi sinä tavallisen fiksuna, peruskohteliaana, ammattinsa puolesta avuliaana ja keskimääräisen kykeneväisenä suunnittelemaan tavoitteellista toimintaan, paitsi työnantajaa myös asiakasta tyydyttävällä tavalla. Mukavaa, että nykyisin tötehtävien lisäksi myös työmoraalin voi omakätisesti tilittää tulostaululle, saadakseen kenties kerran kuulla, että tämä hyvä, jota itsestäsi meille numeroina kerroit, riittääkin oikein mukavasti. Kiitos kovasti, olet korvaamaton!
Allekirjoitus on painettu.
Paperi pysyy halpana, vaikka sisältö siskoistuu. Eli ei kuvaa, kuvaus kyllä.
Eräs on kerännyt ulkoiskeskeisten blogien tyyppipiirteitä. Lista jaksaa huvittaa, vaikka samalla sortuukin selittämättömiin stereotypioihin. Mistä kuusta ja maasta kumpuaakaan se oletus, että juuri muotiblogien tyyli edutaisi sitä elämälle vierainta persoonallista. Suurempaa luovaa kekseliäisyyttä näkee kyllä katsoessaan ikkunan kuin läppärin luukusta. Ja, jos on vaatteet/naama/hiukset-blogisti, jolla ei ole tyylillistä tajua tai sitäkään silmää, niin eipä kauan ole. Tässä yhteydessä taju ja silmä viittaavat kykyyn soveltaa (joskus harvoin jopa luoda) omiin ulkoistaan koskeviin valintoihin niitä konventioita, joita viiteryhmä (pukeutumisesta/naamasta/hiuksista kiinnostuneet, joita meitä tuntuu riittävän) välittää.
Omistan muuten ihan itsekin joitakin vaatteita. Ne on hankittu pääsääntöisesti sekä käytännöllisin että esteettisin perustein. Kuten ne kirkkaankeltaiset krokotiilitossut, joilla olen viileästi kulkenut aina pääkaupunkimme keskeisille kaduille saakka. Jopa niiden yli. Tossuissa on surrealismia yhtä paljon kuin mulkoilun kestävää mukavuuttakin. Ja muuta vielä. Niin, ostin ne kiiltävät trikoot, koska keinokuiduthan kestävät ja timanteista tytöt tykkää. Lisäksi punaisessa nahkatakissani on aitoa avaruushenkeä. Tai sitten se on vaan kasari, mikä sekin kyllä käy. Paljettipaitani on kuin ohutta posliinia. Pelkään, että jostain se kumminkin käytössä rikkuu. Mutta mitäpä sitten siitäkään, koska juuri elähtäneenä se ehkä onkin parhaimmillaan. Kuin sukkahousut tarkoitettuine silmänpakoineen. Siinä päivän asu.
Ei koskaan korkokenkiä, sillä korkokenkien "hyvät jalkaan" tarkoittaa korkokenkein "hyvää jalkaan". Kosmetiikkaa? Perus peitteet. Ja ripsiväri, koska vuosia sitten MeSiskot-lehdessä joku meikkitaiteilija oli mieltä, että ripsiväri mitään meikkiä vielä ole kuulkaa ollenkaan. Sitähän TULEE olla aina. Kyllä rouva. Huulipunaakin tapasin sitten "oikeasti meikatessani" käyttää, muta sekin juuri loppui lyhyeen, kun anopin viisi vuotta sitten itselleen liian synkkänä lahjoittama viininpuna ehtyi. Olen suunnitellut ostavani samanlaisen tilalle, mutta unohtanut, ettei maailma ole ihan niin pitkäjänteinen.
Niin. Hiuksetkin on nykyään. Got2b, ettei kukaan vaan kurtistaisi kauneudentajullista kulmakarvaansa.
Armoton esteetikko siis. Vähän niin kuin ne kaikki, joita kleninkikaupoissa kiertely ja kiertelynsä seurauksista kertoilu erityisesti kiinnostaa (tekijänä tai lukijana). Se on se elämäntapaesteetikon särkyväinen sielu, kaveruussuhde kauneuteen, joka on lupa kaikkeen ja muutamaan muuhunkin, kun ne oli niin hyvässä alessa.
Olkoon sitten niin. Mutta se, mikä on lupa voi olla myös perätön peruste sille luvalle. Missä ja milloin keksittiinkään se oivan näköisen ja omistamisen katkaisematon kohtalonyhteys? Milloin lakattiin voimasta mitään millekään, kun ollaan vaan niin?
Kuten kerrottu, olen itsekin. Juuri siksi tiedän, että on kokemaankykenemättömän paljon visuaalista parhautta, josta nauttiminen ei edellytä oman kynnyksen ylitse kantamista.
Siksi jokaiselle, joka väittää pukeutumisensa (=aika, voima, raha) perustuvan ensisijassa estetiikkaan, haluan lahjoittaa kuvan maailman mageimmasta vaatteesta ehkä ever. Etsikääpä se kuitenkin itse, koska lienette siinä hommassa epäilemättä lahjoittajaa kätevämpiä. Printatkaa yöpöydällenne (mustelaskun saa lähettää mulle). Ihailkaa aamuin ja illoin. Ja, jos visuaalisuusvajaus vaatii, vaikka vähän siinä välissäkin.
Omistan muuten ihan itsekin joitakin vaatteita. Ne on hankittu pääsääntöisesti sekä käytännöllisin että esteettisin perustein. Kuten ne kirkkaankeltaiset krokotiilitossut, joilla olen viileästi kulkenut aina pääkaupunkimme keskeisille kaduille saakka. Jopa niiden yli. Tossuissa on surrealismia yhtä paljon kuin mulkoilun kestävää mukavuuttakin. Ja muuta vielä. Niin, ostin ne kiiltävät trikoot, koska keinokuiduthan kestävät ja timanteista tytöt tykkää. Lisäksi punaisessa nahkatakissani on aitoa avaruushenkeä. Tai sitten se on vaan kasari, mikä sekin kyllä käy. Paljettipaitani on kuin ohutta posliinia. Pelkään, että jostain se kumminkin käytössä rikkuu. Mutta mitäpä sitten siitäkään, koska juuri elähtäneenä se ehkä onkin parhaimmillaan. Kuin sukkahousut tarkoitettuine silmänpakoineen. Siinä päivän asu.
Ei koskaan korkokenkiä, sillä korkokenkien "hyvät jalkaan" tarkoittaa korkokenkein "hyvää jalkaan". Kosmetiikkaa? Perus peitteet. Ja ripsiväri, koska vuosia sitten MeSiskot-lehdessä joku meikkitaiteilija oli mieltä, että ripsiväri mitään meikkiä vielä ole kuulkaa ollenkaan. Sitähän TULEE olla aina. Kyllä rouva. Huulipunaakin tapasin sitten "oikeasti meikatessani" käyttää, muta sekin juuri loppui lyhyeen, kun anopin viisi vuotta sitten itselleen liian synkkänä lahjoittama viininpuna ehtyi. Olen suunnitellut ostavani samanlaisen tilalle, mutta unohtanut, ettei maailma ole ihan niin pitkäjänteinen.
Niin. Hiuksetkin on nykyään. Got2b, ettei kukaan vaan kurtistaisi kauneudentajullista kulmakarvaansa.
Armoton esteetikko siis. Vähän niin kuin ne kaikki, joita kleninkikaupoissa kiertely ja kiertelynsä seurauksista kertoilu erityisesti kiinnostaa (tekijänä tai lukijana). Se on se elämäntapaesteetikon särkyväinen sielu, kaveruussuhde kauneuteen, joka on lupa kaikkeen ja muutamaan muuhunkin, kun ne oli niin hyvässä alessa.
Olkoon sitten niin. Mutta se, mikä on lupa voi olla myös perätön peruste sille luvalle. Missä ja milloin keksittiinkään se oivan näköisen ja omistamisen katkaisematon kohtalonyhteys? Milloin lakattiin voimasta mitään millekään, kun ollaan vaan niin?
Kuten kerrottu, olen itsekin. Juuri siksi tiedän, että on kokemaankykenemättömän paljon visuaalista parhautta, josta nauttiminen ei edellytä oman kynnyksen ylitse kantamista.
Siksi jokaiselle, joka väittää pukeutumisensa (=aika, voima, raha) perustuvan ensisijassa estetiikkaan, haluan lahjoittaa kuvan maailman mageimmasta vaatteesta ehkä ever. Etsikääpä se kuitenkin itse, koska lienette siinä hommassa epäilemättä lahjoittajaa kätevämpiä. Printatkaa yöpöydällenne (mustelaskun saa lähettää mulle). Ihailkaa aamuin ja illoin. Ja, jos visuaalisuusvajaus vaatii, vaikka vähän siinä välissäkin.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Minä sanoin minulle. Kirjoitin sen sinulle.
Olen pahasti eksynyt yksikön ensimmäiseen. Pyhä tarkoitukseni ei ollut koskaan kauppareissuja kauemmaksi poistua kolmannesta persoonasta. Tuli kavala käärme ja sanoi, että ootko todella tolla kannalla. Että omaa elämääsi et esittelisi. Kun sehän se ois niin makeeta maistaa ja suloista syödä.
Kuka meistä voisi vastustaa itseään.
Lankeemuksessani alastomuudessa, peitteistäni poispoikenneena muistelen, kuinka mielinkään niin kovin olla kuin se Kuvalehti (astua suoraan asialliseen asiaan halvemmalla paperilla), enkä yhtään Anna (kiertää, kaartaa kiiltävällä, yksilön kautta. Etsiä joka jumalan juttuun julkkis antamaan kasvoja, jos ei muulle, niin itselleen. Ja jos ei julkkista, niin syvällinen piirroskuva ja "ANNE, 42:" kertomaan, että näin menivät asiat mulla ja tältä se tuntui jätetyksi, otetuksi, hakatuksi, adoptoiduksi ja anopiksi tulla.)
Kavala käänne on kasvattanut kävijämääriä, huomaan napaani kaivellessani. Ketä kuolevaista voisi sekään kummastuttaa, kun kaikkien lukulistojen kärjessä koreilevat juuri ne, jotka kertovat, että tänään henkilökohtaisesti osasin tällaista täältä ja tällä hinnalla ostaa, ja keksin sen kaiken kukkuraksi tähän täältä ja tällä hinnalla ostamaani kokonaisuudeksi yhdistää.
Sieltä korkealta kerjäilen armokävijöitä tähän kivuliaan kuvattomaan "tänään tuli tällaista tästä itsestäni mieleen" -kyhäelmään.
Kuka meistä voisi vastustaa itseään.
Lankeemuksessani alastomuudessa, peitteistäni poispoikenneena muistelen, kuinka mielinkään niin kovin olla kuin se Kuvalehti (astua suoraan asialliseen asiaan halvemmalla paperilla), enkä yhtään Anna (kiertää, kaartaa kiiltävällä, yksilön kautta. Etsiä joka jumalan juttuun julkkis antamaan kasvoja, jos ei muulle, niin itselleen. Ja jos ei julkkista, niin syvällinen piirroskuva ja "ANNE, 42:" kertomaan, että näin menivät asiat mulla ja tältä se tuntui jätetyksi, otetuksi, hakatuksi, adoptoiduksi ja anopiksi tulla.)
Kavala käänne on kasvattanut kävijämääriä, huomaan napaani kaivellessani. Ketä kuolevaista voisi sekään kummastuttaa, kun kaikkien lukulistojen kärjessä koreilevat juuri ne, jotka kertovat, että tänään henkilökohtaisesti osasin tällaista täältä ja tällä hinnalla ostaa, ja keksin sen kaiken kukkuraksi tähän täältä ja tällä hinnalla ostamaani kokonaisuudeksi yhdistää.
Sieltä korkealta kerjäilen armokävijöitä tähän kivuliaan kuvattomaan "tänään tuli tällaista tästä itsestäni mieleen" -kyhäelmään.
Erikoistoistaitoinen
Säännööllisin väliajoin seurustelu etenee, lähes missä tahansa yhteydessä, lähes mistä tahansa yhteydestä, erikoistaitoihin. No en, en saa kieltä rullalle. En sormiani poikkeaviin asentoihin. Korvat ei heilu. Raajat kaikin puolin kankeat. Viheltää kykenee satunnaisesti, mutta heikosti ja varsinkin epämusikaalisesti. Savurenkaita en ole kokeillut.
Aikuisuudessa erikoiskyvyttömyys kuuluu kestää, ja siitä voi kuulemma jopa puhua. Helpotusta tuo myös huomio, että eipä se, etten osaisi, paljon kiinnostaisi. Omat erikoistaidot vaikuttaisivat nimittäin liikuttavan toisten taitoja selvästi enemmän. Syvässä istuu meissä se pieni kato!kato!, joka ei kato, ei kato.
Lapsuudessa oli toisin. Ei käsitteitä käsitellä kädenkäytöllistä kädettömyyttä. Yksikään muskaritäti ei koskaan kuiskannut korvaan, että oot hyvä, vaikket tässä oo hyvä. Ja ne oli sentään kivoja! (Paitsi se Titi-nalle-tyyppi.) Siksi tiedän, että sormiansa napsuttelemaan kykenemättömän varhaisen sosiaalisen syrjäytymisen vaara on todellinen, sillä "Soita sormia napsuttele, kyllä me tontut tanssitaan." ja "Jos sun lysti on niin napsuttele näin." Onneksi omasin ruumiini rajoitukset ylittävän oveluuden taidon, jonka avittamana päättelin, että koskapa kuorossakin näemmä voi laulaa laulamatta, eiköhän napsuttaakin voi napsuttamatta.
Aikuisuudessa erikoiskyvyttömyys kuuluu kestää, ja siitä voi kuulemma jopa puhua. Helpotusta tuo myös huomio, että eipä se, etten osaisi, paljon kiinnostaisi. Omat erikoistaidot vaikuttaisivat nimittäin liikuttavan toisten taitoja selvästi enemmän. Syvässä istuu meissä se pieni kato!kato!, joka ei kato, ei kato.
Lapsuudessa oli toisin. Ei käsitteitä käsitellä kädenkäytöllistä kädettömyyttä. Yksikään muskaritäti ei koskaan kuiskannut korvaan, että oot hyvä, vaikket tässä oo hyvä. Ja ne oli sentään kivoja! (Paitsi se Titi-nalle-tyyppi.) Siksi tiedän, että sormiansa napsuttelemaan kykenemättömän varhaisen sosiaalisen syrjäytymisen vaara on todellinen, sillä "Soita sormia napsuttele, kyllä me tontut tanssitaan." ja "Jos sun lysti on niin napsuttele näin." Onneksi omasin ruumiini rajoitukset ylittävän oveluuden taidon, jonka avittamana päättelin, että koskapa kuorossakin näemmä voi laulaa laulamatta, eiköhän napsuttaakin voi napsuttamatta.
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Alepa kiinni -päivänä
Iskäni on vanhan liiton patriarkka. Ei rakasta puheella tai kosketuksella, vaan teolla ja tavaralla. Halaa kituliaasti korkeintaan silloin, kun joku kekaroista onnistuu saamaan valkoisen lippalakin. Eikä sekään osu omalle kohdalle kuin kerran elämässä.
Mutta, kun ohimennen mainitsen, että kännykkä on ollut huonona, niin taas tavatessa sillä on toimiva tilalle tunkea. Ja kerran puhelin, että ois sellainen kulmapöytä keittiössä kiva. Ja kulmapöydänhän siis iskäni väsäsi. Ei se hieno ollut, mutta en ole onneksi minäkään.
Ollaan kerran tapeltukin. Se sanoi, ettei pidä minusta, mutta rakastaa silti. Niin minäkin.
Mutta, kun ohimennen mainitsen, että kännykkä on ollut huonona, niin taas tavatessa sillä on toimiva tilalle tunkea. Ja kerran puhelin, että ois sellainen kulmapöytä keittiössä kiva. Ja kulmapöydänhän siis iskäni väsäsi. Ei se hieno ollut, mutta en ole onneksi minäkään.
Ollaan kerran tapeltukin. Se sanoi, ettei pidä minusta, mutta rakastaa silti. Niin minäkin.
