Säännööllisin väliajoin seurustelu etenee, lähes missä tahansa yhteydessä, lähes mistä tahansa yhteydestä, erikoistaitoihin. No en, en saa kieltä rullalle. En sormiani poikkeaviin asentoihin. Korvat ei heilu. Raajat kaikin puolin kankeat. Viheltää kykenee satunnaisesti, mutta heikosti ja varsinkin epämusikaalisesti. Savurenkaita en ole kokeillut.
Aikuisuudessa erikoiskyvyttömyys kuuluu kestää, ja siitä voi kuulemma jopa puhua. Helpotusta tuo myös huomio, että eipä se, etten osaisi, paljon kiinnostaisi. Omat erikoistaidot vaikuttaisivat nimittäin liikuttavan toisten taitoja selvästi enemmän. Syvässä istuu meissä se pieni kato!kato!, joka ei kato, ei kato.
Lapsuudessa oli toisin. Ei käsitteitä käsitellä kädenkäytöllistä kädettömyyttä. Yksikään muskaritäti ei koskaan kuiskannut korvaan, että oot hyvä, vaikket tässä oo hyvä. Ja ne oli sentään kivoja! (Paitsi se Titi-nalle-tyyppi.) Siksi tiedän, että sormiansa napsuttelemaan kykenemättömän varhaisen sosiaalisen syrjäytymisen vaara on todellinen, sillä "Soita sormia napsuttele, kyllä me tontut tanssitaan." ja "Jos sun lysti on niin napsuttele näin." Onneksi omasin ruumiini rajoitukset ylittävän oveluuden taidon, jonka avittamana päättelin, että koskapa kuorossakin näemmä voi laulaa laulamatta, eiköhän napsuttaakin voi napsuttamatta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti