Too much information

Elna eli kauan sitten. Oli isoäidin täti. Vanha. Ja minä vielä pieni. Ehkä Elna oli satavuotias, ajattelin silloin. Mutta äiti kertoi, ettei sentään. En ilahtunut koskaan, kun kerrottiin minne oltiin menossa. Vanhuus kun on vaaleanruskeaa, haituvahiuksista, paksulinssistä, mulkosilmäistä. Silmien reunat ovat rypyllä. Kuulolaite näyttää muoviselta paiseelta. Typerä hymy kasvoilla, kun se ei kuitenkaan kuule, vaikka on se paise. Kaikki käskevät että puhua lujempaa. En haluaisi puhua. Ei ole puhuttavaa. Äiti puhuu. Me katsotaan telkkaria.
Ja kyynärsauvat. Korotettu tuoli. Seinävaate. Valokuvia ja muovikukkia lastulevypyhäkössä. Maljakossa kaksi riikinkukon sulkaa. Nukke Espanjasta. Koriste, sanoi äiti. Onneksi oli se telkkari. Ja Apu-lehtiä. Juuri ja juuri osasin lukea. Mutta varsinkin katsella. Yhden Apu-lehden kannessa keikisteli nainen lumihangessa. Luomi naamassa. Hyi, miksi se kenestäkään on kaunista. Jotkut piirsi sen itse, oli äiti kertonut.
Cindy. Sama nimi kuin sillä toisella barbilla, joka oli parempi, koska sen mukana oli tullut tarra. Lehdenkannen lumihangessa oli keltaista. Oliko se pissannut, Cindy. Miksi ne pissat piti kuvaan ottaa. Vai oliko Elna läikyttänyt tuoremehua. Joiko se tuoremehua. Keitti vain kahvia. Lisää ja lisää. Kuultavan ohuet pikkiriikkiset kupit. Valkoisessa pinnassa välkehti värejä. Kuin öljyä, mutta ei yhtään mustaa. Me saatiin Jaffaa. Tarkistin lasin reunan. Osasiko Elna enää kunnolla tiskata. Kaupasta ostettua kääretorttua. Lautasia ja tarjotin keittiön seinällä. Mitä järkeä. Elnan tyttärellä, sekin oli vanha, mutta miellyttävämmällä tavalla, oli hienompaa. Kristallikruunuja ja suuri taulu, jossa lintu on tarrannut kirjaan. Ja tyttö. Se on sen kirja. Äiti kertoo, että tyttö on Suomi. Sumoi-neito. Ja lintu Venäjä. Se meinaa viedä Suomelta itsenäisyyden. Vau, ajattelin. Vau, mikä kuva. Oikea taulu. Miksi Elnan tyttärellä on näin hienoa. Kahvipöydässä leikkelettä, jossa oli sientä. En ollut edes tiennyt, että sellaistakin voisi olla.
Ja Elna asuu yksiössä, joka on ihan ruskea. Ei edes omaa huonetta satiinipeitteiselle sängylle. Vanhuus on köyhää ja rumaa.

Elna eksyi mieleen vahdatessani Venusta. Elokuva kertoo ehkä eniten siitä, että lopulta jokainen on samaa surua vaihtokuorilla. Kosketteli tyylillä tabua. Vanhuus ja liha. Himo vetistävissä, muodostaan valuvissa silmissä, veltoissa kasvoissa, täplikkäässä ihossa, hermostuttavan kömpelöissä liikkeissä ja sammuneessa äänessä. Sileän, pinkeän, varman, voimakkaan ja ummehtumattomalta tuoksuvan himo.

Enköhän koskaan kasvanut keskenkasvuisista muistoistani. Tuntui edelleen epämääräisesti epämiellyttävältä. Suunnilleen yhtä epämiellyttävältä kuin silloin, kun löytää ensimmäisen kerran pyykistä valkoiset kalsarit rusketusraidoin. Miksi se ei pistänyt niitä piiloon?