Kun ei ole mieltä
Mies sisustaa. On hankkinut kasveja. Pohtii, kuinka sijoitella ne niille kahdelle ikkunalaudallemme. Että molemmat tähän vai tää tähän ja toi tohon. Ja onko nää nyt hyvät ollenkaan. Onko nää astiat hyvät. Miksi sun on niin vaikee sanoo vaivainen mielipide.
Kun mulle on oikeesti ihan yhdentekevää.
Mies lähtee kauppaan. Kysyy haluanko jotakin. Kysyn, mitä se itselleen ostaa. Se ei tiedä.
Pyydän sitä samaa.
Kun sisustussuruista ja valintamyymälän vaikeudesta on päästy, alkaa paitapäätösten piina. Laitanko tämän vai sen harmaan. Kumpi on parempi.
Miksi ostaa useampi paita, jos haluaa aina laittaa sen paremman.
Kun mulle on oikeesti ihan yhdentekevää.
Mies lähtee kauppaan. Kysyy haluanko jotakin. Kysyn, mitä se itselleen ostaa. Se ei tiedä.
Pyydän sitä samaa.
Kun sisustussuruista ja valintamyymälän vaikeudesta on päästy, alkaa paitapäätösten piina. Laitanko tämän vai sen harmaan. Kumpi on parempi.
Miksi ostaa useampi paita, jos haluaa aina laittaa sen paremman.
Elokuvissa
Kolmekymppinen mies saapuu myöhässä. Eikä siis myöhässä siinä mielessä, että menettäisi mainokset.
Paikka on optimaalisesti keskellä keskellä. Kädessä kaksi lippua. Niistähän sitten riittää niin itselleen kuin Laukulleenkin. Joka Laukku ei ole laukku, vaan LV.
Mukana merkittävät määrät syötävää.
Lounaan lisäksi myös se palaveri hoitunee elokuvan ohessa. Päätellen puhelimen pikkunäytön ja sen suuren kankaan vilkuilun välisestä, ajallisesti mitattavissa olevasta, suhteesta.
Päällyspukeutuminen alkaa jo aikaa ennen sen aikaa.
Poistuminen ensimmäisenä. Mies lienee nimittäin se, joka ainoana satojen vetoisessa salissa istuvana on kehittänyt kätevän kyvyn yliaistillisesti aavistaa lopputekstien läheisyys.
Olen nähnyt kiireen. Ja rikkauden.
Paikka on optimaalisesti keskellä keskellä. Kädessä kaksi lippua. Niistähän sitten riittää niin itselleen kuin Laukulleenkin. Joka Laukku ei ole laukku, vaan LV.
Mukana merkittävät määrät syötävää.
Lounaan lisäksi myös se palaveri hoitunee elokuvan ohessa. Päätellen puhelimen pikkunäytön ja sen suuren kankaan vilkuilun välisestä, ajallisesti mitattavissa olevasta, suhteesta.
Päällyspukeutuminen alkaa jo aikaa ennen sen aikaa.
Poistuminen ensimmäisenä. Mies lienee nimittäin se, joka ainoana satojen vetoisessa salissa istuvana on kehittänyt kätevän kyvyn yliaistillisesti aavistaa lopputekstien läheisyys.
Olen nähnyt kiireen. Ja rikkauden.
Onneksi
Olen erehtyväinen.
Korvaan puhuessani lähes poikkeuksetta sanan sukupolvi sanalla sukupuoli. Onneksi se ei haittaa, koska sukupolvenvaihdos ja sukupuolenvaihdos eivät merkitykseltään juuri eroa toisistaan.
En käytä kaupassa kolikoita, koska kuvittelen vieväni kaikkien kaiken ajan. Onneksi se ei haittaa, koska voin kuluttaa kertyneet kolikot kesäisin pelailemalla Linnanmäen Derbyä.
En muista, että alanko muistamaan vai muistaa. Onneksi se ei haittaa, koska Iso (miksi ei Suuri, joka kuulostaisi paremmalta) suomen kielioppi vain kuvailee, eikä ollenkaan käske.
Seuraan Kotikatua. Onneksi se ei haittaa, koska toistelen jatkuvasti mielessäni sarjan kökköyttä.
Painoin kerran ratikan ovinappia, vaikka oltiin vain liikennevaloissa, eikä ollenkaan pysäkillä. Onneksi se ei haittaa, koska kaikki näyttelivät, että eivät huomanneet.
Kielten tunneila lasken edelleen, mikä lause omalle kohdalleni lankeaa. Onneksi se ei haittaa, koska ei se läksyjään tekemättömien takia ikinä niin mee.
En tykkää oikein kovasti kasviksista. Onneksi se ei haittaa, koska vastapainoksi tykkään oikein kovasti karkista.
Kehitän itselleni lievän ahdistuksen kuvittelemalla imusolmukesyövän, koska kainaloissa on välillä patteja. Onneksi se ei haittaa, koska sairauden varalle on jo uusi piristävä blogiotsikko olemassa. Kohti kuolemaa, tai sen yli.
En pidä ihmis(nais-)tyypistä, joka ajautuu opettajaksi. Onneksi se ei haittaa, koska ajaudun itsekin opettajaksi, ja itsestään saa olla pitämättä.
En lue uudestaan Tuntematonta sotilasta. Onneksi se ei haittaa, koska miehen teini-ikäinen serkkukin totesi, että se ei oikein "sytyttänyt".
Korvaan puhuessani lähes poikkeuksetta sanan sukupolvi sanalla sukupuoli. Onneksi se ei haittaa, koska sukupolvenvaihdos ja sukupuolenvaihdos eivät merkitykseltään juuri eroa toisistaan.
