Nomen est omen. Nimeni on omani.

Ilmaisu pohjautuu Plautuksen näytelmään Persa. Orja opastaa isäntäänsä ostamaan uuden orjan, jonka nimi Lucris lupaa hyvää. Muistuttaahan se kovin sanaa lucrum, kauppavoitto.

Nimestäni on hankala päätellä, mitä minusta on tulossa. Elämme kaikille avointen mahdollisuuksien hyvinvoivassa yheiskunnassa. Ja toisaalta myös todellisuudessa. Siksi nimeni kykenee kertomaan päätepisteeni sijasta jotakin lähtökohtieni koordinaateista.

Muutama kesä sitten osui silmiin Anna-lehden (mahdollisesti) pääkirjoitus. Päätoimittaja tuskaili, kuinka on kyllä periaatteessa niin naisasialla, mutta kun kosinta kilahti ja perhe silmissä siintää, niin tuli sellainen omakotitalon valmistakan lämpöä huokuva ajatus, että jospa siinä ovessa, kranssin ja kolkuttimen alla, olisikin vain yksi nimilaatta. Meidän perhe.

Samaa on kuultu monesta muustakin kynästä ja suustakin. Yhteinen nimi perheelle. Sitä en ole kuullut, että miksi se yhteinen nimi perheelle on miehen nimi.

Poikkeuksia on. Kolme tulee heti mieleen. Appivanhempain naapurin poika otti vaimonsa nimen. Kulmakunnan kahvipöytäkeskusteluissa mietitään, että miten se sillei perheelleen... Ei muistanut sokerisairasta isäänsä, joka ammattinsa puitteissa saa epäilemättä asiasta kuulla. Ei viattomia veljiään, joille pala toisensa jälkeen nousee kurkkuun, kun kavereilleen tilannetta selventämästään selventävät. Siis niinpä. Ei lapsia homoille. Niitä kumminkin kiusataan.
Miehen koulutoverin ristimänimi viittasi niin vahvasti alapääasioihin, että tyttönsä naituaan, vaihtoi hän nimensä vetävämpään. Tyttökin vaihtoi. Ja suunnilleen samoin kävi Kaurasen Anjalle ja sen Saskalle, joka nyt on jo jonkun ihan muun. Muistona yhteisestä perheestä on nimi, jonka äärellä mietityttää, että missä kohtaa, ja mikä, karkasi käsistä.

No onhan se totta sekin. Ei se lopulta suuri vaiva ole. Mitä nyt kortit uusiksi. Eikä silläkään niin kiire ole. Lapsellista olisi moisesta ruveta. Vähän kuin kotityöt. Äkkiähän minä ne tässä. Ja joo, kyllä voin lapsetkin päiväkodista hakea. Käyn samalla ostamassa niille ne kurahaalarit. Eihän ne paljoo maksa.

Ei periaate paljoa paina, paljon vähemmän kuin yhteinen nimikyltti. Mutta miksi? Mikä on se yhteisen nimen ylitsepääsemätön onni? Ettei luulla uusperheeksi? Tai vielä pahempaa, susipariksi, joka on kläppejäkin ilman kirkon lupaa pykännyt.
Omassa ovessa on kaksi nimeä ohikulkijoiden päivittäin otaksua. Ja ihan hyvin mielin menen nukkumaan, vaikken voikaan saavuttaa täyttä varmuutta siitä, ymmärtävätkö ne, että me ollaan ihan viimeisen päälle virallisesti yhdessä. Kysyä saa. Toistaiseksi ketään ei ole kiinnostanut.
Perinteelläkin asiaa saatetaan perustaa. From is to ought. Olen kaiketi turhaan kuvitellut, että moisen yli oltaisiin jo päästy. Varsinkin, kun perinnepuheen suhteen vahvemmat perinteet on itse puheella kuin sen kohteella. Kyseessä ei ole ristuksenaikainen toimintamalli. Eikä varsinkaan luonnonlaki. Maailmanlaajuisesti vallitseva käytäntö on muu kuin se, että nainen vaihtaa siviilisäädyn sivussa nimensäkin. Lailla säädelty käytäntö on Suomessakin peräisin niinkin kaukaa muinaisuudesta kuin 1920-luvulta. Sitä ennen saattoi, asuinpaikasta riippuen, tehdä niin tai näin, ja meni yleensä oikein päin.
Marssitetaan vielä se viimeinenkin usein kuultu peruste. Identiteetti. Että nyt ei ollakaan enää kaksi lihaa, vaan yksi. Avioliittoriitistä astun ulos toisena kuin olin sinne mennessäni. Ja mikäs sen miellyttävämpi merkki asiasta kuin nimi. Entä mies? Hän saa symbolitasolla näemmä säilyttää entisen identiteettinsä papin tai tuomarin kyseltävänä käytyäänkin.
Kentes sitten noin. Epäilemättä vaimous voi monille olla jotakin oleellisemmin uudesta olemisesta, kuin uudesta siviilisäädystä, kielivää.

Kun nyt tiedämme, miksi toisen nimi, on kai syytä tasapuolisuuden nimissä kysyä myös, miksi oma nimi.

Henkilökohtaisesti. Olen elänyt nimeni kanssa pari vuosikymmentä. Lähes yhtä pitkään kuin olen ylipäänsä elänyt. Onko oikeasti olemassa yhtäkään hyvää perustetta sille, miksi aikuisen ihmisen, sukupuolestaan riippumatta, tulisi vaihtaa nimensä? Emme vaihda nimeämme muissakaan identiteettimme muutoksen kannalta keskeisissä (jopa paljon keskeisemmissä) elämänvaiheissa. Johtuen kenties käytännöllisestä suhtautumisestani avioliiton instituutioon, en ole useamman aviovuoden jälkeenkään onnistunut kertaakaan ajatelemaan itseäni vaimona, vaan lähinnä tietänyt olevani sellainen. En ole kyllä juuri ajatella yrittänytkään, sillä on liian vaikea nähdä, mitä laatulisää ajatus toisi elämääni. Jään kenties paljosta paitsi. Niin paljosta, että jos sen paljouden saavuttaisin, niin nimi vaihtuisi toiseksi sillä siunaamalla sekunnilla.
Nimi on, todellakin, identiteettikysymys. Koen kuitenkin enemmän määrittyväni jostakin muusta kuin ihmissuhteestani (tai sen laadusta) käsin. Kieltämättä hommassa hiertää myös ajatus siitä, että tulisin, edes symbolin tasolla, mieheni kautta olevaiseksi. Jos määrittelemme toisiamme, se on vastavuoroista. Oma nimeni liittää minut suhdettani suurempaan jatkumoon. Sinne, missä olen saanut syntyni syvässä mielessä ja merkittävissä määrin aloittanut kehkeytymiseni itsekseni. Todellisuuteeni nimeni takana liittyy pahaa painoa ja taisteltavaa, mutta kuitenkin - ja osittain juuri siksi - myös helppoa hyvää ja voitettua. En luopuisi kyseisestä paketista, en edes sen postimerkistä. En, käsi Raamatulla, vaikka vastaan kävelisi kiihkeä herra Kaila, jonka nimi on mielestäni ylikiva, ja vaikka etunimeni mätsäisikin todellista kivuttomammin kyseiseen sukunimeen.
Nimi on (minulle) lihavoitu otsake perustavien tarinoiden päällä. Puolisoni perhe on omaani keskiluokkaisempi. Nimensä mukana olisin saanut muutakin kuin kasan kirjaimia ja sen saman tylsän päätteen, jonka omin jo tullessani väestörekisteröidyksi. Tältäkin osin tahdon, niin myötä- kuin vastamäessä, olla tulossa juuri sieltä, mistä olen tulossa. En siksi, että se olisi missään mielessä parempaa, vaan siksi, että se on.