En käytä kaupassa kolikoita, koska kuvittelen vieväni kaikkien kaiken ajan. Onneksi se ei haittaa, koska voin kuluttaa kertyneet kolikot kesäisin pelailemalla Linnanmäen Derbyä.
En muista, että alanko muistamaan vai muistaa. Onneksi se ei haittaa, koska Iso (miksi ei Suuri, joka kuulostaisi paremmalta) suomen kielioppi vain kuvailee, eikä ollenkaan käske.
Seuraan Kotikatua. Onneksi se ei haittaa, koska toistelen jatkuvasti mielessäni sarjan kökköyttä.
Painoin kerran ratikan ovinappia, vaikka oltiin vain liikennevaloissa, eikä ollenkaan pysäkillä. Onneksi se ei haittaa, koska kaikki näyttelivät, että eivät huomanneet.
Kielten tunneila lasken edelleen, mikä lause omalle kohdalleni lankeaa. Onneksi se ei haittaa, koska ei se läksyjään tekemättömien takia ikinä niin mee.
En tykkää oikein kovasti kasviksista. Onneksi se ei haittaa, koska vastapainoksi tykkään oikein kovasti karkista.
Kehitän itselleni lievän ahdistuksen kuvittelemalla imusolmukesyövän, koska kainaloissa on välillä patteja. Onneksi se ei haittaa, koska sairauden varalle on jo uusi piristävä blogiotsikko olemassa. Kohti kuolemaa, tai sen yli.
En pidä ihmis(nais-)tyypistä, joka ajautuu opettajaksi. Onneksi se ei haittaa, koska ajaudun itsekin opettajaksi, ja itsestään saa olla pitämättä.
En lue uudestaan Tuntematonta sotilasta. Onneksi se ei haittaa, koska miehen teini-ikäinen serkkukin totesi, että se ei oikein "sytyttänyt".
Varmanpäälle värien kanssa
Tuossa alkusyksyn sydämellä mies ostaa sattumalta jotakin lapselle tarkoitettua. Kommentoin, että tämäpä saattaa hyvin käydä sitten sille toukokuussa syntyvälle. Mies tuijottaa ja valahtaa kalpekasi. Ottaa tukensa keittiön työtasosta. Oivallan, ettei hän vielä liene kuullut uusimpia lähisuvun uutisia.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
Onnellisia uutisia on viimeisen vuoden aikana riittänyt. Ei voi valittaa, sillä vauva on selittämättömyydessään tenhoava tuijotettava. Myöhemmin kävelyä ja kieltä opetellessaan yksinkertaisesti hauska. Ja lopulta muuttuu meidän muiden tapaan hyväksi tyypiksi, joita ei liene kenelläkään lähellään liikaa.
Vauvaan liittyvä selittämättömyyden sädekehä ei kuitenkaan rajoitu itse lapseen, vaan yltää myös aikuisiin lapsen ympärillä.
Ilouutisen ovat tuottaneet vauvattomalle tavallista (nolla) enemmän (muutama) käyntikertoja lastenvaateosastoille.
Ja aina vaan jaksaa hämmennyttää tunnettu tosiasia, että konservatiivisinta pukeutumista maassamme harjoittanevat, vaikkakin vailla omaa valintaansa, nimenomaan lapset. Luulisi, että joukostaerottuvuuden jouluna, joksi aikamme noin muuten näyttää juurikin kehkeytyneen, vosi joukosta siis erottua myös niiden yltiöyksilöllisten lasta koskevien vaatevalintojen kautta. Että markkinat todellakin olemassaolisivat.
Vaan ei. Esimerkiksi edes maltillisesti graafisia kuviointeja tai leikkauksia saa löytämättä hakea. Ja jo tuhannesti toisteltu tosiasia on jatkuvasti se, että varsinkin lastenvaateosastolla unisex on sitä ohuinta ja sukupuolittuneen pukeutumisen ääripäät sitä paksuinta. Tasapuolisuus laivastonsinisten ja ruusunpunaisten vauvojen välillä vallitsee kuitenkin ehdottomasti yhdessä asiassa. Musta väri. Tabu.
Onko kollektiivisessa alitajunnassamme vielä vahvana väreenä muisto kehtoonsa kuolleista, imeväisenä taivaan iloihin otetuista tai lie minkä Lilithin luokseensa kutsumista? Ei kuolemasta kielivää kalleimmalle.
lauantai 8. marraskuuta 2008
Kauneus kateissa
Mossin Katesta kuuluu hälyttäviä. Iltasanomien nettitoimitus kertoi eilen tuon "ennen niin jumalaisen upean" naisen uskaltautuneen julkiseen kotinsa ulkopuoliseen olemiseen "ilman ehostusta tai sitten sotkuisessa Halloween-meikissä". Jäikö keltaisen toimittajakunnan koulutus kauneudenhoidontuntemuksen osalta turhan ohueksi, kun varmuutta ei saavutettu siitä, oliko kyseessä meikittömyys, vai sittenkin ihan kaamea meikki.
Hienoa kuitenkin on, että Kate on rohkeasti paljastanu ne karummat kasvonsa, joihin "raju juhlinta on jättänyt jälkensä", "sillä naista ei meinaisi tunnistaa glamour-kuningattareksi". Jos tarkkoja ollaan, niin glamour-kuningattaruuden syvin olemus lienee juuri siinä, että on helposti tunnistettavissa sellaiseksi.
Kate ei kohahduta vain ruokkoamattomilla kasvoillaan. "Rääväsuisen naisen kirouksena on myös reisiin pakkautuva selluliitti, joka paistoi Mossin sortsien alta." Niinpä, vanheneminen on kirottua, jos mikä. Kate ei ole hoksannut, että ellei ole Jeesus tai vastaava, stigmat on syytä peittää pitkillä housuilla. Ikä on yksityisasia.
On johtopäätöksien hetki. "Ilmeisesti nainen ei liiku kunnolla, vaan käyttää aikansa juhlimiseen ja ketjupolttoon." Pätevä päätelä, jonka uutisarvosta päättäneiltä haluasin kysyä, että niin, ja...?
Hienoa kuitenkin on, että Kate on rohkeasti paljastanu ne karummat kasvonsa, joihin "raju juhlinta on jättänyt jälkensä", "sillä naista ei meinaisi tunnistaa glamour-kuningattareksi". Jos tarkkoja ollaan, niin glamour-kuningattaruuden syvin olemus lienee juuri siinä, että on helposti tunnistettavissa sellaiseksi.
Kate ei kohahduta vain ruokkoamattomilla kasvoillaan. "Rääväsuisen naisen kirouksena on myös reisiin pakkautuva selluliitti, joka paistoi Mossin sortsien alta." Niinpä, vanheneminen on kirottua, jos mikä. Kate ei ole hoksannut, että ellei ole Jeesus tai vastaava, stigmat on syytä peittää pitkillä housuilla. Ikä on yksityisasia.
On johtopäätöksien hetki. "Ilmeisesti nainen ei liiku kunnolla, vaan käyttää aikansa juhlimiseen ja ketjupolttoon." Pätevä päätelä, jonka uutisarvosta päättäneiltä haluasin kysyä, että niin, ja...?
Vain Vihnainen
Paras läppä pitkiin aikoihin. Mahdollisesti. Vai sittenkin vailla ironiaa. Pahoin pelkään.
Nauraako nauraessaan tekstille vai sen luojalle, mikä jälkimmäinen olisi kovin lapsellista. Tietenkin. Ilkeää. Kiitos.
Mutta kaiken sen arvoista. (huutoa!)
Nauraako nauraessaan tekstille vai sen luojalle, mikä jälkimmäinen olisi kovin lapsellista. Tietenkin. Ilkeää. Kiitos.
Mutta kaiken sen arvoista. (huutoa!)
perjantai 7. marraskuuta 2008
Nomen est omen. Nimeni on omani.
Ilmaisu pohjautuu Plautuksen näytelmään Persa. Orja opastaa isäntäänsä ostamaan uuden orjan, jonka nimi Lucris lupaa hyvää. Muistuttaahan se kovin sanaa lucrum, kauppavoitto.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.
Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.
Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.
Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.
No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.
Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.
Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.
Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.
MUSTA mies
Monet blogit kiirehtivät kertomaan, kuinka hienoa nyt onkaan. Yhdessäkään lukemassani onnittelutekstissä (ehkä tämä kertoo liikaa siitä, millaisia blogeja seuraan) ei pystytty argumentoimaan uuden uljaan tilanteen parhautta millään muulla kuin sillä nimenomaisella maitokahvinsävyisellä.
Sama se, ylistetäänkö vai alistetaanko, jos peruste on täsmälleen yhtä huono.
Voi tietysti olla, että blogistit vilpittömästi iloitsivat vain ja ainoastaan siitä, että on kiva maailma tällainen, jossa tumma mies voi vaikka mitä vaan. Ja onhan se. Myös sellainen maailma, jossa sitä kenties keskeisintä suurvaltaa johtaa erinomaisen etevä ja visusti viisas henkilö, olisi onnellisempi. Ehkä elämmekin pian sellaisessa maailmassa. Sen toteaminen kysynee kuitenkin ihoa syvällisempiä perusteita.
Sama se, ylistetäänkö vai alistetaanko, jos peruste on täsmälleen yhtä huono.
Voi tietysti olla, että blogistit vilpittömästi iloitsivat vain ja ainoastaan siitä, että on kiva maailma tällainen, jossa tumma mies voi vaikka mitä vaan. Ja onhan se. Myös sellainen maailma, jossa sitä kenties keskeisintä suurvaltaa johtaa erinomaisen etevä ja visusti viisas henkilö, olisi onnellisempi. Ehkä elämmekin pian sellaisessa maailmassa. Sen toteaminen kysynee kuitenkin ihoa syvällisempiä perusteita.
torstai 6. marraskuuta 2008
Oppimispäiväkirja 2: "Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää."
Pikemmin kuin syyllisyydestä, puhumme häpeästä.
Syyllisyys liittynee tekoon, ajatukseen ja tunteeseen - siihen, minkä pidämme itsellämme. Häpeä kasvaa tekojen, ajatusten ja tunteiden julkitulosta - määritelmistä, jotka meistä tehdään, ja joilla on suora yhteys siihen osaan identiteettiämme, joka tutkii itseämme ulkopuoleltamme, siis olemiseemme nähtynä. Kannan kenties syyllisyyttä siitä, että petin puolisoani. Mutta häpeän sitä, että jäädessäni kiinni tulin viiteryhmääni nähden epätoivottavalla tavalla määritellyksi. Pettäjä.
On mielestäni ok lähetellä sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle. Siitä en syyllisty. Hävettää kuitenkin, jos tulen julkijulistetuksi ministerismieheksi, joka lähettää sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle.
Näettäväksi tarkoitetun olemisen ensisijaisuus on kenties väistämätöntä ajassa, jossa olemme vastuussa yhteisömme hyvän sijasta lähinnä omasta onnistumisestamme. Ennenkuulumaton onkin tarpeemme kertoa mahdollisimman monille toisille elämän mittaisia nuotiotarinoita siitä, keitä olemme, ja keitä varsinkaan emme ole. Kun sitten joku juonikas astuu rinkiin ja kiristää ilmapiirin kertomalla minusta tarinan, joka ei millään pidä yhtä sen ikioman seikkaperäisen sepitelmäni kanssa, sen, jonka parissa olen puhtinini, aikani ja rahani kuluttanut, niin totta ihmeessä kiusaannuttaa. Hävettää.
Todelliset teot, tunteet ja ajatukset esiintyvätkin tarinoidemme maailmassa korkeintaan luomustamme tukevina todistusaineistoina, joiden julkisuutta kiihkeästi kontrolloimme. Kontrolli kuitenkin pettää, kun aineistoihimme pääsee käsiksi joku, johon auktoriteettimme ei yletäkään. Taas hävettää.
Hyvin vähän välitämme siitä, onko yksityisen olemisemme (teot, ajatukset, tunteet) kokonaisuudella mitään yhteyttä tarinoidemme olemisen kokonaisuuteen (julkiset teot, ajatukset ja tunteet). Ja niin sisustuslehti sinfonioi ja Kallion keskiluokkaistuessaan kälättää, Roosa nauha rokkaa ja Toisenlainen lahja torvea soittaa, lääkiksen pääsykoejonossa lällätellään ja lehden kannessa leperrellään, merkkilaukku mekastaa ja muotiblogi musisoi, magein maailmankatsomus marakassia heiluttaa ja ne oikeat korkeakirjat kilisyttävät triangelia. Niin edelleen. Tahdomme soittaa musiikkia ja pitää ääntä, julkisesti julkiolla. Emme siksi, että nauttisimme soittamisesta, vaan siksi, että nautimme siitä, kun soittomme kuullaan ja kuulemisesta kuiskutellaan ihailevasti. Jos menee buranaksi, hävettää.
Päivittäin pohdituttaa, mitä milläkin valinnallani lopulta valitsen. Häpeän ja ihailun (yhteisön määrittelemä funktionaalinen hyvä) trapetsin vai syyllisyyden ja jaetun oikean (yhteisön määrittelemä moraalinen hyvän) hiljaisemman tien? Ollako vai ollako? On siinä eronsa. Markku Heikkinen, hieno, ja sitä patsi myös viisas, mies kirjoittelikin osuvasti viimeisimmässä K&K:ssa. "Tänään peltoaukeiden pakettitaloissa janotaan menestystä, eikä ihmisellä ole aikaa olemassaoloon. Ennen pitkää ristikkäisviestintä virtahepojen olohuoneessa sairastuttaa perheen. Vie aikaa ja terapiakäyntien muodossa rahaa ennen kuin aikuiseksi venähtänyt lapsi oppii hiljaileen ymmärtämään, mitä toisen ihmisen lähellä lepääminen, toiseen luottaminen olisi voinut olla. Rakkaus on jotain hyvin ankaraa. Totuuteen pyrkivää."
Se alkuperäinen virtahepomies puheli eilen telkkarissa siitä, että ei ole ollenkaan hyvä, jos oleminen korvautuu olemisella vaikutuksen tekemiseksi.
Niin, oleminen tuossa ensinnä mainitussa mielessähän on sekin, rakkauden ohella, ankaraa; vetää soitot ja sepitelmät syrjään ja näkee teon, ajatuksen ja tunteen. Kaikki teot, ajatukset ja tunteet. Ja niin tehdessään pyrkii, rakkauden tavoin, totuuteen. Etten siis sanoisi, riisuttu oleminen ja rakkaus käyvät yksiin. Se, joka sallii olemiseni vailla tarinaa, on se, joka rakastaa.
Toki rakkaudestakin voi tehdä tarinan ja soittaa sonaatin. Se rakkaus on kuitenkin seitsemän kirjainta. Seitsemän kirjainta on ihan muuta kuin tietoisuus siitä, että 7/24 teen vaikutuksen johon kuhun astumalla alas tarinatrapetsilta sinne, missä on tosi. Se on pelottavinta. Alastonta.
Syyllisyys liittynee tekoon, ajatukseen ja tunteeseen - siihen, minkä pidämme itsellämme. Häpeä kasvaa tekojen, ajatusten ja tunteiden julkitulosta - määritelmistä, jotka meistä tehdään, ja joilla on suora yhteys siihen osaan identiteettiämme, joka tutkii itseämme ulkopuoleltamme, siis olemiseemme nähtynä. Kannan kenties syyllisyyttä siitä, että petin puolisoani. Mutta häpeän sitä, että jäädessäni kiinni tulin viiteryhmääni nähden epätoivottavalla tavalla määritellyksi. Pettäjä.
On mielestäni ok lähetellä sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle. Siitä en syyllisty. Hävettää kuitenkin, jos tulen julkijulistetuksi ministerismieheksi, joka lähettää sekstiviestejä vaaleanpunaisen tuhmalle tytölle.
Näettäväksi tarkoitetun olemisen ensisijaisuus on kenties väistämätöntä ajassa, jossa olemme vastuussa yhteisömme hyvän sijasta lähinnä omasta onnistumisestamme. Ennenkuulumaton onkin tarpeemme kertoa mahdollisimman monille toisille elämän mittaisia nuotiotarinoita siitä, keitä olemme, ja keitä varsinkaan emme ole. Kun sitten joku juonikas astuu rinkiin ja kiristää ilmapiirin kertomalla minusta tarinan, joka ei millään pidä yhtä sen ikioman seikkaperäisen sepitelmäni kanssa, sen, jonka parissa olen puhtinini, aikani ja rahani kuluttanut, niin totta ihmeessä kiusaannuttaa. Hävettää.
Todelliset teot, tunteet ja ajatukset esiintyvätkin tarinoidemme maailmassa korkeintaan luomustamme tukevina todistusaineistoina, joiden julkisuutta kiihkeästi kontrolloimme. Kontrolli kuitenkin pettää, kun aineistoihimme pääsee käsiksi joku, johon auktoriteettimme ei yletäkään. Taas hävettää.
Hyvin vähän välitämme siitä, onko yksityisen olemisemme (teot, ajatukset, tunteet) kokonaisuudella mitään yhteyttä tarinoidemme olemisen kokonaisuuteen (julkiset teot, ajatukset ja tunteet). Ja niin sisustuslehti sinfonioi ja Kallion keskiluokkaistuessaan kälättää, Roosa nauha rokkaa ja Toisenlainen lahja torvea soittaa, lääkiksen pääsykoejonossa lällätellään ja lehden kannessa leperrellään, merkkilaukku mekastaa ja muotiblogi musisoi, magein maailmankatsomus marakassia heiluttaa ja ne oikeat korkeakirjat kilisyttävät triangelia. Niin edelleen. Tahdomme soittaa musiikkia ja pitää ääntä, julkisesti julkiolla. Emme siksi, että nauttisimme soittamisesta, vaan siksi, että nautimme siitä, kun soittomme kuullaan ja kuulemisesta kuiskutellaan ihailevasti. Jos menee buranaksi, hävettää.
Päivittäin pohdituttaa, mitä milläkin valinnallani lopulta valitsen. Häpeän ja ihailun (yhteisön määrittelemä funktionaalinen hyvä) trapetsin vai syyllisyyden ja jaetun oikean (yhteisön määrittelemä moraalinen hyvän) hiljaisemman tien? Ollako vai ollako? On siinä eronsa. Markku Heikkinen, hieno, ja sitä patsi myös viisas, mies kirjoittelikin osuvasti viimeisimmässä K&K:ssa. "Tänään peltoaukeiden pakettitaloissa janotaan menestystä, eikä ihmisellä ole aikaa olemassaoloon. Ennen pitkää ristikkäisviestintä virtahepojen olohuoneessa sairastuttaa perheen. Vie aikaa ja terapiakäyntien muodossa rahaa ennen kuin aikuiseksi venähtänyt lapsi oppii hiljaileen ymmärtämään, mitä toisen ihmisen lähellä lepääminen, toiseen luottaminen olisi voinut olla. Rakkaus on jotain hyvin ankaraa. Totuuteen pyrkivää."
Se alkuperäinen virtahepomies puheli eilen telkkarissa siitä, että ei ole ollenkaan hyvä, jos oleminen korvautuu olemisella vaikutuksen tekemiseksi.
Niin, oleminen tuossa ensinnä mainitussa mielessähän on sekin, rakkauden ohella, ankaraa; vetää soitot ja sepitelmät syrjään ja näkee teon, ajatuksen ja tunteen. Kaikki teot, ajatukset ja tunteet. Ja niin tehdessään pyrkii, rakkauden tavoin, totuuteen. Etten siis sanoisi, riisuttu oleminen ja rakkaus käyvät yksiin. Se, joka sallii olemiseni vailla tarinaa, on se, joka rakastaa.
Toki rakkaudestakin voi tehdä tarinan ja soittaa sonaatin. Se rakkaus on kuitenkin seitsemän kirjainta. Seitsemän kirjainta on ihan muuta kuin tietoisuus siitä, että 7/24 teen vaikutuksen johon kuhun astumalla alas tarinatrapetsilta sinne, missä on tosi. Se on pelottavinta. Alastonta.
maanantai 3. marraskuuta 2008
Matkailu avartaa kaula-aukkoa
Kävin ulkomailla. Siellä onnenpyörätytöllä oli törrötissit. Aika avointa. Miehiä miellytetään suoraan, eikä mutkan kautta kanalasta, kuten kotimaisesti on tapana. Voittaako hallittua huoraus sisarkateuden? Tyylikkääksi kehaisun kekkereissä voi kenties olla kivaan, mutta valtaa saattaa sittenkin liikkua enemmän siellä, missä paisutellaan housunetumuksia. Muistakaapa Johanna, josta on eräässäkin lehdessä parhaillaan ihan kelpo juttu, jonka jutun äärellä voipi mietiskellä, että onkohan enemmän naisasialla se, joka on elämäntapatyrkky (ihan ilman kenenkään lupaa) vai se, joka kertoo sille tyrkylle, että et sä oikeesti kaunis ole. Aidon kauneuden kunniaksi leikkailenkin tässä, miestäni kotiin saapuvaksi odotellessa, vähäeleisiin - mutta kaikkea muuta kuin tylsiin(!) - merkkivaatteisiini suurempia suita D-rapun asukkaiden astella. Samalla suunnittelen lanseeravani Roosa huulipuna-kampanjan jakaakseni tukiaisia kaikille, jotka koettelevat esteettisen suvaitsevaisuutemme sisäsiittoisia rajoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)